Winston Graham: Poldark Laululintu

Cover image of Aidan Turner and landscape:
Craig Hardle / Shutterstock

Winston Graham

Poldark Laululintu

Bella Poldark

2002

Suomennos: Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Gummerus

2021

751 sivua

Kirjastolaina 

Poldark Laululintu on iki-ihanan Poldark-kirjasarjan päätösosa eli 12. teos. On tullut aika jättää jäähyväiset tämän kirjan myötä Cronwallin tuuliselle nimelle, jossa mittaa ovat kreivikunnassa ottaneet toisistaan Poldarkit ja Warlegganit. 

Poldark Laululintu jätti lukijansa haikeaan mielentilaan - tyyliin nyt on tarina saatu kerrottua. Vuosien ajan olen odottanut Gummerukselta aina uutta tietoa siitä, että luettuani yhden poldark-kirjan, pian saan käsiini uuden. Vähän samalla tavalla koin Jeffrey Archerin Cliftonin-kirjasarjan kohdalla aikaisemmin tänä vuonna. Nyt on kahdet suuret saappaat täytettävä uudelleen!

Tämä kirjasarjan suomennos on ollut kulttuuriteko Gummerukselta. Olen ikionnellinen, että he ovat suomentaneet koko setin. Isoin kiitos siitä teille, ja tietysti setin suomentajille. Se on ollut valtaisa urakka, mutta lukija on nauttinut tehdystä työstä - ainakin minä. 

Poldark-kirjasarja on ollut Grahamille iso ponnistus ilmestyihän ensimmäinen poldark-kirja jo vuonna 1950 tuolloin nimellä Jeremy Poldark. Onneksi kirjailija ehti nähdä koko kirjasarjan julkaistuna, sillä tämä viimeinen Bella Poldark julkaistiin vain vuosi ennen Winston Grahamin kuolemaa. Kuollessaan 2003 Winston Graham oli tuolloin 95-vuotias.

Grahamin Laululintu on selvästi Bella Poldarkin kirja. Mietin lukiessani, miksi sitä ei olisi voitu nimetä alkuperäisen mukaan Bellaksi, koska Rossin ja Delmezan nuorin tytär on tämän kirjan ehdoton päähenkilö. Hänen taiteilijauraa ja -siipien kantavuutta vuosien 1818 - 1820 aikana seurataan tarkasti. Tuohon maailman aikaan brittiensaarilla Shakesperen näytelmät olivat suurta kansanhuvia valikoiduissa teattereissa. Ja brittiläinen maailma muutenkin asettuu omaan uomaansa, kun naapurimaan Napoleonin sodat on saatu sodittua.

Toinen mieleenpainuva henkilö tässä kirjassa on ehdottomasti Valetin Warleggan - monestakin syystä. Kirjan ensilehdillä kerrotaan taustaa koko henkilökaartin kohdalla. Siellä kerrotaan "virallinen totuus" Valentinen syntyperästä, mutta jos olet kirjasarjaa lukenut, voit jäädä toiselle kannalle siitä, onko Valentin, Elisabetin poika ja Rossin ensi rakkauden hedelmä, todella Warleggan vai Poldark? Minulle Valentin jää mieleen mielenkiintoisena sotilaana. Valentin oli mukana Napoleonin sodissa, ja avioitui Clement Popen lesken kanssa. Valentinelle ja Selinille syntyi pieni poika, joka kastettiin Georgeksi - "isoisänsä" sulaatto-George Warlegganin mukaan, joka ei taida olla oikein George-papan mieleen. No, siitä huolimatta Valentinen elämä on värikästä, ja väriä tuo myös lemmikiksi hankittu Butto-apina. Apinan kasvaessa se aiheuttaa niin kylällä kuin kotonakin omat ongelmansa omilla omituisilla oikuilaan ja Selina saa tarpeeksi, mutta miten lopulta käy, kun pieni Georgie-vauva kidnapataan, ja Place Housessa syttyy tulipalo?

Tuulisella Namparan lähitienoilla liikkuu myös murhaaja? Kuka hän on ja mikä on motiivi, kun nuori nainen löydetään murhattuna raa'asti kurkku auki leikattuna?

Niin, ja miten ratkeaa George Warleggan ja Ross Poldarkin välit? He ovat kirjan lopussa jo eläkkeellä olevia aatelismiehiä molemmat. Löytävätkö he viimein sovinnon koko aikuisiän ajan umpisolmussa olleille suhteelleen?

12. poldark on hieno kirja. Suosittelen sitä lukupinoon vaikka koko kirjasarjaa.

Kirsi Pehkonen: Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen

Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

Karisto

2021

269 sivua

Kirjastolaina

Jo useampana suvena  Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi-kirjasarja on kuulunut kesääni tavalla tai toisella. Niin tänäkin vuonna, tosin kesä alkaa pikku hiljaa menettää värikylläistä kukkeuttaan syksyisiiin tuiverruksiin, ennen kuin tällä erää tavoitin Pehkosen uutukaisen. Kirjastossa varauslista oli ennättänyt jo ennätyspitkäksi, ennen kuin minä pääsin lukuhalukkaiden letkan jatkoksi.

Pehkonen on kirjoittanut jälleen taattua kesätarinaa Jylhäsalmen jylhiltä rannoilta. Tätä kirjaa käännellessä olen miettinyt kirjan kantta monesti lukurupeamien aluksi. Tässäkin kannessa maalaisidylli on kauneimmillaan: ohrasato pellossa lähes korjuukypsänä odottamassa puimureita ja traktoreita sadokorjuuseen. Ehkä kuvaavampi kansi olisi ollut tarinan kannalta rantamaisemissa kallioisella paikalla laituri, jossa kesäiset touhut menossa. Tiedä sitten?

Aikaisemmissa kirjoissa Pehkonen on vienyt lukijan lossikahvila Lossarin maisemiin. Lossari on saanut uuden terassin ja maakuntalehteen täytyy saada jonkin sortin juttua. Sitä on tullut tekemään Freelancer-toimittaja Laura, jolla on tarkoitus juttuttaa tekijöitä, Lossarin omistaja Sirkkaa ja tietysti kahvillassa kupposiaan kumoavia ja jätskituutteja tuhoavia kesävieraita. Juttumatka veikin Lauran ihan  kesävieraaksi Jylhäsalmelle, ja monet meille lukijoille ennestään tutut Lossarin kanta-asiakkaat tekivät myös omat tuttavuutensa Lauran kanssa mm. tuo lupsakka Pennasen Vate....

Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella kirjan toinen päähenkilö löytyy Lauran jututettavien joukosta. Äidin työkaveri Sari on paikallisen pankin pankinjohtaja. Tuo pieni pankki on myllerryksissä, sillä paineita fuusioitumiseen on esitetty, ja se on saanut lieveilmiötkin liikkeelle. Pitkälti näiden henkilöiden ympärille Pehkonen on luonut kirjasarjan viidennen kirjan.

Silmiin pistävää tässä kirjassa on nuo Lauran mahdollisten juttujen aiheet, jotka on kirjoitettu kursiivilla. Tiedän, että freelancer-toimittajat pitävät silmänsä ja korvansa auki kirjailijoiden tavoin. Teemoja kirjataan muistiin tavalla jos toisella. Aiheet, kun voivat tulla vastaan lähes missä tai mistä tahansa, ja ne on saatava tuoreeltaan muistiin, muuten ne unohtuvat sen siljan tien. Silmiin ne kuitenkin kävi tällä kertaa, kun sivu toisensa jälkeen löytyi otsikkovaihtoehtoja ja juttuaiheita tähän tyyliin:

"Maalaisromantiikkaa Jylhäsalmella' se olisi ihan nappi otsikko parisuhdejutulle. Tai Kypsää rakkautta navetan katveessa. tai ehkä Lannantuoksuista lempeä. No, ehkä ei." (mts. 243)

Kiva kesäkirjasarja Jylhäsalmen sydämestä Lossarin ja pikkumökin kupeesta! 

Taina Latvala: Torinon enkeli

 Taina Latvala

Torinon enkeli

Otava

2021

326 sivua

Kirjastolaina

Viime kirjastovierailulla uutuustelineessä keikkui Torinon enkeli silmieni tasolla. Se herätti oitis huomioni kauniilla kansillaan (eikös?), ja se oli pakko ottaa käsiin ja käännellä. Taina Latvala on minulle uusi kirjailija, joten uteliaana tavasin takakantta. Istun kirjaston jo kuopalle painuneeseen sohvaan ja aloitan selailun.

Kirjan päähenkilöksi paljastuu kirjailija, nimettömäksi jäävä nainen, joka lähtee Torinoon jouluksi kirjailijaresidenssiin työstämään näytelmää. Tuo työstö taitaa kuitenkin olla vain onneton tekosyy matkustamiselle, sillä Joulu kotimaassa yksin ei kuulosta vasta eronneelle mitenkään hurraavalta, kun kipupisteitä on yllinkyllin, ja biologinen kellokin tikittää aikapommin lailla tyhjän sylin -syndroomaa uhmaten. Nousin sohvalta ja päätös oli tehty - tämähän täytyy ehdottomasti lukea.

Latvala kuvaa lukijan eteen miljöön, Torinon kaupungin, juuri niin huurteisen ihanana, kun se vaan voi olla. Tunntetut paikat tulevat esiin milloin missäkin yhteyksissä ihan niitä mystisiä käärinliinoja myöten. Tuo mystiikka on yksi mielenkiintoinen teema tässä kirjassa. Residessi, jossa kirjailija asuu on jo sinällään mystinen paikka - sen on todenneet monet siellä vierailleet taiteilijat, jotka ovat kuvanneet omat kokemuksensa residenssin vieraskirjaan. Löytyypä muuten Latvalakin tuosta vieraskirjasta, joten autofiktiivinen teos tämä Torinon enkeli ei kuitenkaan ole, vaikka kirjaston sohvalla niin ajattelinkin.

Naisen kävellessä pitkin Torinon vanhoja katuja, hän kohtaa yksinäisen viluisen pikku tytön sinertävine huulineen, joka tuntuu olevan yksin ja vailla huolenpitoa. Onnekseen kirjailija taitaa muutaman sanan kansalaisopiston kielikurssin avustamana italiaa, joten alkeellinen huolenpito voi alkaa. Etsitään tytön vahemmat myöhemmin, josta syntyy tämän kirjan katastrofin ainekset. Torinon hyvän ja pahan risteysasema - niin naiselle on kerrottu - tuo tuntuu todentuvan.

Tässä tarinassa on lumovoimaa ja vetoa ihan imuksi asti. Se pohdiskelee naiseutta ja äitiyttä tavalla, jossa pelkona on tyhjän sylin syndrooma - onko minusta sittenkään äidiksi, mitä muut siitä ajattelevat, jos en haluakaan lapsia tai saa niitä. 

Huikea romaani, jonka parissa viihdyin verrattain hyvin!

Arttu Tuominen: Vaiettu

Päällys: Mika Tuominen

 Arttu Tuominen

Vaiettu

WSOY

2021

402 sivua

Kirjastolaina

Albert Kangasharju yritetään murhata hoivakodin puistossa kesken iltakävelyn. Näin alkaa Arttu Tuomisen hyvin massastaan erottuva dekkari. Nyt ollaan tosissaan, sillä kesken jäänyt murhayritys yritetään viedä vielä sairaalan teho-osastollakin päätökseen, mutta onneksi poliisi on jo paikalla. Tekijä pakenee.

Pian Porin poliisin tietoon tulee toinen liki satavuotiaan sotaveteraanin kuolemantapaus. Klaus Helminen siepataan kesäkodiltaan ja löytyy hirtettynä. Helmisen vaatekaapissa roikkuu SS-sotilasunivormu tunnuksineen. Kangasharju ei tunnista Helmistä ja SS-joukkoja, mutta lääketokkurassa poliisille hän on puhunut selvääkin selvempää saksaa, ja syntyy epäilys, että historia toistaa nyt itseään, ja paha saa viimein palkkansa, vai saako?

Poliisi tutkii ja tutkinta vie Albertin, Klausin ja muutaman muum vapaaehtoisen jatkosodan aikaan, kun Natsi-Saksa hyökkää Neuvostoliittoon itärintamalla.

Vanha sanonta, minkä taaksesi jätät, sen edestäsi löydät. Kiistelty osa Suomen sotahistoriaa havisee Vaietun tarinassa. Se on omanlaisensa miksaus historiallista sotaromaania ja nykydekkaria, jossa kerronta kulkee sujuvasti ja notkeasti. Se oli pakko lukea melkein samalta istumalta. Tarinan isoissa moraalisissa kysymyksissä syntyi imu, joka piti.

Olen merkinnyt Arttu Tuomisen muistiin!