Joanne Harris: Mansikkavaras

Joanne Harris

Mansikkavaras

Stawberry Thief

2019

Suomennos: Satu Leveelahti

Otava 2020

380 sivua + kiitokset

Kirjastolaina

Kun Joanne Harris vuonna 1999 julkaisi Chocolatin (Pieni suklaapuoti), se oli maailmalla jo ilmiö sinällään. Vuotta myöhemmin tuo ihana suklaatarina filmatisointiin, jossa hurmaava Juliette Binoche esitti Vianne Rocheria, joka suklaantekotaidoillaan järkytti silloista Lansquenet-sous-Tammesin konservatiivista elämänmenoa. Parikymmentä vuotta myöhemmin suklaatarina on saanut jatko-osan, neljännen sellaisen: "Mansikkavaras", joka tarjoaa meille Vianne Rocherin faneille uuden tarinan makuelämyksineen.

Mansikkavaras on päiväkirjamuotoon kirjoitettu teos. Siinä päivittaiset merkinnät on kirjoitettu niin, että riistiinvalotus on tehty Viannen, hänen nuorimman tyttärensä Rosetten ja Reynaud-papin merkinnöistä.

Nyt tässä kuvitteellisessa kylässä Viannen tytär Anouk on lentänyt pois pesästä, ja äidinsydän kaipaa ja kantaa huolta aikuistuneesta lapsestaan. Lohtua tuo hänen nuorempi tytär, joka tuskin koskaan jättää omaa äitiään. Rosette on poikkeava lapsi monella tapaa - hän on iältään kuudentoista, mutta puhuu harvoin (tosin toki omalla tavallaan). Hänen paras luottoystävänsä on Bam-apina. Bam on "mielikuvitusleikkitoveri", joka ilveilee ja elehtii, ja jota muut eivät voi aistia sen tempauksia. Viannen sydäntä riipii se, että hän tietää poikkeavan lapsen aiheuttavan selän takan ilkeämielistä puhetta. Toisinajattelijoitakin on. Yksi heistä on Narcisse (kukkakauppias), joka ymmärtää nuorta ihmistainta. Hänen kanssaan Rosette on solminut poikkeuksellisen lämpimän ystävyyssuhteen.

Nuoren Rocherin maailma mullistuu, kun Narcisse kuolee, ja hän testamenttaa arvometsän Rosettelle. Ahneet ja ahdasmieliset Narcissen sukulaiset tulevat nyt noukkimaan murusia Narcissen tilalta. Narcissen liiketila on vuokrattu, ja sinne on tullut uusi yritys. Tatuoija, joka järkyttää samoin kuin Vianne kylän harmoonista järjestystä parikymmentä vuotta aiemmin. Suuren osan kirjasta saa Narcissen kirjallinen tunnustus papille, joka on hänen testamenttinsa toimeenpanija. Tunnustus ravistaa omalla erikoisella tavalla arkirytmiä kylänraitilla.

Mansikkavaras on monella tapaa ihana kirja ja tarina. Siinä on vahvoja universaalisia teemoja. Vahvimpana ehkä esiintyvät äidin tunteet rakkaudesta lapseen, ja samalla sen vaikeudesta päästää lasta irti, kun on sen aika - aika antaa kokeilla omien siipien kantavuutta. 

Kirja on kiehtova itsenäinen jatko-osa suklaapuodin ystäville. Suosittelen suurella lämmöllä!

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri

Keigo Higashino

Uskollinen naapuri

Kannen kuva: Petri Artturi Asikainen

Suomennos Raisa Porrasmaa

Punainen silakka

2020

288 sivua

Kirjastolaina

Tästä dekkarista kuulin taas kaikuja facebookin dekkariryhmästä. Kiinnostuin oitis, ja sillä istumalta kirjavarauspyyntö lähti lähikirjastooni. Pian sainkin kirjan käsiini, ja innostuneena aukaisin kannet. Alkuun kirjan sisälle pääseminen oli hankalaa, sillä länsimaisen kirjallisuuden kuluttajalle japanilaiset nimet tuottivat oman hankaluuden. Siinä tosin alkulehtien henkilöhakemisto joudutti sisuksiin sukellusta. Muutenkin kirja on mielenkiintoinen hyppy japanilaiseen kulttuuriin.

Kirja ei ala niin kuin dekkarit yleensä, vaan lukijalle Higashino esittelee oitis kuolemantapauksen. Lukija on välittömsti mukana silmukassa, jossa väreet kulkevat yhä vahvempina tutkinnan edetessä ja jännityksen kiristyessä: milloin tekijä jää kiinni. Se on vain ajan kysymys.

Kirjassa ei ole tyhjäkäyntisyyttä, vaan tapahtumat etenevät joutuin. Sitä oli miellyttävä lukea. Loppu oli todella yllättävä, jota en osannut edes odottaa. Ehdottomasti yksi kevään helmeistä dekkarikentässä. Suosittelen lämmöllä Sinulle, jos tästä gemrestä pidät.

Dense Rudberg: Kuuden metrin syvyydessä

Denise Rudberg

Kuuden metrin syvyydessä

På sex meters djup

2016

Kansi: Emmi Kyytsönen

Suomennos: Anu Koivunen

Into Kustannus

2020

274 sivua

Arvostelukappale

Kiitos kustantajalle!

Tämä kirja tuli eteeni ns. sattumalta. Teiltä kirjablogien ystäviltä ja itse kirjabloggareilta saa hienoja vinkkejä kirjoista, joita ei ehkä niin osaisi etsiäkään. Tästä kirjasta tuli vihjauksia monelta taholta. Kuiskauksia kuulin Annelin Kirjojen kuiskeesta, jossa hän tuntui pitävän kovasti kirjasta. Facebookin dekkariporukka on kirjan noteerannut, joten olihan se saatava käsiin, ja tehtävä hyppy "kuuden metrin syvyyteen".

Minulle tämä Denise Rudbergin on tuiki tuntematon kirjailija. Hänen tuotantoaan on Ruotsissa luettu innokkaasti - eikä ihme. Tulenpa toisenkin kerran avaamaan hänen kirjojensa kannet. Tämä lukemani kirja "Kuuden metrin syvyydessä" on jo sarjan kuudes osa. Mielenkiintoinen viritelmä kirjailijan tuotannossa on se piirre, että setin kirjojen järjestys on sisällytetty nimiin. Kuitenkaan tämä minun hyppyni noihin metriin ei tuonut ongelmia, en ainakaan kokenut niin, vaan pääsin porukan tutkimuksen kyytiin kuin varkain kesken kaiken. Tuntui, etten menettänyt mitään oleellista. Sitä tuki oiva henkilölistaus luonnekuvuksineen kirjan alussa.

Tässä kirjassa syyttäjän sihteeri Marianne Jidhoff tutkii rikossumaa yhdessä kolleegoidensa Torstenin ja Augustinin kera. Talvinen keli on tehnyt omat tepposensa ja viima on vieraillut Tukholman kaduilla. Ruotsin eliittinen kerma on kerääntynyt kuninkaallisen oopperan helmoihin, jossa esitetään maailman ensi-ilta kohutusta oopperasta. Kuninkaalisesta loistosta huolimatta luvassa on myös kiusallisia poliittisia paljastuksia arkisista suhmuroinnista ja lehmänkaupoista.

Tämän oopperan on luonnostellut Kaavermanin pariskunta, joka katoaa illan jälkeen jälkiä jättämättä. Tämä aiheuttaa pienen kohinan kuningaskunnan eliitissä, sillä Kaavermanin pariskunnalla on suunnitteilla oopperan jatkoksi kirja, jossa paljastukset olisivat vielä räikeämpiä. Onko kyseessä suunniteltu mediatemppu vai liittyykö tapaukseen rikollisia piirteitä. Siitä Rundberg on saanut aikaan mehukkaan alun kirjalleen.

Eikä siinä vielä kaikki. Pari viikkoa myöhemmin iäkäs rouva menettää henkensä palvelutalossa. Tässä taitaa olla kyseessä murha, sillä surmatyön tekijä jättää viestin, joka vie tutkijatiimin yhä syvemmälle sotkuun, jossa on selviä viitteitä vallanhalusta ja poliittisesta pelistä. Oivasti Rundberg saa aikaan illuusion, että lukija olisi yksi tutkimustiimin jäsenistä, jotka yhdessä alkavat pohtiä niitä linkkejä, jotka voisivat yhdistää taiteilijapariskunnan ja vanhuksen murhan toisiinsa. Mistä ihmeestä tässä kaikessa on kyse?

Tätä kirjaa oli mielyttävää lukea. Vaikka kirjassa on kuolemantapauksia, en kokenut sitä raa'aksi kirjaksi, vaan tässä kirjassa on tuotu tutkijayhteisön yhteisöllisyys vahvasti tapetille. Se on raikas tuulahdus omaan dekkarinälkääni. Kirja ei ollut ummehtunut, vaan kieli on sujuvaa ja dialogi on luontevaa, ja sitä on runsaasti. Hyvä juttu! Siitä pidän, ja se joudutti ja samalla koukutti yhä napakammin sisälle itse tarinaan. Teksti visualisoitui helposti omiin mielikuviini, joten huomaa helposti, että kirjailijalla on entuudestaan elokuva- ja dramaturgisia opintoja takana. Tästäkin jutusta tulisi helpohkosti mielenkiintoinen tarina valkokankaalle kuvatuksi. Kirjan takaliepeessä kerrotaankin, että kirjan elokuvaoikeudet on myyty ruotsalaiselle tuotantoyhtiölle, joten mielenkiinnolla odotan tarinaan elokuvana esitettäväksi.

"Kun kuolema tulee vierailulle" (kirjan takakannen teksti)... siitä huolimatta suosittelen tarinaa Sinulle luettavaksi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Kannen kuva: SA-kuva
Päällys: Martti Ruokonen

Tommi Kinnunen

Neljäntienristeys

WSOY

2014

334 sivua

Oma kirjahylly

Kirjaston ota, jätä, vaihda -kirjahyllyn antia
Kiitos sinulle, joka jätit!

Joskus kannattaa vilkaista siihen osaan kirjaston hyllymetrejä, jossa ovat ota, jätä, vaihda -kirjat. Minun löytöni on ollut aikoinaan Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Ilmestyessään tämä kirja aiheutti pienoisen kohun lukevan yleisön keskuudessa. Tätä Kinnusen esikoista luettiin tuolloin hyvinkin runsaasti. Tuota tuntuvaa kohinaa muistan seuranneeni hymyillen, mutta silloin se jäi mieleeni hautumaan. Tilaisuuden tullessa kirja siirtyi oitis kirjakoriini. Koronan aiheuttaman kirjastopaitsion johdosta se vihdoin tuli luettua. Hyvä niin, että luin - se todella kannatti ja sen parissa viihdyin hyvin.

Neljäntienristeys on hienosti koottu elämäntarinoiden kollaasi. Kerronta on vahvaa ja se laittoi oitis mielikuvitukseni liikkeelle ensi riviltä lähtien. Esikoiskirjaksi se on laadukas ja tasapainoinen, jossa teemat puhuttavat lukijaa. Tämä tarina ei junnaa paikoillaan. Siinä ei ole mielestäni mitään liikaa, eikä siitä oikein puutukaan mitään.

Kinnusen romaani jakautuu neljään osaan. Näissä neljässä osassa on kuvattu yhden perheen/suvun jäsenen elämänkaari - kukin omaansa He eivät ole saman sukupolven edustajia. Vaikka kirjan epilogi ja prologi yhdessä sulkivat tarinan, minun mieltäni jäi mietityttämään "Kuljettujen teiden" esittelysivulla olevat sivupolut. Minulle ei auennut se seikka, miksei nämä sivupolut löytäneet paikkaansa tekstiyhteydessä näiden teiden otsakkeiden alle? Mitähän minulta  nyt jäi huomaamatta?

Tässä kirjassa on paljon tuttuja sävyjä, joita itse olen kuullut oman sukuni tarinoissa. Jokaisessa maalaismiljöön suvuissa, joissa sukupolvet ovat asuttaneet tupaansa yhdessä tulee väistämättä sanomista anopin ja apen kanssa. Se on selvä asia. Talot ovat eläneet iät ja ajat omalla tavallaan, johon uusi tulokas on pakko sopeutua, jos haluaa yhteiseloa puolisonsa kanssa elää samassa talossa - siinä muun tohinan sivussa. Oma tupa on tuntunut vasta omalta, kun edellinen sukupolvi on saatettu haudanlepoon, ja muusta sisarrusparvesta on tehty selvä - oma tupa, oma lupa. Tästä Kaarinan osuus on oiva kuvaus, millaista se on ollut tai voinut olla.

Minua tässä kirjassa viehätti erityisesti pitäjänkätilö Maria. Ensinnäkin hän oli itsenäinen, vahvaluontoinen koulutettu nainen. Huomattavaa on että itsenäisyys oli silmiinpistävää siinä, että hän oli riippumaton kulkupelien suhteen. Hänellä oli oma polkupyörä. Se ei ollut tyypillistä maaseudulla. Ei lainkaan naisten omistamina. Pitkät hameet sotkeutuivat helposti pyörän ketjujen ja rattaiden väliin tuhonaikaan.  Hevoset olivat taas miesten juttuja, niihin ei ollut hameväellä kosketusta. Kylälle tai lähikaupunkiin matkustettaessa hevosvetosia rattaita ohjasti tietysti isäntä.

Toisaalta minua viehätti myös Marian ajatusmaailma ja asenne elämään. Sitä Kinnunen kuvaa hienosti tähän tapaan:

"Marian mielestä elämä on rakennus, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii välikössä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea eikä väärä, sillä ne ovat vain ovia. Joskus ihminen saattaa huomata olevansa aivan eri paikasa taloa kuin minne aikoi alkujaan mennä." (mts. 61)

Tässä kirjassa rakennukset ja rakentaminen on elämän keskiössä. Suuri salaisuus kalvaa Onnia, joka vie mehut miehestä. Rakentaminen tuo lohtua. Jokainen sukupolvi jättää rakennukseen ja pihapiiriinsä väistämättä omat jälkensä.

Upea kirja, joka kestää aikaa. Suosittelen, jos et ole vielä lukenut.