Susan Heikkinen: Pullopostia Seilinsaarelta - Potilas numero 43

 Susan Heikkinen

Pullopostia Seilinsaarelta

 - Potilas numero 43

Suomalaisen kirjallisuuden seura

247 sivua 

(sis. kuvasivut, käytetyt lähteet, hakemisto jne)

Kirjastolaina

Korkin virkaa toimitti tuppo heinänkorsia ja niiden ympärillä kääräisty sinivalkoinen kangastilkku. Sisällä oli homeen pilkuttamia papereita. Kirjoituskin erottui, tavuja sieltä täältä. Pienellä lapulla pullon vieressä luki, että se oli viesti potilaalta Seilin saarelta. Ei muuta. Heinäkorkki näytti siltä, että kukaan ei ollut koskaan avannut sitä. ... Joku puhui pullon sisällä...

(mts.9)

Eräänä kesäkuun päivänä vuonna 2010. Turun yliopiston professori Ilppo Vuorinen oli Seilin saarella tutkimusasemallaan. Hän oli kävellyt siellä tuttua tutumpaa polkua, joka kulki kallioylängon juurella. Onnekseen auringon säteet osuivat kallio-onkaloon juuri oikeassa kulmassa, jolloin Vuorinen oli nähnyt kalliossa ruosteista peltiä. "Geokätkö" - tuumasi Vuorinen. Pian professori huomasi, että löytö oli vanhempi kuin nyt muodissa oleva geokätköily. Hän otti löytönsä mukaan ja palasi laitokselle. Rasian avattuaan se sisuksissa oli kolme lasipulloa. Niissä oli selvästi jonkun potilaan kirjoittamia lappusia, jotka eivät kuitenkaan muodostaneet mitään järkevää kokonaisuutta. Professori ilmoitti löydöstään Kansallisarkistoon. (mts. 10 - 11)

Kahdeksan vuoden päästä professori Vuorinen sai ilmoituksen Kansallisarkistolta, että oli ilmaantunut toimittaja, joka halusi  kirjottaa niistä artikkelin. Lehti oli lupautunut kattamaan kulut. (mts 11)

Tuo toimittaja on Susan Heikkinen, joka 2018 lähti Seilin arvoituksen jäljille. Matka on ollut enemmän kuin mielenkiintoinen. 

Kallionkoloon haudattut muistot on kirjoittanut Saima Rahkonen, Seilin potilas numeroolla 43. Saima oli Seilin saarella kahdessa eri vaiheessa. Sinne hänet on myös haudattu.

Saiman elämä on ollut varsin karu. Hän vietti lähes koko aikuisikänsä mielisairaaloissa, poissa yhteiskunnan silmistä. Heikkinen peilaa oivasti toisiinsa Saiman elämää suhteessa kohtalonvuosien ja psykiatrisen terveydenhuollon kehittystä Suomessa. 

Vaikka Saiman elämänkaari on kirjoitettu mitään kaihtamatta auki potilasasiakirjoista, Heikkisen kirjoitusote on ollut tutkimuskohteelleen varsin kunnioittava. Työtään hän perusteleekin seuraavasti kirjan ensi lehdillä näin:

"Kuule Saima. Saaks mie haastaa siust vähä  toisellekkii? Mie oon Heikkisen rouva Helsingist. Mie tiiän nyt siust enemmä ko kukkaa , eikä kukkaa muu juur mittää tiijäkkää. Mie en siult ennää vastauksii saa, mut mie kyl silviisii aattelin jot et sie harmistuis. Joku sannoo, et ei miul oo mittää oikeutta levitellä tuntemattoma viipurlaise vainaa kaikist kippeimpii asjoi pitki maailmaa. Mut sehä onkii nii päi, et ei miul oo mittää oikeutta olla levittelemättäkää. Siinhä mie vääryyven tekisin, jos mie nyt työntäsinkii siut takasii historia komeroihi. Jos mie nyt kuitenkin mielummi koittasi tehä siul sitä oikeutta. Siin koittamises mie siult viel usjastkii kyselen kaikkee. Vaik et sie vastaakkaa" (mts 14)

 

Saiman tarina puhuttelee lukijaa omalla karulla tavallaan. Se on koskettava kertomus, kun mieli särkyy tai olosuhteiden pakosta se joutuu särkymään.