Kuolemanlaakso
Bazar kustannus
236 sivua + kuvaliitteet
Kirjastolaina
Pienenä poikana jäällä kuulin tarinan miehestä,
jota oli taklattu selkään.
Mies oli muuttunut sen seurauksena,
kadonnut täysin koko kuvasta.
Puhuttiin, että nykyään hän kulki kuin
elävä kuollut, ilman valoa silmissään.
Ja tuota taklausta ja sen seurauksia
alettiin kutsua kuolemanlaaksoksi.
Pienenä poikana jäällä kuulin tarinan miehestä,
jota oli taklattu selkään.
Mies oli muuttunut sen seurauksena,
kadonnut täysin koko kuvasta.
Puhuttiin, että nykyään hän kulki kuin
elävä kuollut, ilman valoa silmissään.
Ja tuota taklausta ja sen seurauksia
alettiin kutsua kuolemanlaaksoksi.
Voi hyvänen aika sentään - totean, kun suljin äsken kirjankannen. Monet kyyneleet vuodatin lukiessani ja nenä vaati huoltoa alvariinsa useamman sivun kohdalla. Tämä ei todellakaan ollut helppoa luettavaa. Se on paljon puhuva ja puhutteleva teos.
Lauantai 26. tammikuuta 2013 piti olla Tommin elämässä tuiki tavallinen talvinen lauantai - pelipäivä. Edessä oli kotiottelu ja jännitystä mukavasti ilmassa. Vastassa oli tuttu Espoon Blues. Mutta siitä päivästä tuli erilainen - ennalta-arvaamaton ja unohtumaton - käänteentekevä. Se oli kuolemanlaakson pelipäivä.
Tässä lauantai-illan pelissä muutama sekunti siitä, kun alotuskiekko on pudotettu Äijänsuon kaukalon keskiympyrässä, Tommi kokee kovia. Kuolleesta kulmasta taklaa Tommi Huhtala Kovasta, joka on lyömässä omassa päädyssä, maalin takana, kiekkoa ränniin. Sitten musteni maailma.
Tuo mustahetki toi mukanaan ongelmia, jotka diagnosoitiin aluksi: yksi murtunut kylkiluu, itsestään ohimenevä aivotärähdys, tärähtänyt leuka ja poikkimennyt hammas (mts. 48.) Parin päivän päästä Tommille, oman seuran, Lukon joukkuelääkärin praktiikka- "käynnistä jäi käteen: tyhjä olo ja muutama lääkepaketti, sekä lääkepiikki pakaraan" (mts. 48.) Kaiken takana oli kuitenkin aivovamma. Nyt oma verenpaineeni nousi ja kiukkukerroin samoin. Molemmat kipusivat ihan omille sfääreille.
Kovasen ja Rostainin teksti on tarkkaa tilitystä. Kirjaan on tallentunut niin fyysistä kuin henkistäkin kipua niin paljon, että lukijaan sattui. Tämä kaikki on kuorrutettu kiukkuun ja unettomiin öihin. Lukiessani ajattelin, että suurimman kivun Tommille on kuitenkin tuottanut tunne, hyväksyä oma heikkous ja eteentullut todellisuus - eikä ihme. Tätä putoamista oli vaikeaa myötäelää, sillä lukijana koin oman voimattomuuteni Tommin kokeman ongelman edessä.
Häpesin sitä saamattomuutta, mitä yhteiskunnan terveydenhoito oli Tommin hyväksi alussa tehnyt ja teki. Minua, jolla ei ole terveydenhuollon koulutusta, hämmästelin, ettei tapahtuman jälkeen häntä viety heti magneettikuvaan, jossa olisi päästy tilanteen herraksi. Tuntui, että koettu tapahtumaketju oli ihan kuin uusi ja ennenkokematon koko suomalaisen terveydenhuollon historiassa, kun kyse on vakvavasta aivovammasta ja sen liitännäisoireista! Pitääkö käydä näin pohjalla, mitä Tommi kävi, että tilanne todella tiedostetaan? Tommi oli yksin aivovammansa kanssa!
Minä pidän jääkiekosta ja sen sykkeestä. Seurapeleihin en niinkään syty, mutta kun maajoukkue pukee leijonapaitansa ylleen, olen täysillä ärjynnässä mukana. Jääkiekko on fyysinen laji - se tiedetään ja miesten peleissä taklauskin on sallittua, mutta säännötkin on olemassa, joiden mukaan peliä tulisi pelata. Vastuu on pelaajilla, mutta myös tuomareilla ottaa hölmöilyt pois. Kuluneella kaudellakin on liigassa nähty rumia päähänkohdistuneita taklauksia, vaikka niiden poiskitkennästä oli ollut puhetta liigakauden alussa. Kysyn, löytääkö kansainvälinen jääkiekkoyhteisö peleissään koskaan tietä pois Kuolemanlaaksosta?
Tämän kirjan voisi sijoittaa Helmet-haasteessa moneen kohtaan. Sen paikka on omassa listassani yksinoikeudella kohdassa 33. Selviytymistarina.
Tuo mustahetki toi mukanaan ongelmia, jotka diagnosoitiin aluksi: yksi murtunut kylkiluu, itsestään ohimenevä aivotärähdys, tärähtänyt leuka ja poikkimennyt hammas (mts. 48.) Parin päivän päästä Tommille, oman seuran, Lukon joukkuelääkärin praktiikka- "käynnistä jäi käteen: tyhjä olo ja muutama lääkepaketti, sekä lääkepiikki pakaraan" (mts. 48.) Kaiken takana oli kuitenkin aivovamma. Nyt oma verenpaineeni nousi ja kiukkukerroin samoin. Molemmat kipusivat ihan omille sfääreille.
Kovasen ja Rostainin teksti on tarkkaa tilitystä. Kirjaan on tallentunut niin fyysistä kuin henkistäkin kipua niin paljon, että lukijaan sattui. Tämä kaikki on kuorrutettu kiukkuun ja unettomiin öihin. Lukiessani ajattelin, että suurimman kivun Tommille on kuitenkin tuottanut tunne, hyväksyä oma heikkous ja eteentullut todellisuus - eikä ihme. Tätä putoamista oli vaikeaa myötäelää, sillä lukijana koin oman voimattomuuteni Tommin kokeman ongelman edessä.
Häpesin sitä saamattomuutta, mitä yhteiskunnan terveydenhoito oli Tommin hyväksi alussa tehnyt ja teki. Minua, jolla ei ole terveydenhuollon koulutusta, hämmästelin, ettei tapahtuman jälkeen häntä viety heti magneettikuvaan, jossa olisi päästy tilanteen herraksi. Tuntui, että koettu tapahtumaketju oli ihan kuin uusi ja ennenkokematon koko suomalaisen terveydenhuollon historiassa, kun kyse on vakvavasta aivovammasta ja sen liitännäisoireista! Pitääkö käydä näin pohjalla, mitä Tommi kävi, että tilanne todella tiedostetaan? Tommi oli yksin aivovammansa kanssa!
Minä pidän jääkiekosta ja sen sykkeestä. Seurapeleihin en niinkään syty, mutta kun maajoukkue pukee leijonapaitansa ylleen, olen täysillä ärjynnässä mukana. Jääkiekko on fyysinen laji - se tiedetään ja miesten peleissä taklauskin on sallittua, mutta säännötkin on olemassa, joiden mukaan peliä tulisi pelata. Vastuu on pelaajilla, mutta myös tuomareilla ottaa hölmöilyt pois. Kuluneella kaudellakin on liigassa nähty rumia päähänkohdistuneita taklauksia, vaikka niiden poiskitkennästä oli ollut puhetta liigakauden alussa. Kysyn, löytääkö kansainvälinen jääkiekkoyhteisö peleissään koskaan tietä pois Kuolemanlaaksosta?
Tämän kirjan voisi sijoittaa Helmet-haasteessa moneen kohtaan. Sen paikka on omassa listassani yksinoikeudella kohdassa 33. Selviytymistarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti