Jane Campion & Kate Pullinger: Piano

Jane Campion & Kate Pullinger: 

Piano

The Piano

1994

Suomennos: Marja Aloapeus

Gummerus

180 sivua

Oma kirjahyllyn teos

Tässä hiljan Mai/Kirjasähkökäyrän bloggari kirjoitti oman postauksen Pianosta, joten kipinä kirjaan syttyi niiltä sijoilta. Se täytyi napata esiin välittämästi omasta kirjahyllystäni ja pyyhkäistä pölyt pois. Siitä on kulunut jo isompikin tovi, kun tätä opusta viimeeksi selailin, mutta nyt sen tein ja hyvä niin.

Vaikka tarina on jo ikääkin kerryttänyt itselleen, ei sen tenho ole mennyt sen mukana - ei sitten ollenkaan - mitä nyt keltainen väri on päivettänyt kirjan uutuudenvalkoiset sivut. Minua se puhutteli ihan samoin kuin Maitakin. Se on hyvä tarina - toden totta. Tämä kirja on eksynyt omaan hyllyyni jo melkein verskinä 1990-luvulla. Siitä olen maksanut kokonaista 11.90 markkaa siis nippa nappa vaille 2€.  Ei paha hinta  - nykyisin - hyvästä tarinasta, vai mitä?

Minäkin ole tietysti nähnyt elokuvan, josta on sitten poikinut tämä kirja. Tuntui lukiessani, että kädessäni on elokuvan plari, vai miksi sitä niissä piireissä nyt kutsutaankin. Siis käsikirjoitustyyliin kirjoitettu kirja. Harmi, ettei se mahdu ohjelmaportfolioihin millekään yleiselle kanavapaketille. Tässä kait voi pienoisen toiveen esittää. Sen verran hyvästä elokuvasta on kyse.

Tarinassa itsessään uin vahvasti Adan olemukseen. Olen hamassa menneisyydessäni soittanut pianoa - omaksi ilokseni, kun perheeseen oli sellainen hankittu. Tosin tuo piano jäi lapsuudenkotiini, mutta tuon soittopelin ääreen aina silloin tällöin päästessäni, tunnen jotain ainutkertaista harmoniaa, kun asetan kädet noiden valkoisten ja mustien koskettimien päälle. Olkoon sitten tarkoituksena vaikka soittaa Beethovenin Kuutamosonaatti. Siinä on jotain sellaista tatsia, kun tietää, että tuota sävellystä tehdessään säveltajä on ollut lähes kuuro tai kuuroutumassa, mutta sielussa ovat soineet sonaatin säveleet. Ne tuntuvat ihan siellä käsien alkuasennossa ja sävelkuviossa, joita sormet tapailevat. En sitä osaa paremmin selittää. Se vaan on niin. Se puhuttelee joka kerta, kun soitan ko. kappaletta.

Hyvässä tarinassa on aina jokin, johon silmä tarttuu. Tässä kirjassa se on mykkyys. En pidä sanasta mykkä. Koen sen jotenkin halventavana ja vanhanaikaisena. En tiedä sille äkkiseltään parempaa ilmaisua. Itse käyttäisin termiä puhumaton (niin kuin kirjan takakannen tekstissäkin on kirjoitettu) tai jotain sinne päin. Adan kohdalla tuo puhumattomuus oli traumaperäinen. 

Tässä kirjassa on latinkia ja draamankaarta runsaasti edustettuna. Kirjassa on: kolmiodraamaa, inhottavaa ja häiikäilemätöntä väkivaltaa, kuorrutettuna suureen rakkauden kuvaukseen, jonka sivusta seuraava tuntee kaipauksena koiran kielen lipaisuina näpeissään. Hieno oivallus mielleyhtymäksi tarinan äidiltä. Olkoon opus vielä kirjakaapin uumeinissa jatkossakin!

Ai niin, se Main postauksen Pianosta voit lukea täältä, jos et ole vielä sitä bongannut!