Esmeralda Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar

        Esmeralda Santiago

Sokeriplantaasin valtiatar

Conquistadaro

2011

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Bazar kustannus

2020

560 sivu

Arvostelukappale

Kiitos kustantajalle!

Sokeriplantaasin valtiattaren lukeminen on venynyt venymistään, sillä kesä on ollut allekirjoittaneelle kiireinen, ja mitä parhain kirjakesä aikoihin. Luettua on tullut ihan runsaasti aina kuin vain kaikelta muulta ehdin, ja valtiatar on joutunut väistämään lukuvuoroaan muiden kirjojen edestä useamman kerran. Minulle tämä kirja oli siitä huolimatta silmiäavaava lukuelämys. Nautin suunnattomasti kirjoista, joissa on historian havinoita yhdistetty taidokkaasti fiktiiviseen sukusagaan. Tästä kaikesta Santiago on kyhännyt mitä mielenkiintoisimman keitoksen.

Santiagon valtiatar kattaa noin neljäkymmentä vuotta (1826 - 1865). Tuo valtiattaren, Anan, asuinpaikka Los Gemelos on sokeriplantaasi, joka on ollut Anan miehen ja tamän kaksoisveljen sedän omistuksessa. Sedän kuoleman jälkeen hänen pesäänsä perinnönjaossa kaksoset ja Ana, ynnä appivanhemmat, päättivät lähteä kauas Puerto Ricoon tekemään Anan ajatuksesta totta: viiden vuoden kuluessa Los Gemeloksesta tulee enemmän kuin kannattava sokeriplantaasi. 

Arki asettuu myös Anan elämään, ja se iskeytyy enemmän kuin rajunlaisena. Sokeri on vaativa kasvi ja raskas kasvatettava. Työtä tehdään orjatyönä. Sielut ovat vain orjia, ei niinkää inhimillisiä olentoja. Ajatus, että hän omistaisi nuo sielut, on vaikeaa omaksua. Analla on vahva halu onnistua ja tehdä haaveestaan totta. Se tahto peittää kaiken alleen.

Santiago on tarinallaan luonut Anan elinkaaresta mieltä koukuttavan ja kuohuttavan jounikuvion, jossa on käänteitä, joita ei oikein voinut ennalta arvata. Tapahtumia on yli viidensadan sivun kirjaan tullut runsaasti. Jos Owensin Suon villi laulu upposi siihen lumoavaan suomaisemaan, niin tämä vaipui tapahtumien ja juonikuvioiden viidakkoon. Olisin halunnut päästä Anan sielun sopukoihin jotenkin paremmin sisälle. Hän oli ilmiselvästi vahva itsenäinen nainen, mutta millainen tunteva, herkkä persoona tuon kovan kuoren alta olisikaan löytynyt. Se olisi ollut mielenkiintoista tietää.

Minäkin pidin tästä hienosta kirjasta. Sen sukutarina piti napakasti otteessaan, vaikka sen lomaan tuli luettua dekkareita useampi peräjälkeen. Tarina palautui helposti mieleen, kun otin sen uudemman kerran esille. Se on ehdottomasti yksi kesän mieleenpainuvimmista teoksista. Suosittelen, jos et ole  vielä sitä lukenut!