lauantai 21. tammikuuta 2017

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kannen suunnittelu Eveliina Rusanen
 

  
Kate Morton

Salaisuuden kantaja

Bazar Kustannus 2016

Suomentanut: Hilkka Pekkanen
669 sivua

 ♠ ♠ ♠
 
 Seuraavaksi kaikki tapahtui nopeasti. Hopeanhohtoisena läikehtivä välähdys syöpyi Laurelin muistiin. Auringonvalo heijastui metalliterästä ja hetki oli ohikiitävän kaunis.
 
 Kirjastolaina

Laurel Nicolsonilla on salaisuus...
 
Kate Morton on austraalialainen kirjailija, joka on opiskellut kirjallisuutta Lontoossa, jossa hän nykyisin myös asuu. Salaisuuden kantaja on hänen neljäs suomennettu romaaninsa. Esikoisteoksensa Paluu Rivertoniin ilmestyi suomeksi vuonna 2011.
 
Tarinaansa Morton rakentaa lukijalleen pitävän koukun varsin ovelasti. Kesäisenä päivänä joenrannassa vuonna 1961 Nicolsonien perheessä vietetään kuopuksen syntymäpäiviä. Perheen esikoinen, Laurel poistuu vaivihkaa näköpiiristä puuhun rakennettuun majaan haaveilemaan Billystä kesken juhlavalmistelujen. Äiti palaa talolle perheen kuopuksen, pikkuisen, kanssa hakemaan kakkulapiota, joka on ollut perinteisesti käytössä syntymäpäivillä...
 
Sitten mies kuolee Nicolsonien kotipihalla, Laurel näkee tapahtuman. Mutta kuka on tämä kuollut mies ja tunteeko äiti tämän miehen? Entä äiti Dorothin, kuka hän oikeastaan on? Morton heittää runsaasti kysymyksiä lukijalle, joista koostuu Laurelin salaisuus. Näissä kysymyksissä oli hyvä pohja nautinnolliseen lukukokemukseen, mutta kuinkas sitten kävikään?
 
Ennen minua kirjablogirintamalla tätä teosta on käsitelty runsaasti. Voin yhtyä moniin kirjoittajiin näin jälkilämmössä. Eri toten Pienen kirjaston Katrin postaus vastaa hyvin omaa näkemystäni. "Salaisuuden kantaja on hyvä tarina, mutta ei hyvä kirja".
 
Monien nykykirjojen tavoin Salaisuuden kantajan tarina kulkee useammassa eri aikakaudessa. Kun kokonaisuutta katsotaan, en ollut yhtä mieltä siitä kirjailijan kanssa, miten tarinan aikakausien vaihtelut sijoittuivat teoksessa. Se teki siitä milulle haastavan luettavan. Kirjailija uhraa runsaasti sivuja Laurelin äidin kokemuksiin Lontoossa, kun Natsi-Saksan ilmavoimien Luftwaffen pommikoneet moukaroivat kaupunkia 1940-1941 - ehkä liiankin kanssa. Olin kuitenkin jo niin vahvasti koukussa, että oli pakko saada tietää, miten tässä oikein kävi. Näin ollen minäkään en voinut enää jättää sitä kesken.
 
Morton kuitenkin pitää oman salaisuutensa pitkään ja availee sitä harkitusti aina viimeiseen asti. Kirjan lukemista voisi verrata vaikka neljäntuhannen palapelin kokoamiseen. Alku on aina helppo ja nappaa, kun tasasivuiset palaset saadaan omille paikoilleen, mutta sitten puuduttaa. Ennen kuin kuvio alkaa hahmottua ja palaset löytävät tiensä omille paikoilleen, jolloin saatu kuvio voi yllättää tekijänsä.
 
Tästä tarinasta olisi mielestäni saanut hyvän kirjan aikaiseksi, mutta, mutta... Se olisi minunkin mielestäni vaatinut kovasti tiivistystä. En ollut ennen lukenut Mortonin kirjoja, joten on vaikeaa verrata Salaisuuden kantajaa muihin kirjailijan teoksiin. Mutta eihän yksi pääsky kesää tee, joten ehkä vielä "tapaan" hänet uudelleeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...