lauantai 20. heinäkuuta 2019

Jane Campion & Kate Pullinger: Piano

Jane Campion & Kate Pullinger: 

Piano

The Piano

1994

Suomennos: Marja Aloapeus



Gummerus

180 sivua


Oma kirjahyllyn teos



Tässä hiljan Mai/Kirjasähkökäyrän bloggari kirjoitti oman postauksen Pianosta, joten kipinä kirjaan syttyi niiltä sijoilta. Se täytyi napata esiin välittämästi omasta kirjahyllystäni ja pyyhkäistä pölyt pois. Siitä on kulunut jo isompikin tovi, kun tätä opusta viimeeksi selailin, mutta nyt sen tein ja hyvä niin.

Vaikka tarina on jo ikääkin kerryttänyt itselleen, ei sen tenho ole mennyt sen mukana - ei sitten ollenkaan - mitä nyt keltainen väri on päivettänyt kirjan uutuudenvalkoiset sivut. Minua se puhutteli ihan samoin kuin Maitakin. Se on hyvä tarina - toden totta. Tämä kirja on eksynyt omaan hyllyyni jo melkein verskinä 1990-luvulla. Siitä olen maksanut kokonaista 11.90 markkaa siis nippa nappa vaille 2€.  Ei paha hinta  - nykyisin - hyvästä tarinasta, vai mitä?

Minäkin ole tietysti nähnyt elokuvan, josta on sitten poikinut tämä kirja. Tuntui lukiessani, että kädessäni on elokuvan plari, vai miksi sitä niissä piireissä nyt kutsutaankin. Siis käsikirjoitustyyliin kirjoitettu kirja. Harmi, ettei se mahdu ohjelmaportfolioihin millekään yleiselle kanavapaketille. Tässä kait voi pienoisen toiveen esittää. Sen verran hyvästä elokuvasta on kyse.

Tarinassa itsessään uin vahvasti Adan olemukseen. Olen hamassa menneisyydessäni soittanut pianoa - omaksi ilokseni, kun perheeseen oli sellainen hankittu. Tosin tuo piano jäi lapsuudenkotiini, mutta tuon soittopelin ääreen aina silloin tällöin päästessäni, tunnen jotain ainutkertaista harmoniaa, kun asetan kädet noiden valkoisten ja mustien koskettimien päälle. Olkoon sitten tarkoituksena vaikka soittaa Beethovenin Kuutamosonaatti. Siinä on jotain sellaista tatsia, kun tietää, että tuota sävellystä tehdessään säveltajä on ollut lähes kuuro tai kuuroutumassa, mutta sielussa ovat soineet sonaatin säveleet. Ne tuntuvat ihan siellä käsien alkuasennossa ja sävelkuviossa, joita sormet tapailevat. En sitä osaa paremmin selittää. Se vaan on niin. Se puhuttelee joka kerta, kun soitan ko. kappaletta.

Hyvässä tarinassa on aina jokin, johon silmä tarttuu. Tässä kirjassa se on mykkyys. En pidä sanasta mykkä. Koen sen jotenkin halventavana ja vanhanaikaisena. En tiedä sille äkkiseltään parempaa ilmaisua. Itse käyttäisin termiä puhumaton (niin kuin kirjan takakannen tekstissäkin on kirjoitettu) tai jotain sinne päin. Adan kohdalla tuo puhumattomuus oli traumaperäinen. 

Tässä kirjassa on latinkia ja draamankaarta runsaasti edustettuna. Kirjassa on: kolmiodraamaa, inhottavaa ja häiikäilemätöntä väkivaltaa, kuorrutettuna suureen rakkauden kuvaukseen, jonka sivusta seuraava tuntee kaipauksena koiran kielen lipaisuina näpeissään. Hieno oivallus mielleyhtymäksi tarinan äidiltä. Olkoon opus vielä kirjakaapin uumeinissa jatkossakin!

Ai niin, se Main postauksen Pianosta voit lukea täältä, jos et ole vielä sitä bongannut!

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Agnes Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa

Kannen suunnittelu:
Susanna Appel
Agnes Martin-Lugand

Huolet pois, elämä on helppoa

La vie est facile, ne t'inquiète pas

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Bazar kustannus Oy

 2019

316 sivua


Kirjastolaina

Taannoin kirjastovierailulla koriini tipahti Onnelisten kahvilan omistajasta kertova Huolet pois, elämä on helppoa. Sitä ei kuitenkaan Dianen elämä tuntunut olevan. Mutkaa ja kurvia on ollut ihan riittämiin yhdelle ihmiselle, ja siinä tohinassa tupakkaa kului aski tolkulla per päivä. Ajattelin jo kirjan loppupuolella laskea, monta tupakkaa kirjan kerronnassa on, mutta kääryleitä paloi ja paljon. Itse kun en polta, niin tämä Dianen pahe, kyllä verotti lukunautintoa ja kävi minun silmääni.

Mutta muuten tarina on kyllä soma. Melkeinpä sanon, että kirja oli nautinnollisempi kuin se aiempi  sisarversio. Diane oli päässyt yli omasta suuresta surustaan, ja elämä taas alkoi maistua elämältä. Kunnes Oliver astui kahvilaan, ja Dianen sukat tuntuivat pyörähtävän kerran jos toisekin. Itse olisin kovasti halunnut tietää enemmän, mikä mies tämä Oliver on, mutta toisin kävi. Dianen elämänkoukku Irlannin saarelle veti pitemmän korren.

Kiva kesäkirja sateisten lomapäivien varalle. 


tiistai 9. heinäkuuta 2019

Doris Lund: Eric - taistelu elämän puolesta

Eric Lundin kuva kirjan alkusivuilta!

Doris Lund

Eric

taistelu elämän puolesta

Eric
1974

Suomennos: Taisto Nieminen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1975 WSOY:n kustantamana

Suuri Suomalainen Kirjakerho
1975

280 sivua

Oma aarre kirjahyllyssä!


Tämä kirja - Doris-äidin kertomus poikansa Ericin taistelusta leukemian kourissa - on ollut minulla matkassani kauan. Se puhuttelee, joka kerta lukijaansa, kun sen vetää esiin hyllyn uumenista.

Kirjan ensilehtien mukaan Eric syntyi 1950 pikku kaupungissa lähellä New Yorkia. Hänen perheeseensä kuului Äiti Doris, isä Sidney sekä vanhempi sisar Meredith ja pikku veli Mark, joka oli pari vuotta nuorempi kuin Eric. Postauksen kuvasta, joka on kuvattu kirjan esittelylehdeltä, voi huomata Ericin olleen hauskannäköinen 17-vuotias nuorukainen - jalkapallotähti. Hän oli aloittamassa collegen. kun oireet akuutista leukemiasta todettiin. Lääkärit lupailivat Ericin elonajaksi tuolloin puolesta vuodesta kahteen vuoteen.

Eric ei halunnut alistua kohtaloonsa, vaan aloitti taistelun kuolemaa vastaan. Hän ilmottautui yliopistoon kotikaupungissaan. Hän harraasti urheilua monipuolisesti - intohimona tietysti jalkapallo. Kehoa koitteli kaiken aikaa  monipuolinen lääkekombinaatio. Hoitokulut olivat mittavat, mutta Eric oli onnekas. Hän sai Yhdysvaltojen hallituksen rahoitttamaan hoitokulunsa, sillä Eric osallistui uusien syöpälääkkeitten kokeiluun. Ericin sairaudessa käänteentekevin lääke oli vastakehitetty aspiraginaasi.

Tuo lääke pysäytti Ericin leukemian ja sai aikaan oloa helpottavan remission. Hän pystyi aloittamaan opinnot Connecticutin yliopistossa. Ura jalkapalloilijana oli nousukiidossa. Vielä tuolloin kukaan ei osannut arvata, että Eric oli akuutti verisyöpäpotilas

Ericin sairaus loppua kohden kiristi otettaan, ja remissiot olivat aina vain vaikeammin saavutettavissa. Hänen elämänsä viime kuukausien aikana hän sai kokea elämänsä rakkauden. Kaunis rakkaustarina sairaanhoitaja MaryLoun kanssa on hienosti taltioitu riviin ja sen väleihin.

Kirja on koskettava kertomus, jossa voi lähes aidontuntuisesti kokea sitä henkistä tuskaa ja huolta, mitä Ericin lähipiiri on kokenut sairauden aikana. Koskettavimmat kohdat kirjassa ovat ehdottomasti hetket, jolloin Ericin oma immuniteetti oli laskenut lähes olemattomiin. Hänet oli eristetty muista, mutta siitä huolimatta hän jaksoi huolehtia siitä, että vierailijat ja hoitohenkilökunta noudattivat laadittuja ohjeita sterillisestä pukeutumiskoodista.

Tällä kirjalla on vielä runsaasti jatkoaikaa omassa hyllyssäni!

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Sofie Sarenbrant: Osasto 73

Kannen suunnittelu:
Sanna-Reeta Meilahti
Sofie Sarenbrant

Osasto 73

Avdeling 73

2015

Suomennos:  Annamari Typpö

WSOY
2019

395 sivua

Kirjastolaina

"Kun kuljin sairaalan käytävillä neljä vuotta sitten, mieleeni kasaantui muistikuvia ilman, että olin siitä tietoinen. Vasta kun oli kulunut muutama vuosi, alkoivat ajatukseni pyöriä sairaalamiljöön ja dekkarijuonen ympärillä. Lopulta ymmärsin, että olin palannut osastolle 73." (mts 395) 
(Tuolla osastolla oli ollut Sarenbrantin oma isoäiti, jolla oli ollut aivoverenkiertohäiriö.)

Tämä kirja, minä ujutan sen kyllä paremmin jännäreiden kuin dekkareiden kategoriaan, on ollut yksi antoisimmista kirjoista, joita olen tänä kesänä lukenut. Hyviä ovat toki monet muutkin olleet, mutta tässä on mielestäni osunut moni osanen juonellisesti omalle paikalleen. Näin on.

Osasto 73 on vahvasti juonivetoinen tarina. Emma Sköld on ollut ratsastamassa ja tippunut satulasta. Tässä onnettomuudessa vauriot olivat olleet sitä luokkaa, että Emma vaipui koomaan viideksi kuukaudeksi. Herätessään nykyisyyteen Emma muisti, että hän oli vienyt Ines-vauvan hoitoon ja lähtenyt sitten tallille ratsastusretki mielessään. Tapahtumia muistellessaan Emma on vahvasti sitä mieltä, että kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Tuo ratsastusonnettomuus ei ollut siis pelkkä vahinko. Vai oliko sittenkin?

Ollessaan koomassa Emman ja Kristofferin Ines-vauvaa hoiti Kristofferin ex-tyttöystävä Hillevi. Tuo Hillevi on mielenkiintoinen henkilöhahmo. Oikestaan oma mielenkiintoni spotti kohdistui hetimiten tähän naiseen, olihan hän omalla tavallaan poikkeava yksilö. Hillevillä oli ollut entuudestaan yksi tytär, mutta hän oli kuollut. Hänellä oli utopinen haavekuva, että jonain päivänä hän ja Kristoffer vielä voisivat Ineksen kanssa muodostaa kolmistaan suloisen pienen perheen.

Emma on sairaalassa, joka on eräänlainen koko tarinan keskiö, mutta ympärillä tapahtuu monenlaista, niin että osat jopa hätkähdyttivät minua, ja toiset jättivät Emmaa säälivän tunteen. Pitikö näin todellakin tapahtua! Sarenbrant osaa oivallisesti kasvattaa juonen jännittävyyttä!

Juonenlisesti kirja on ovelasti rakennettu ja sitä tehostivat napakan lyhyet luvut. Pitkin matkaa Sofie pirtää lukiojoilleen kuvan tapahtumista ja juonikuviosta. Tuli tunne, että lukija tietää tapauksesta enemmän kuin Emman poliisikolleegat. Lukija ikään kuin seuraa ja odottaa, milloin jutun juoni paljastuu poliiseille. Mutta loppu onkin ihan sitten muuta, mitä en osannut edes odottaa. Ovelaa on myös se, että tässä kirjassa ei löydy ratkaisua motiiviin, vaan motiivi Emman onnettomuudelle löytyy mitä todennäköisesti Sarenbrantin seuraavan kirjan tarinasta - Kerjäläinen, johon kirjailija satunnaisesti viittaa kerronnan yhteydessä.

Kerrassaan nerokas kirja!

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen

Juuret Jylhäsalmella


Karisto

264 sivua

Kirjastolaina


Kirsi Pehkonen on luonut Jylhäsalmesta kirjasarjan, joka puraisi allekirjoittanutta heti ensimmäisessä osassa. Juuret Jylhäsalmella on kirjasarjan kolmas osa. Bloggareiden käsissä Pehkonen on saanut hyrisevän vastaanoton kirjallaan. Minä yhdyn tähän hyrinään vallan mielelläni.

Mielestäni Pehkonen on onnistunut hienosti vangitsemaan maalaismiljöön arjeneloa Lossarin kupeessa. Siinä on maalaisromantiikkaa aidoimmillaan, mutta ei  kuitenkaan liian imelään muotoon talletettuna. Erityisesti minua ilahduttaa kirjailijan tapa käsitellä juonta. Se kulke sulavasti kuin poutapilvi kesäisellä sinitaivaalla.

Kirjailija on rivien väliin ujuttanut osuvasti niitä ongelmia, joita maaseudun ihmiset arjessaan kohtaavat. On surullista huomata kyläteitä pyöräillessä tilojen kuolevan ja kuihtuvat, kun tuotanto ei enää kannata ja jatkajaa ei tunnu löytyvän. Se on sääli. Todella!

Mutta vieläpä on kesää jälellä runsaasti. Jos et ole vielä hankkinut Pehkosen kirjaa hyppysiisi ja lomasi kaipaa keveää luettavaa, niin tässäpä Sinulle hyvä vaihtoehto lomalukemistoon. Kiva kirja, jonka parissa viihdyin.