lauantai 22. kesäkuuta 2019

Eveliina Talvitie: Kovakuoriainen


Eveliina Talvitie


Kovakuoriainen


Into kustannus
227 sivua


Ennakkokappale kustantajalta
Julkaisupäivä 15.6.2019



Tämä ei ole kirja, jonka avulla "aivot voi lyödä narikkaan" ja antautua vain tarinan pauloihin. Ei ollenkaan, vaan tähän tarinaa täytyy keskittyä, jos aiot lukea sen edes jotenkin loppuun.

Talvitie on saanut mahtumaan tähän kirjaan monta tasoa. Nämä tasot ja kerronta ovat nyt sellaisia, mikä pitää lukijan pakosti hereillä, eikä päästä helpolla Ei tosiaankaan. Kun kirjaa katsotaan kokonaisuutena sen silputtu olemus hämmentää ja häkellyttää. Häkellyttää niin, että ei oikein saa langanpäästä kiinni sitä, mistä alottaa purkamaan omaa lukukokemusta, saati sitten miten jäsentäisi sitä. Yritetään nyt kuitenkin!

Kirjan varhaisvaiheissa eletään 1970-lukua kerrostalolähiössä. Eeva ja Mira ovat saman kerrostalon asukkaita. Itsellänikin on tuon lähiökasvatin vikaa. Kerrostalon kortteleissa on avainlapsena leikitty kirkonrottaa ja kymmentätikkua kavereiden kanssa kyllä, joten vielä olen kovasti mukana ystävysten elämässä. Mutta muuten tunnelma ajankuvauksessa istuu oikein hyvin omiin muistoihin. Hyppynarunpäähän olen minäkin esiteini-ikäisenä laulanut niitä samoja laulunsanoja, mitä neidit kiikussa laulavat. Jäätelökesä, Ajetaan tandemilla ja tietysti unohtumaton Abba. Niitä on laulettu, on tosiaankin ja reilulla äänellä kymmenen pennin iso merkkari poskessa. Voi noita ihania kesäisiä muistoja.

Kirjan päähenkilöksi nousee Eeva, jonka kotiolot eivät ole olleet lapsuudessa kovinkaan ruusuiset. Eevan äiti Alice on kova ja kylmä ihminen... ja äidin syli ei ehkä aina ole ollut Eevalle avoin, silloin kun lapsi on äidin syliä kaivannut. Sitä vastoin Mirankaan kotiolot eivät ole sen kummoiset. Viina on tullut vieraaksi taloon ja Miran äiti Mape ryyppää säännöllisen epäsäännöllisesti. Ja se syli on ollut hänelläkin viinanhuuruinen.

Itse koin hankalaksi tässä kirjassa juuri sen, että osa henkilöistä on anonyymejä, kuten tämä "Mies". Tavallaan hän on mielenkiintoinen hapitus. Keräilijä, jonka tavoitteena on saada harvinaisuus kovakuoriaisten joukosta täydentämään omaa neulattua kokoelmaa. Tuo sama "galleria-ajatus" tuntuu pätevän myös naisten suhteen. Jotenkin koin, että tätä miestä katsotaan feministisen näkökulman värittämänä. Feminismi muutenkin paistaa isosti tässä kirjassa. Tietysti aate on ihan ok ja tasa-arvoisuus on hyve, mutta itse koin sen tässä suhteessa vieraaksi.

Muutenkin koin kirjan kovin vaikeaksi sisäistää. Se verotti lukemisintoa ja -iloa. Parempana hetkenä täytynee ottaa se vielä uudemman kerran esille, jos vaikka silloin pääsisin paremmin sisälle tasojen ja mielensyvyyksien väliin. Nyt se tuntui olevan enemmän kuin hankalaa. Odotin kyllä kirjan olevan toisenlainen.






keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Heine Bakkeid: Meren aaveet

Kansi: Erland Askhov
Heine Bakkeid


Meren aaveet

Jeg skal savne deg i morgen

2016

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Into kustannus
2019

Kustantajan arvostelukappale
Kiitos!

"Talvimyrskyt tekevät tuloaan, kun Thorkild Aske vapautuu vankilasta. Kärsittyään rangaistuksen taposta hän on kolleegoidensa silmissä alinta kastia: pahan puolelle päätynyt poliisi. (kirjan takakasi)

Tässäpä on hyvä tarjokas Luettujen kirjojen dekkareiden Hall of Fame -galleriaan. Huikean hieno opus minulle tuiki tuntemattomalta kirjailijalta. Se todella piti napakasti otteessaan. 

Thorkild Aske on hyllytetty poliisi, joka on työskennellyt sisäisessä tutkinnassa. Hän on mies parhaassa iässään, hyvissä hakkeissaan, mutta sotki asiansa niin, että rakastui naiseen ja ajoi kolarin, jossa tämä nainen kuoli. Siinäpä on sielun sopukkoihin jyllättävää kerrakseen. Koville se on ottanut, sillä mies kokee syvää syyllisyyttä, ja on kovasti itsetuhoinen. 

Vakeus on siis taaksejäänyt aika ja asia sovitettu yhteiskunnan näkökulmasta. Uutta elämää Aske yrittää rakentaa. Tähän saumaan entinen kollega pyytää Askea tutkimaan vaimonsa pojan Rasmuksen katoamista. Pojalla oli suunnitteilla rakentaa elämysmatkailukeskus Norjan pohjoisosiin majakkasaarelle. Poika on kateissa, ja paikallinen poliisi on sitä mieltä, että Rasmus on kuollut ja hukkunut. Aske ottaa asian selvittelyyn ja matkaa saarelle, mutta pian huomataan, että Aske on itse epäiltyjen listalla, nimittäin paikkakunnalla on kateissa paikallispoliisi ja nimismies.

Bakkeid kirjoittaa niin, että sivuja käännellessä tuli kylmä ja palelin. Keskellä kesäistä hellepäivää tunsin lukiessani niitä talvisia navakoita puhureita, joita kylmät pohjoiset ilmavirrat tuovat mukanaan. Hytisytti todella. Erityisesti tässä kirjassa ilahdutti runsas ja taitavasti kirjoitettu dialogi ja se psykologinen aspekti, jolla kirjailija vie lukijansa tutkimaan sitä, mitä kaikkea ihmismielessä voikaa liikkua. 

Hieno kirja. Suosittelen.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Jeffrey Archer: Miekkaa vahvempi

Jeffrey Archer

Miekkaa vahvempi

Mightier Than The Sword

Clifton-kronikka osa 5

Suomennos: Susanna Tuomi- Giddings

Sitruuna kustannus

463 sivua

Arvostelukappale kustantajalta
Kaunis kiitos taas jälleen!



Todellinen suurmies on se, 
jolle kynä on miekkaa vahvempi.

Edward Bulwer-Lytton
 1803 - 1873

Miekkaa vahvempi on Clifton-kroniikan viides osa, johon on Archer kuvannut Barrington ja Clifton sukujen vaiheita 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun.

Kirja alkaa samalla tavoin kuin edellinen osa - vanhan kertauksella. MV Buckingham on purjehtimassa neitsytmatkallaan Atlantin valtamerellä nokka kohden Pohjois-Amerikan rantoja, kunnes kesken kaiken reissua kuullaan räjähdyksen ääni - IRA:n pommi...

Muutenkaan tämä kirja ei poikkea edellisistä osista siinä suhteessa, että kirjan luvut ovat kirjoitettu aina luvun päähenkilön/-henkilöiden mukaan. Tälllä kertaa esille ovat päässeet: Harry ja Emma (kahdesti), Lady Virginia Fenwick (kahdesti), Giles Barrington ja edellisen veljenpoika Sebastian Clifton. Omalla tavallaa se rytmittää hyvin tarinaa, jolloin lukijalle on heti selvää luvun alussa kenen touhuja ollaan seuraamassa.

Archer on taas kehittänyt koukuttavan juonen. Voin vain ihalla sitä tapaa, jolla kirjailija loihtii sielunsa sopukoista mitä huimempia kohtaloita lukijan eteen. Tälläkään kertaa ei pysytä Brittiensaarella, vaan kylässä käydään kylmänsodan rautaesiriippujen takana Neuvostoliitossa ja Itä-Berliinissä. Rivien välistä voi hyvin aistia sitä kylmänsodan tunnelmaa ja jännitettä, jota on tuohon aikaan eletty.

Kirjassa on monen monituista teemaa. Omissa pyörteissään on Harry. Oikeastaan hän ja hänen reissunsa Neuvostoliittoon jäi tästä kirjasta minulle vahvimmin mieleen. Harry on brittien kirjailijoiden sananvapausjärjestön puheenjohtaja. Hänen sympatiansa on kohdistunut neuvostoliittolaisen kirjailijan Anatoli Babakovin vapauttamiseen poliittisesta vankeudesta. Babakov on kirjoittanut Stalinista elämänkerran, jossa on kirjoitettu Isä Aurinkoisesta niin, että se ei ole ollut "virallisen totuuden" mukaista. Siinä touhussa Harry saa omat mustelmansa.

Vaikka tuohon aikaan maailma oli vahvasti jakautunut kahden navan alle. Idän ja lännen rautaesiriippu oli selvä ja painava, niin kotisaarella Iso-Britanniassakin oli omat tuiskeensa. Irlannin ja Pohjois-Irlannin rauhaisaa arkea koiteltiin. Oikeastaan ihmettelin sitä, miksi näitä kiemuroita Archer ei ollut ujuttanut kirjaansa mukaan. Olisin niin odottanut, koska IRA:n pommi-isku oli se lähtökohta, josta tämä kirja sai alkutahtinsa.

Siitä huolimatta hieno kirja. Suosittelen kesälukemistoon, jos tästä kirjallisuuden generestä pidät.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Petri Karra: Musta valo

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Petri Karra

Musta valo


Tammi

400 sivua




Kirjastolaina



Edellinen kirja, jonka Petri Karralta luin, oli Kotiinpaluu - iloisten ihmisten huvila (Gummerus 2015). Riemulla, kieli poskessa luin sitä silloin. Nyt tyyli on vaihtunut jännäriin, mutta yhtäläisyyttä edelliseen on sen verran, että tässäkin kirjassa perhe on tiukasti jutun hubina.

Poika on soittanut ja isä vastannut puheluun. Sitä on alkanut tuho. Kirjallisuuden professori Henrik Vallilla ja hänen puolisollaan Annalla, joka on rikospoliisi, on aikuinen poika Niko. Niko ei ole isänsä suosiossa, eikä oikein äidinkään, sillä Niko on nisti, jolla on omat sotkunsa huumepiireissä. Petri Karran uusin kirja on koukuttava trilleri perheestä, jonka salaisuus kätkeytyy julkisen kulissiverhon poimuihin. Mihin mittoihin voi yltää vanhempien rakkaus lapseen? Sietääkö ja kestääkö se aivan kaiken, milloin olisi syytä sanoa jo ei? Näitä kysymyksiä Karra pohdiskelee pitkin tarinaa kerronnan lomassa. Vaikkapa tähän tapaan:

Henrik rikkoo kuusi kananmunaa paistinpannulle, tuijottaa ehjiä keltuaisia, katuu kaikkea, mitä on mennyt tekemään. Pojan olisi pitänyt antaa itse vastata valinnoistaan. Vaikka tuhoutua. Taas he tekevät samaa, mitä ovat tehneet koko elämänsä: tasoittavat pojan tietä, rientävät avuksi, eivät osaa lopettaa. Jos olisivat alusta asti vaatineet pojalta enemmän, painostaneet tätä tekemään oman osuutensa koulussa ja harrastuksissa, he eivät olisi tässä tilanteessa nyt. (mts. 206)
Kirja on vauhdikkaasti kirjoitettu, ja Karran kerronta on sujuvaa ja sulavaa. Jos jostain haluaisin kaivaa kritiikinkannuksen, niin kirjan keskivaihella olisin kaivannut tiivistämistä. Lompakko ja Pete olivat kauan kateissa, ja niiden etsitä oli, kuin olisi etsinyt neulaa kuuluisasta heinäsuovasta....

Musta valo on trilogian ensimmäinen osa. Jatkoa on kuulemma tulossa. Seuraavat osat Kylmä taivas ja Yö saarella kertovat Henrik Vallin moraalisesta vaelluksesta kyseenalaisin keinoin läpi tylsän arjen. Jäänpä odottamaan näitä kirjoja. Sitä ennen on tulossa tv-sarja ainakin tästä ensimmäisestä osasta.

Kun kelit ovat tällaiset niin kuin tänään, niin tähän keliin istuu mielestäni Karran Musta valo vallan hienosti. Kun haluat katveeseen porottavan auringon alta, niin istahda, ja ota Musta valo ja nauti. Uskon, että viihdyt kirjan pauloissa yhtä hyvin kuin minä!