maanantai 30. lokakuuta 2017

Keith Stuart: Poikani Sam


Kuva: Elina Warsta
Keith Stuart

Poikani Sam

A Boy Made of Blocks

 
Suomennos: Marja Luoma
 
Bazar Kustannus Oy
 
 
431 sivua


 
Kirjastolaina
 
Sam on kahdeksanvuotias koululainen, joka ei viihdy koulussa, hänellä on vaikeuksia ilmaista itseään ja ymmärtää toisten käytöstä. Sam näkee maailmansa systeeminä, jossa on selvä sunnitelmallinen toimintatapa. Jos systeemiin tulee dilemma, se saa pojassa aikaan valtavan ahdistuksen, koska hän kadottaa siinä tavan hallinnoida ja jäsentää ympäröivää omaa maailmaansa. Sam rakastaa rutiineja ja totuttuja tapoja (samanlainen ruoka ja vaatteet päivittäin, sama päiväohjelma ... ) - jos kaikki tilanteet olisi ennustettavia ja rauhallisia sekä kaikki toimisivat samojen lainalaisuuksien mukaan, siinä maailmassa Samin olisi helppoa elää - se olisi elämää ilman ad hoc -tilanteita ja hyppyjä tuntemattomaan. Samin maailma on autistisen nuoren miehen miljöö. 

Isälle, Alexille, Sam on tärkeä ihminen, mutta vaikea, koska hän ei ymmärrä pojan systeemistä maailmaa. Hän yrittää olla hyvä isä, mutta uupuu mahdottomaksi käyvien tilanteiden alla - ja vielä työkin menee alta. Kaikki tuntuu kaatuvan Alexin ylle ja hän sysääkin pojan ja ongelman vaimonsa Jodyn huoleksi. Nyt palaa Jody-äidin pinna.Yhtä avuton Alex saa lähteä talosta ja pesiytyy poikamiesystävänsä Danin nurkkiin.

Tämän kaaoksen keskelle Sam saa pelikonsolin Minecraftin, joka mullistaa pojan miljöön. Se on maailma, jota voidaan rakentaa pala palalta kuutioita pinoamalla - vihdoinkin oma systeemi, jota voi omilla ehdoilla hallita. Siinä miljöössä isä ja poika tutustuvat uudelleen toisiinsa ja löytyy yhteinen "kieli", jolla kommunikoida. Tämä tarina on isän ja pojan kasvutarina siihen, miten tutustutaan omaan ja toisen oudompaan ympäristöön ja miten siinä voi pärjätä ja toimia yhdessä.
 

Sam on minun kaunis poikani. Hän on hauska ja nokkela ja utelias ja yhdistelee asioita toisiinsa merkillisellä ja samalla nerokkaalla tavalla. Hänen mielikuvituksensa on valtava polttouuni, jossa hän takoo merkityksiä siitä materiaalista, josta tämä metelin sekamelska koostuu.


Ehdottomasti mielenkiintoinen lukukokemus! Suosittelen. 


Tämäkin kirja on Helmet-listalla. Siellä se on kohdassa 42. Esikoisteos.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Antti Tuuri: Tammikuu 18

 © Antti Tuuri ja Otava



Antti Tuuri

Tammikuu 18



Otava
220 sivua


Kirjastolaina




Edellinen kirja, jonka Antti Tuurilta luin oli Tangopojat. Sen tapahtumat on sijoitettu Pohjanlahden vastarannalle tanssiyhtye Hurman haitaristin Saulin matkaan. Nyt Tuuri on tullut aiheineen "paluumuuttajana" takaisin koto-Suomeen ja kapina-aikaan, kun sisällissota ottaa ensiaskeliaan Pohjanmaan lakeuksilla.

Antti Tuurin kirja Tammikuu 18 on kuvaus ajanjaksosta Pohjanmaalla, kun veli on nousemassa veljeään vastaan. Ylistarossa tammikuussa 1918 oli tarkoitus riisua kuutisensataa venäläissotilasta aseista. Valkoisella puolella oli suojeluskunnat huonosti varusteltuja - sotataidoissakin oli kohentamisen varaa. Rakennusmestari Ahto Sippola on napakasti isänmaan asialla yhdessä Aksel Bergmannin kanssa - tosin arvohiearkiassa pirtu taisi painiskella Bergmannin aatoksissa samoilla sijoilla vapaan isänmaan kanssa.
 
Jotta Sinä pääsisit hyvin sisälle tähän Tammikuu 18 -kirjaan, kannattaa palauttaa omaan mieleensä itsenäisen Suomen alkutahdit. Tämän kirjan alussa mainitun  Aktiivisen komitean tarkoituksena oli luoda sotilaallisesti organisoitu järjestelmä Suomeen. Ongelma oli vain siinä, että komitean johdossa oli akateemisesti koulutettua väkeä, jolta puuttui sotilaallinen kokemus. Tähän hätiin tulivat palokuntalaiset, joille laadittiin harjoitusopas "Voima 1906". Käytännön toimista vastasi työjaosto, jonka ohjeiden mukaan maa jaettiin piireihin, joissa oli  piiriasiamiehet. Heidän vastuulle tuli pitäjäpäälliköiden hankinta paikallistoimikuntia varten. Maassa olleitten venäläisten harhauttamiseksi toiminta oli oltava salaista. Toiminnan "virallinen puoli" näyttäytyi Uusi Metsätoimiston -nimen alla. ( http://www15.uta.fi/yky/arkisto/suomi80/teema14.htm, 19.10.2017) Alla oleva kuva on  hämäysilmoituksesta, jossa kaupattiin Uuden Metsätoimiston lukuun puuhiiltä.

Sanomalehti-ilmoitus Uusi Päivää lehdestä.
Metsätoimiston hämäysilmoitus Uusi Päivä -lehdessä.
Kuva: Kansalliskirjasto, www.yle.fi/uutiset/3-9710204



Tuurin Tammikuu 18 voisi jakaa muutamaan kulminaatiopisteeseen. Kirjan alkuosassa tehdään selkoa Sotakoulun ja Ratsukoulun sijaintikunnista. Näillä kouluilla oli muuten lyhyt, mutta  merkittävä rooli vasta itsenäistyneen Suomen puolustusvoimien alkuvaiheissa.

Kirjan toinen kulminaatiopiste on kenraaliluutnantti Mannerheimin tulo Suomen hallituksen nimittämänä valkoisten joukkojen johtoon. Voiko Venäjän keisarillisen armeijaan kuuluneeseen kenraaliin luottaa, joka on palvellut Venäjän tsaaria kolmenkymmenen vuoden ajan? Siinä on isänmaan asialla olleille pitäjäläisille puhumista pohjalaistalojen kamareissa ja tuvissa.

Mielenkiintoinen episodi on kirjan otsikkotapaus "Aksel Bergman kaatoi junan, mutta väärän." Tämä tapauksen sisällä oli väärinkäsitys Mannerheimin määräyksestä. Tässä kenraalin määräyksessä tuli estää Vaasaan menevään junaan venäläisten sotilaiden pääsy, mutta päästää postijuna Seinäjoelle matkustajineen läpi ko. rataosuudella. Toisin kävi, ja Bergman kumppaneineen kaatoivat väärän junan - postijunan.

Tuurin kirja on kovin tiivistunnelmallinen teos. Minulle, ei-pohjalaiselle, lukijalle, osin vaikea, vaikka historianjakso on muuten tuttu juttu. Pieniä paikannimiä on paljon ja niiden hahmottaminen toisiinsa on enemmän kuin haastavaa. Tähänkin olisi ollut hyvä ratkaisu se, että kirjassa olisi ollut kartta, josta lukija olisi voinut seurata kuvioiden kulkua. Samoin henkilökaarti on runsas ja nimiä lukijan eteen tulee paljon, eikä pieni henkilölistakaan olisi ollut kirjailijalta ollenkaan huono ratkaisu. Ehkä pohjalaiselle lukijalle kirja avautuu ihan toisella tavalla kuin minulle, jolla on juurensa toisen paikkakunnan tapahtumissa.

Antti Tuurin kirja, Tammikuu 18, on myös Helmet-listalla. Siellä sen löydät tietysti kohdasta 8. Suomen historiasta kertova kirja.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Sarah Lark: Maorien laulu

Suomalainen kansi: Nic Oxby

Sarah Lark
 

Maorien laulu

 
Suomennos: Sanna van Leeuwen
 
Bazar Kustannus Oy
 2017

864 sivua

 
Kustantajan esittelykappale

kaunis kiitos!
 
 
On kulunut 40 vuotta siitä, kun kotiopettajatar Helen Davenport ja lordin tytär Gwineira Silkham saapuivat Dublin-aluksen tuomana Tyynenmeren ja Tasmanianmeren väliin jäävälle Eteläsaarelle, Christchurchin kylän vuoristoiselle rannikolle. Nyt McKenzien ylängöllä puhaltavaat kokonaan uudet tuulet. Pääosissa ovat Helenin ja Gwynin lastenlapset, Elaine O'Keefe ja Kura Warden.

Kirja toimi itsenäisenä osanaan suhteellisen hyvin, mutta henkilösidokset Valkoisen pilven maahan ovat löyhästi  sidottuja. Tähän olisi ollut hieno ratkaisu se, että kirjan tärkeimmät henkilöt olisi sijoitettu sukupuuhun, koska sukusagastahan on kyse. Samalla edellisen osan tärkeimmät tapahtumat olisivat tulleet tutuiksi kesken kaiken mukaan tulleille lukijoille. Nyt niitä ripoteltiin taustatueksi sinne sun tänne, sopivan tilanteen mukaan, ensimmäisen sadan sivun matkalle. Se valitettavasti laski tarinan tasoa heti alkumetreillä.

Oma mielenkiintoni kirjasarjan ensimmäisessä osassa oli ehdottomasti Kiward Stationin tapahtumissa. Vanhan isännän Geraldin eläessä tilalla sattui ja tapahtui runsaasti. Juonenkäänteet olivat yllättäviä ja napakoita. Tilan asukkaat olivat sopivasti sellaisia, joissa oli mielenkiintoista särmää. Nyt Kiward Stationilla  kaikki pyöri tämän ihanan, puolittain maoritytön/naisen, pauloissa, jonka Lark kuvasi kaatamaan kuulijansa taidoillaan kuin rankkasade korjuukypsää viljaa.

Sitä vastoin tässä Maorien laulussa minun spottini valaisi sekä O'Keefen Stationia että Lionel Stationia, Elainen molempia "varsinaisia" kotipaikkoja. Kovin suojattua elämää ja lapsuutta viettäneestä tytöstä kasvaa tahtonainen kolhujen kautta. Tietysti Tim Lambert on mielenkiintoinen tuttavuus Lainien elämään, mutta, mutta... Lambertin olisin tuonut kuvioihin jollain toisella tapaa...  Nyt tuo kaivosonnettomuus sinällään on mielestäni yksi esimerkki tarinan tyhjäkäynnistä, kun sitä katsoo Elainen näkökulmasta käsin.

Muista kirjan  henkilöistä James McKenzien habituksessa oli jotenkin sellaista särmää, josta ehdottomasti olisin halunnut kuulla ja lukea lisää. Tästä karjavarkaasta näyttäytyi Gwynin miehenä ihan uusi näkökulma ja luonteenpiirre. Toisaalta hänellä oli mainiot suhteet tilan liepeillä olevaan maoriheimoon. Hän osasi olla ilmapuntarina niin alkuasukkaiden ja puolittaisen vävynsä aiheuttamien harmien ratkaisuissa. Hyvä tyyppi tukemaan Gwyniä Kiward Stationin tilan hoidossa.

Tästä, Maorien laulusta, en oikein saanut sitä kaikkea irti, mitä halusin. Sisimmässäni tunnen pientä pettymystä. Joissain kohdin tarinassa oli aistittavissa edelläkerrottua tyhjäkäyntiä. Toisaalta Lark kirjoitti varsin vetävää tekstiä ja kehitti näiden kahden naisen elämään mielenkiintoisia kohtalonhetkiä ja kipukohtia. Tästä kirjasta jäi jotenkin, jotenkin tyhjä olo, josta oli vaikeaa kirjoittaa lukutunnelmia.
 


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Juha T. Hakala: Tulevan maisterin graduopas


Juha T. Hakala

Tulevan maisterin graduopas

Gaudeamus
2017

e-kirja

244 sivua
 
Kun homma on mokattu, niin kaikki korjaavat toimenpiteet sotkevat sen entistä pahemmin.
 
Finaglen neljäs laki
 
 
Tästä opuksesta on pakko kirjoittaa muutama rivi ja muistella hetki niitä aikoja, kun minä ja Diipani koitimme ottaa toisistamme mittaa - ihan tosissaan. Koville se otti, sen tunnustan, mutta siihen oli silloin yksi pelastus Juha T. Hakalan "Melkein maisterin entistä ehompi niksikirja, Gaudeamus 2008". Tuosta koitoksesta on jo seitsemän mennyttä kesää. Nyt Hakala on taas asian äärellä helpottamassa "polosten" elämää, kun lopputyö on edessä ja ei mistään oikein löydä langanpäätä. Helpota ihmeessä hetki oman ongelmasi kanssa ja uhraa vaikka yksi päivä Hakalan ajatuksenjuoksulle. Uskon, että se kannattaa!
 
Tämä oma kokemukseni Diipasta on karu. Pienessä yliopistossamme ja vielä pienemmässä tiedekunnassa oma professorini oli kutsuttu suurempaan yliopistoon saman alan professuuria hoitamaan, kun minä reppana aloin miettiä omaa aihetta lopputyölleni. Yksinäistä oli. Tällä oppisuunnalla oli kyllä lehtori, mutta hän oli omasta  viritelmärakenteestani niin kovin kaukana, melkein kuin itä lännestä. Professorilla oli assarinaan touhukas  jatko-opiskelija, joka jollain tavoin yritti ymmärtää minua ja diiparaakilehaaveitani, mutta hänen mielenkiintonsa oli tyystin omassa väitöskirjaprojektissaan. Olin tosi yksin oman asiani kanssa. Mietin, miten pääsisin eteenpäin.  Matkallani eksyin tuskissani yliopiston kirjaston hyllyjen väliin, josta löytyi Hakalan niksikirja Diipan tekemiseen. Se oli rentoa tekstiä vakavasta ja isosta möröstä. Hakala neuvoi ja ohjasi, miten  saadaan kovien mustien kansien väliin tutkielma, jossa päällä ja kirjan sidosreunassa lukee lehtikullalla painettu teksti DIPLOMITYÖ. Se kirja toimi minun tutkielmani ainoana ohjaajana.

Edellisestä kappaleesta voi jo päätellä, että nyt on edessäsi graduoppaiden äiti. Tässä opuksessa , niin kuin niissä edellisissä versioissa, Hakala on päästänyt pulmistaan yli monta lopputyöntekijää hyvin tuloksin.  Hän antaa oivasti vinkkejä mm. siihen, kuinka rajaa aiheensa niin, että kaikki tarpeellinen tulee mukaan, mutta muu sälä jää sen ulkopuolelle. Hyvin rajattu juttu on muuten helppo pitää näpeissä ja sitä on mukava työstää - siitä on nyt kokemusta ja se vie pitkälle. Usko pois.

Kasvatustieteitten proffa ja dosentti on niputtanut hyvät tärpit kaikenlaisten kirjallisten raporttien ja tutkielmien tekemiseen. Voinkin todeta, että ilman Hakalan silloista niksikirjaa, olisi oma akateeminen taipaleeni ollut lopputyön osalta projekti, joka olisi vienyt teekkarista kaikki irrotettavat mehut ja enemmänkin. Nyt minä ja kansitettu Diipa olimme vain juoksustamme voipuneita. Matka oli antoisampi kuin itse tulos, vaikka kuulemma oiva tekele omana aikanaan olikin. Kiitos proffa, Juha T. Hakala!
 
Kun akateemisten opinajojen viimeinen ponnistus tulee valmiiksi, sen voidaan todeta lisäävän tekijänsä hyvinvointia. Siis Helmet-haasteessa tämä opus löytyy kohdasta 4. teos lisää hyvinvointiasi.
 

tiistai 3. lokakuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Kansi: Emmi Kyytsönen
Eve Hietamies

Hammaskeiju

Otava
2017

415 sivua

 
Kirjastolaina
 
Paavo itki puhelimeen. - Mä en pääse ulos.
Käskin sitä avaamaan ulko-oven. Ne ovat yleensä asunnoissa ulospääsyteitä.
 - Mä laitoin oven turvalukkoon eikä se enää aukea.
 - Teit mitä?
 
 
Eve Hietamiehen näin Yleisradion alkuillan ohjemistoon kuuluvan PS:n (Puoli Seitsemän) vieraana 27.9.2017. Tämä haastattelurupeama muistutti uudestaan Hietamiehestä ja Hammaskeijusta - Pasasen miehistä. Toki mielessä kirja oli ollut jo kevättalvesta asti, mutta silloinen varauslista lähikirjastossani näytti niitä lukuja !!!, että mentäisiin tänne vuoden viimeisille kvartaaleille, ennen kuin kirja tavoittaisi minun näppini. No, silloin en kuitenkaan itseäni liittänyt tähän toivomuslistaan mukaan, mutta nyt se oli uutuushyllyssä ja tärppäsi - vihdoin ja suurin odotuksin. Huomautan heti kärkeen, että Pasasten Yh-perheestä aiemmin ilmestyneitä osia en ole lukenut, joten nyt tehdään hyppy keskelle keitosta tuntematta sen paremmin rakennusaineita.

Hietamies on tehnyt mielestäni oman hienon hyppynsä sukeltaessaan sisälle Antti Pasasen hahmoon. Naisenlogiikalla ajateltuna mielenkiintoinen näkökulma yrittää katsoa yh-perhettä ja -vanhemmuutta miehen näkökulmasta. Tästä hän totesi edellä mainitussa ohjelmassa näin:
– Mutta sitten tajusin, että mies tietää tismalleen yhtä paljon kuin jokainen äiti, joka tulee ensimmäisen lapsen kanssa synnytyslaitokselta. Olen näiden vuosien aikana oppinut, että ei sillä ole mitään väliä kuka lasta hoitaa, pääasia on että joku rakastaa.
 
Ja että mitenkö yh-isä Antti Pasanen roolissaan sitten pärjää? Sanoisinko, että hyvän tilannehuumorin ja pitkähkön pinnansa avulla, ihan kohtuu hyvin. Antin ja Paavon arki on lapsiperheen värikästä kaaoksenhallintaa, johon tilanteet tulevat ja menevät täysillä ad hoc -tyyliin.
 
Kun Paavo lopulta rauhottui, istuin sen huoneeseen, sängyn reunalle. - Tajuatko, että sä olet vasta seitsemän. Mä en voi antaa sun olla yksin tunti kausia kotona. Siks iltsut on olemassa. Paavo tujotti. - Saaks mä jonkin palkinnon?
- Miks? 
- Kun mä sidoin Hermannin kengännauhat ja ne on pysyneet kiinni jo viikon?

Eve Hietamiehen tarinaniskentä on mielenkiintoisen, jouhevan, pirskahtelevan, kepeän, jutustelevan notkeaa. Oma persoonallinen kirjailijanote tekstiin näkyy edellä kuvatun tyylinomaisesti. Hetken aikaa se jopa nauratti ja oli tuoreenmakuista, mutta pian sanalitannialetkat alkoivat kyllästyttää ja maistuivat vanhalta vitsiltä. Siinä kohtaan naurut oli jo niistä naurettu. Toki tilannekomiikka toimi kirjassa suhteellisen moitteettomasti -  ainakin Paavon osalta. Mutta jotenkin lopputulema oli kuin tuppeesahattu höyläämätön raakalankku. Hiottuna ja särmättynä se ehkä olisi toiminut vielä paremmin. Vaikka kirja ei ihan minun kirjaksi asti nyt yllä, niin ihastuttava parivaljakko Pasasten duo eittämättä on.