tiistai 29. joulukuuta 2020

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Ilmestyy 26.1.2021
 Pirkko Soininen 

Valosta rakentuvat huoneet

Bazar kustannus

2020


369 sivua + liitteet


Ennakkokapppale

Kiitos kustantajalle!



Pirkko Soinisen parin vuoden tutukimusmatka "wiviin" on tuonut mukanansa hienon dokumenttiromaanin. Minulle henkilökohtaisesti tämä suomalainen, joka voidaan sanoa olevan ensimmäinen, jota todella voidaan naisena kutsua arkkitehdiksi, on ollut tuttu juttu, mutta hänen elämänsä on jäänyt allekirjoittaneelle vieraaksi. Nyt lukijana sain ennakkoon tutustua häneen paremmin. 

Innoitus lähteä seuraamaan Wiviä on tullut Bazarin kustannuspäälliköltä Ilpo Jäppiseltä. Hän oli pyytänyt Soinista "kiehtovalle matkalle" Wivin jalanjäljille. Parin vuoden ajan matka oli kestänyt ja se kyllä näkyy kirjassa. Kirjan lähdeluettelo on kattava ja monipuolinen. Voin kuvitella tutkimuskohteen tutustumisen ja lukuprosessin ns. "opiskeluvaiheen" olleen sellainen, johon on todella uppouduttu. Siinä on ehkä aika ja paikka menettänyt merkityksensä, on vain ollut kahden tutkittavan henkilön kanssa. Se on ikään kuin imaissut "jalat alta" ja alkanut elämää tutkijan mielessä ihan omaa elämäänsä.

Wivi oli mielenkiintoinen henkilö. Wivi, oikeammin Olivia Mathilda Lönn, syntyi Tampereella 20.5.1872 ja kuoli Helsingissä 27.12.1966. Hänen omasta mielestään Wivi sopi hänelle nimeksi paremmin kuin Olivia. Hänestä Olivia on soman nukkemainen nimi. Ei häntä varten.

Soinisen kirja Valosta rakentuvat huoneet noudattelee kronologisesti Wivin elämää. Se on kuin päiväkirja, johon merkitykselliset tapahtumat on kirjattu dialogiksi. Mielestäni tämä sopii mainiosti juuri tähän romaanityyppiin ja erityisesti kertomaan Wivin elämästä - olematta kuitenkaan elämänkerta.

Wivin elämä on ollut täynnä tapahtumia. Kirjassa Soininen on hienosti kuvannut niitä samoja ongelmia, jotka ovat tuttuja vielä sata vuotta myöhemminkin suomalaisten naisten elämässä. Wivin nuoruuden aikoihin valmistuttuaan arkkitehdiksi, häntä ei otettu lainakaan todesta - tyyliin eihän nainen voi suunnitella mitään kestävää ja kaunista rakennuksista nyt puhumattakaan - eihän hän voi olla mitenkään pätevä. Hänen rautaista ammattitaitoaa vähäteltiin ja iskuja "lasikattoihin" oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Hän osallistui moniin arkkitehtikilpailuihin ja voitti mieskolleegat mennen tullen, mutta ilmenneeseen jälkipyykkiin hän ei  "korviaan lotkauttanut" . Sitä kuultiin monen monituista kertaa. Wiivin ansioluetteloon on merkitty lukuisia huviloita ja kouluja niin Jyväskylässä kuin Helsingissä. Hän sai ansioistaan professorin arvonimen 1959, architecta.

Wivin henkilökohtainen elämä on ollut sekin poikkeava tuon ajan normiin verrattuna. Varhainen isän menetys jätti jälkensä myös Wiviin. Usko omiin kykyihin ja itsetunnon kehittymiseen jäi äidin kannustuksen varaan. Ilmeisesti tästä syntyi eräänlainen kiltin tytön synrooma. Monet hyvät mahdollisuudet jäivät juuri äidin "tarpeiden" vuoksi.

Wivin elämässä oli muutamia tärkeitä ihmisiä, jotka uskoivat häneen pätevänä arkkitehtina. Hän ei juuri viihtynyt seurapiirien karkeloissa, Wivi harvoin päästi ketään lähelle. Tällainen ihiminen oli kuitenkin Hanna Parviainen, merkittävän teollisuussuvun tytär. Tämä läheinen ihmissuhde puhutti ihmisiä selkien takana monin kielin. Hannan kanssa lukuisat ulkomaan huvittelumatkat on Soininen mainiosti saanut talletettua kirjan sivuille. Heidän yhteinen kaupunkinsa oli ehdottomasti Pariisi, vaikka muutkin eurooppalaiset pikkukaupungit pääsivät heidän matkakohteiksi.

Wivin suunnittelun kulta-aika oli viime vuosisadan alkupuolella. Tultua 1930-luvulle hänen luomistyönsä alkoi hiipua arkkitehtuurin tyylimuutosten vaihtuessa. Elämä Hannan kanssa tuntui oikealta ja yhteinen kotikin saatiin vihdoin Jyväskylään NNKY:n talolle, jonka Wivi suunnitteli.

Sinulle, joka viihdtyt hyvin henkilöhistorian pauloissa, Pirkko Soinisen kirja Wivi Lönnistä on ehdottomasti suosittelun arvoinen.

tiistai 8. joulukuuta 2020

Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava


 Jeffrey Archer

Kruuna vai klaava

Heads you win

2018

Suomennos: Saana Rusi

Sitruuna kustannus

2020

509 sivua


Arvostelukappale

Kiitos kustantajalle!


Jeffrey Archerin uusin suomennettu teos Kruuna vai klaava on mielenkiintoinen teemaltaan ja ennen kaikkea rakenteeltaan. Tämä Archerin teos on paljon puhuva ja se ottaa vahvasti kantaa siirtolaisuuteen ja Neuvosto-Venäjän poliitiseen historiaan. Kirja kertoo tapahtumia kolmelta vuosikymmeneltä kolmesta kaupungista: Leningrad, Lontoo ja New York. 

Vuonna 1968 kirjan päähenkilö Alexandr Karpenko elää Leningradissa perheessä, jossa äiti, Jelena, on kokki ja isä, Konstantin, töissä satamassa. Hänellä on paloa parantaa satamatyöntekijöiden työoloja.

Konstantin käykin kirkolla puhumassa salaa ammattiyhdistystoiminnasta. Kerran tuolla reissulla hän saa varjon selkänsä taakse ja "Juudaksena" toimii Alexandrin hyvä ystävä Vladimir. Tämä ei tiedä hyvää, sillä KGB murhaa isän ja lavastaa kuoleman satamaonnettomuudeksi. Jelenalle on heti selvää, että heidän on päästävä pois Leningradista ja Neuvostoliitosta, jos he haluavat jäädä henkiin.

Äidin veli, Kolja, on myös lankonsa tavoin satamatyöläinen. Hän on järjestänyt asian niin, että satamassa on kontti, johon äidin ja pojan tulisi piiloutua. Itse laivan miehistössä on henkilö, joka auttaisi pakolaisia eteenpäin. Tullessaan satamaan siellä onkin kaksi konttia, yksi on menossa Iso-Britanniaan ja toinen Yhdysvaltoihin. Kumpaan astua? Sen päättää arpa  - kruuna vai klaava.

Tästä vasta Archerin varsinainen tarina alkaa. Kirjailija kertoo lähes vuoroluvuin kahta elämää: Alexin Yhdysvalloissa New Yorkissa ja Sashana Iso-Britanniassa Lontoossa. 

Jos olet lukeanut aiempia Archerin kirjoittamia teoksia, niin tässä kohden tulet tapaamaan tuttua tutumpia elementtejä ja tapahtumia kirjailijan aikaisemmista teoksista. Alex saa Yhdysvalloissa vastaansa pankkimaailman ja yritysvaltaukset sekä taidepiirit kolhuineen ja petkutuksineen, kun taas Sasha kokee poliittisen ja akateemisen maailman kiemurat kanaalin rannoilla. Heitä molempia yhdistää äiti Jelena Karpenko jolla ruoanvalmistusosaamista valtameren molemmin puolin. Niin ja tietysti Alexilla ja Sashalla molemmilla on palava halu palata takaisin kotimaahan, ja järjestää maan asiat demokraattisen hallinnon alle.

Nautin suunnattomasti Archerin tavasta punoa juonta. Se koukutti lukijaansa, ja kerronta on hyvin elävää, jonka avulla tapahtumat piirtyivät helposti mielikuviksi. 

Teoksen lopussa Archer kirjoittaa rohkeasti Neuvostoliiton loppupuolen tapahtumista. Yllättävänkin reippaalla ja terävällä kynällä. Onhan kirja omistettu yhdelle Venäjän opposition murhatulle vaikuttajalle Boris Nemtsoville - Kunpa olisin yhtä rohkea kuin hän - kirjoittaa Archer omistuskirjotuksessa.

Kirjan lukemista edesauttaa se, jos olet itse elänyt tuon ajan ja seurannut naapurimaan kehittymistä siksi, mikä se on tänään. Mutta Sinulle, jolle nuo 1990-luvun tapahtumat ovat tuttuja historiankirjan sivuilta, kirja on hieno kuvaus siitä maailmasta, josta niin moni halusi karkuun.

Suosittelen tämän teoksen lukemista, jos olet tykästynyt ennestään Archerin tuotantoon!


Bloggarin huomatus marginaalissa

Kirjan luvussa 40 Alex Boston Leningrad Alex on pakenemassa Leningradista Helsinkiin Aeroflotin lennolla...  Hämmästykseni notkahti ja esitän tässä vahvan epäillyksen, että moinen olisi mitenkään mahdollista... vai?Archer kirjoittaa kahteen kappaleeseen, joka kuuluu seuraavasti (mts. 440):

Kun kone laskeutui Helsinkiin. Alexin syke oli palautunut miltei normaalille tasolle ja hän oli ehtinyt laatia suunnitelmankin.

Päästyään passijonon kärkeen hän noudatti ensihoitajalta saamaansa neuvoa ja ujuttanut passinsa sisään sadan dollarin setelin siihen kohtaan, missä olisi kuulunut olla viisumi. Virkailija piti kasvot peruslukemilla, veti Benjamin Franklinin ulos ja iski leiman tyhjälle sivulle.