perjantai 26. maaliskuuta 2021

Natasha Lester: Ranskalainen valkokuvaaja

Ulkoasu Eveliina Rusanen
Etukannen kuva: Mark Owen
/Trevillion images

 Natasha Lester

Ranskalainen valkokuvaaja

The French Fotographer

2019

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus

2021

473 Sivua


Arvostelukappale

Kiitos kustantajalle!



Rakkaus on kuin sotaa:

helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa.

H.L. Mencken


Natasha Lesterin Ranskalaisessa valokuvaajassa Jessica May on upea malli, jonka vartalonkaaria ovat vaatekerrat myötäilleet muotilehti Voguen sivuistoilla useamman kerran lukijoiden ihmeteltävänä ja ihastelun kohteena. Avopuolison aiheuttaman onnettoman "kuprun" vuoksi ura mallina saa kohtalokkaan kolhun, ja edessä on todellinen tabula rasa - uusi alku - tyhjä taulu. 

Tuo uusi alku löytyy yllättäen kameranlinssin takaa. II maailmansota on riehunut jo hyvän tovin vanhalla mantereella, ja Yhdysvallat on liittynyt mukaan liittoutuneiden rintamaan Saksan Italian akselia vastaan. Jess päättää hakeutua sotakirjeenvaihtajaksi Eurooppaan kertomaan kotiin sodasta ja sodan todellisuudesta. 

Jessin kirjeenvaihtajan uran alku ei ole niitä helpoimpia, sillä ennakkoluulot ja naisten ammattitaidon vähättely on enemmän sääntö kuin poikkeus. Asiaa ei ole millään muotoa tapahtumien keskiöön - lupa taistelukenttien lehdistökeskukseenkin on jo tiukassa. Jessin tutut kasvot tuovat omat ongelmansa uudelle uralle. Jess nähdään sotilaiden silmin ihan muina avuina kuin taisteluista kotirintamalle raportoivana ammattikirjeenvaihtajana. Suurinpana haasteena ja kantona kaskessa hän kokee PR-upseeri Warren Stonen. On muuten inhottava tyyppi. Hänen turvallisuuden takana on kirjeenvaihtajien mahdollisuudet raportoida tapahtumista kotiin.

Matkallaan italialaiseen kenttäsairaalaan Jess löytää pataljoonan komentaja Dan Hallworthin taisteluhaudasta. Hieno mies - ihan kaikin puolin. Dan tutustuttaa Jessin kenttäsairaalassa suloiseen Victorine-tyttöseen, joka on orpo ja sairaalan maskotti - sotilaiden toivon ylläpitäjä. 

Lähempänä nykyaikaa aussi taidekuriiri D'Arcy Hallworthilla on erikoislaatuinen tehtävä. Hänen yhtiökumppaninsa kotimaassa saa uniikin oikeuden järjestää ransakalaisen valokuvaajan näyttelyn, ja vain D'Arcy on oikea henkilö saattamaan Ranskasta valokuvat lähetettävään kuntoon. Noiden valokuvien joukosta löytyy kuva, ja alkaa paljastua lisää valokuvaajan ja D'Arcyn yhteydestä toisiinsa.

Näistä keitoksista Natasha Lester kuljettaa romaanin juonta kahdessa ajassa vuoroin. Kirja on teemastaan huolimatta imelällä sokerikuorrutteella ympätty teos. Näitä kuorrutettuja kohtauksia on ripoteltu enemmän kuin olisi ollut tarvetta tai juoni olisi sitä vaatinut - molemmissa aikatasoissa. Välillä se söi intoa lukea, ja mieli teki hyppiä kylmästi kappaleita yli. Ihan kaikkea ei tarvitsisi kertoa, jotain voi jättää lukijan arvailujenkin varaan.

Viime vuosina olen ollut huomaavinani, että viihdekirjallisuuden moniin tarinoihin ympätään todellisia henkilöitä lavasteiksi. Tässäkin kirjassa on puettu todella paljon faktaa fiktioksi. Jessin todellinen esikuva tai hahmo on ollut legendaarinen uraauurtava sotakirjeenvaihtaja Lee Miller. Lukijan onneksi Lester kertoo kirjan lopussa, mitkä ovat hänen mielikuvituksensa tuotetta, ja mitkä ovat suoraan lainattuja tai muunneltuja tapahtumia Lee Milleriltä. Koin jotenkin myötäloukkaantuneisuutta siinä, että melkeimpä ne tapahtumat, joista Lee muistetaan on lähes suoraan kirjassa sovitettu  osaksi Jessin elämään!

Tämä on ollut mielenkiintoinen, mutta minulle haastava kirja luettavaksi! Kirjan henkilöt ja teemat herättävät monia mietinnän aiheita. Tällä kertaa kirjailijan toteuttamassa muodossa se ei minua puraissut. Ilmiselvästi odotin vallan toisenlaista tarinaa. Tämä kirja pitänee vielä lukea uudemman kerran jossain toisessa välissä. Ehdottomasti!

Lester ei jätä tähän kirjaan Pariisi-teemaansa. Uuttakin on jo kuulemma tulossa "Diorin salaisuus". Muotikonservaattorin Kat Jourdan löytää isoäitinsä mökiltä arvokkaita pukuja, jotka ovat Diorin luomuksia. Uudessa kirjassa on tietysti salapoliisityö edessä, miten ihanat puvut ovat joutuneet isoäidin huomaan ja kaappiin! Se tietysti kiinnostaa!

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa


Kansi: Timo Numminen
Kannen kuvat: Museovirasto ja
Helsingin kaupunginmuseo

Ann-Christin Antell

Puuvillatehtaan varjossa


Puuvillatehdas-sarjan 1 osa

Gummerus
2021

328 sivua

Kirjastolaina

Historiallisen romantiikan romaanikirjallisuuden genre on saanut tänä keväänä mielenkiintoisen uuden tuttavuuden, nimittäin  Ann-Christin Antell ja esikoisteoksensa Puuvillatehtaan varjossa. Kirja on mielenkiintoinen avaus siihen jokirantamaisemaan, johon nykyään asetellaan permantoa dekkareiden lavasteiksi. Antellin kirjassa tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun loppuun. Aikakauteen, jolloin Venäjän suurruhtinaskuntaa vaivaa sortokausi. Ulkomaalaisia sijoittajia on jo eksynyt tutustumaan uusiin maisemiin ja mahdollisuuksiin. 

Antell kertoo kirjassaan viehättävän tarinan tomeran leskirouvan Jenny Malmströmmin elämästä, josta murheiden siivittämästä alkutaipaleesta huolimatta varsin kiehtova. Jennylle leskeys antaa statuksen, jonka turvin elämän uudelleen asettaminen ja asettuminen on mahdollista, vaikka isän asuinsija lapsuuden pappila on vielä tovin Jennynkin turvapaikka. Mutta mikä tärkeintä, Jenny ei ole enää isänsä holhouksenalainen, vaan itsenäinen ja itsellinen nainen.

Puuvillatehtaan varjossa kirjan ensimmäinen näytös on herkullinen kolmiodraama, jonka Antell virittää Jennyn ja tehtaanjohtajan patruunan pojan Fredrik Barkerin välille. Tietysti tämä nuorimies on komea, jossa katse viipyy melkein liian pitkään - tahtomattaan. Jotta kolmiodraama on totta, täytyy näyttämölle tuoda toinen mies. Tämä toinen on tuiki tavallinen akateeminen tutkija, Kosti Vanhanen, jolla on samankaltaisia uudistusmielisiä ajatuksia kuin Jennylläkin. Tämän viritelmän taustalle Antell osaa hienosti rakentaa arjen, jossa vanhan Turku tulee Turkua tuntemattomallekin lukijalle vaivihkaa tutuksi.

Kirja istuu hyvin tähän kirjallisuusgenreen, jos tästä kirjatyylistä pidät. Olen samaa mieltä Bibbidi Bobbidi Bookin Minnan kanssa kirjasta. Hänkin on kirjan lukenut. Minullekaan kirja ei tuonut mitään uutta ja ihmeellistä. Minäkin arvasin Minnan tavoin kirjan toisen näytöksen juonikuvion, joka on muuten ihan mainio uutta kirjaa ajattellen. Mitään ei ole vielä menetetty päin vastoin. Kaikki on vielä mahdollista. Tästä on hyvä jatkaa.

Ai toisiaan, tietysti se BB Bookin postaus on luettavissa tästä.

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Pia Puolakka: Narsistit vankilassa, oikeuspsykologin kertomuksia persoonallisuushäiriöistä

 Pia Puolakka


Narsistit vankilassa, 

oikeuspsykologin kertomuksia persoonallisuushäiriöistä

Deadline kustannus Oy

212 sivua


Arvostelukappale 

Kiitos kustantajalle!


Harvoin tulee vastaan kirja, jonka melkein tuoreeltaan tulee luettua läpi siltä istumalta. Tämä Puolakan Narsistit vankilassa -teos on juuri sellainen, jota et malta jättää pois kädestä ennen kuin se on luettu. Kahlasin kirjaa suurella mielenkiinnolla ja sydämellä. Minun mielenkiinto mieleen ja sen rakenteisiin ulottuu kauas. Opiskeluaikoinani erehdyin yliopistolla kuuntelemaan sattumalta luentoa systeemiajattelusta ja työyhteisöistä. Vastaan luennolla tulivat monet mediaseksikkäät termit, narsistit, antisosisaaliset personallisuudet ja psykopaatit sekä takaisinkytkennät.... 

Pia Puolakan kirja Narsistit vankilassa on kirja psykopatiasta. Psykopatia on ollut viime vuosina suurehkon mielenkiinnon kohde. Virallinen tautiluokitus ei tunne psykopatiaa, mutta sen avulla voidaan määrittää käsite, jossa voidaan yhdistää antisosiaalisen ja narsistisen personallisuuden äärimuodot. Tälle ilmiölle on tunnusomaista tunnekylmyys, katumattomuus tai kyvyttömyys tuntea syyllisyyttä.

Puolakan mukaan meitä on moneksi. Psykopaatin voi kohdata todennäköisemmin vankilassa kuin kadulla, sillä yksi prosentti väestöstä voidaan laskea omaavan nämä piirteet. Kaltereiden takana on  psykopaatteja arviolta 15 - 25 prosenttia kaikista vangeista, ja sarjamurhaajista jopa 90 prosenttia. Kaikki psykopaatit eivät kuitenkaan ole löytäneet tietään vankiloihin, vaan elävät keskuudessamme ihan tuiki tavallista elämää - kyseenalaisin keinoin toisin.

Kirjassa on silmiäaukova vertaus psykopatiasta ja värisokeudesta. Puolakan mukaan värisokea ei näe tiettyä väriä, vaikka kuinka yrittäisi. Häneltä puuttuu kyky aistia sitä - syy löytyy silmän solurakenteesta. Sama pätee empatiassa. Psykopaatti ei tunne tunnetta. "Värisokealla ei ole olemassa värejä, ja psykopaatti on ikään kuin värisokea tunteiden suhteen eli tunnesokea. Hän ei tunne itse, mutta vielä vähemmän hän tuntee toisten tunteita." (mts. 36 - 37)

Vankien sielunmaisemaa ja vankien parissa työskentelyä Puolakka avaa skeematerapian viitekehyksen avulla. Yhdysvaltalainen Jeffrey E. Youngin kehittimän menetelmän mukaan yksilön käyttäytymistä voidaan selittää skeemojen eli tunnelukkojen ja moodien eli mielenmallien avulla. Kirjan loppuosassa ohjataankin tutkimaan omia tuntemuksia oheisten mallien mukaan.

Narsistit vankilassa on varsin kansantajuisesti kirjoitettu kirja mielestä ja sen rakenteesta. Itse  kirjan rakenteeseen olisi selvyyttä ja ryhtiä tuonut yksinkertainen sisällysluettelo.

Pia Puolakka on koulutukseltaan oikeuspsykologi ja psykoterapeutti.