Pieniä ajatuksia uusista ja vähän vanhemmista suomalaisista ja suomennetuista kirjoista.
torstai 17. syyskuuta 2020
Winston Graham: Poldark - Rakkauden malja
tiistai 8. syyskuuta 2020
Alex Michaelides: Hiljainen potilas
Alex Michaelides
Hiljainen potilas
The Silence Patient
2019
Gummerus
2019
454 sivua
Kirjastolaina
Alicia Berenson, taidemaalari, on ampunut aviomiestään, jonka seurauksena mies sai surmansa. Surmatyö on ollut julma, sillä ampumahaavoja on ollut useita, ja ne ovat osuneet päänalueelle. Surmatyön jälkeen Alicia sulkeutui ja vaikeni, jolloin teon motiivi jäi vain arvailujen varaan. Arvauksille antaa pohjaa eräs taulu, jonka Alicia oli maalannut. Oikeus pui asiaa, ja Alicia passitetaan alentuneesti syyntakeisena pakkohoitoon Groven oikeuspsykiatriseen laitokseen.
Theo Faber on kuullut Alician murhenäytelmästä ja kiinnostuu asiasta. Hän huomaa avoimen työpaikkailmoituksen Grovessa, ja lähettää työhakemuksensa hoitolaitokseen. Hänellä on vahva halu auttaa Aliciaa avaamaan mielensä maisemaa ja tapahtunutta surmatyötä.
Alex Michaelides on tehnyt kutkuttavan jännittävän psykologisen trillerin. Tämä on juuri sellainen teos, jonka hän olisi halunnut lukea. Minä tykästyin isosti tähän kirjaan. Se on juuri sellainen tarina, jollaisista minäkin pidän.
Michaelides taustoittaa tarinaa pitkään ja hartaasti - niin Alician kuin Theonkin kohdalla. Alkuun olin enemmän innostunut Alician persoonasta. Sitten Theokin alkoi kiinnostaa... Puolessa välissä kirjaa silmukka alkaa kiristyä juuri sopivasti. Loppua kohden tunnelma tihenee, ja loppuratkaisua en minäkään voinut tässä kirjassa ennalta arvata. Kun olin tarinan lukenut, on tapanani kääntää kirja vielä kerran ympäri, ja tutkia etukantta. Huuomasin vasta tässä vaiheessa naisen kasvot etukannessa, jotka on talletettu kankaalle - hiljainen potilas! - jolta on viety sanat revityllä kangaspalalla!
Tätä odotin kauan kirjastonvarauslistalla keikkuen. Hyvää kannatti odottaa, ja kiitokset täytyy osoittaa myös facebookin dekkariryhmälle, jotta yleensä päädyin lainatoivelistalle pikän hännän jatkoksi. Se kannatti ehdottomasti lukea, ja odottaa omaa lukuvuoroa. Suosittelen, jos vielä emmit tarttua tähän kirjaan..
lauantai 5. syyskuuta 2020
Esmeralda Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar
Sokeriplantaasin valtiatar
Conquistadaro
2011
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Bazar kustannus
2020
560 sivu
Arvostelukappale
Kiitos kustantajalle!
Sokeriplantaasin valtiattaren lukeminen on venynyt venymistään, sillä kesä on ollut allekirjoittaneelle kiireinen, ja mitä parhain kirjakesä aikoihin. Luettua on tullut ihan runsaasti aina kuin vain kaikelta muulta ehdin, ja valtiatar on joutunut väistämään lukuvuoroaan muiden kirjojen edestä useamman kerran. Minulle tämä kirja oli siitä huolimatta silmiäavaava lukuelämys. Nautin suunnattomasti kirjoista, joissa on historian havinoita yhdistetty taidokkaasti fiktiiviseen sukusagaan. Tästä kaikesta Santiago on kyhännyt mitä mielenkiintoisimman keitoksen.
Santiagon valtiatar kattaa noin neljäkymmentä vuotta (1826 - 1865). Tuo valtiattaren, Anan, asuinpaikka Los Gemelos on sokeriplantaasi, joka on ollut Anan miehen ja tamän kaksoisveljen sedän omistuksessa. Sedän kuoleman jälkeen hänen pesäänsä perinnönjaossa kaksoset ja Ana, ynnä appivanhemmat, päättivät lähteä kauas Puerto Ricoon tekemään Anan ajatuksesta totta: viiden vuoden kuluessa Los Gemeloksesta tulee enemmän kuin kannattava sokeriplantaasi.
Arki asettuu myös Anan elämään, ja se iskeytyy enemmän kuin rajunlaisena. Sokeri on vaativa kasvi ja raskas kasvatettava. Työtä tehdään orjatyönä. Sielut ovat vain orjia, ei niinkää inhimillisiä olentoja. Ajatus, että hän omistaisi nuo sielut, on vaikeaa omaksua. Analla on vahva halu onnistua ja tehdä haaveestaan totta. Se tahto peittää kaiken alleen.
Santiago on tarinallaan luonut Anan elinkaaresta mieltä koukuttavan ja kuohuttavan jounikuvion, jossa on käänteitä, joita ei oikein voinut ennalta arvata. Tapahtumia on yli viidensadan sivun kirjaan tullut runsaasti. Jos Owensin Suon villi laulu upposi siihen lumoavaan suomaisemaan, niin tämä vaipui tapahtumien ja juonikuvioiden viidakkoon. Olisin halunnut päästä Anan sielun sopukoihin jotenkin paremmin sisälle. Hän oli ilmiselvästi vahva itsenäinen nainen, mutta millainen tunteva, herkkä persoona tuon kovan kuoren alta olisikaan löytynyt. Se olisi ollut mielenkiintoista tietää.
Minäkin pidin tästä hienosta kirjasta. Sen sukutarina piti napakasti otteessaan, vaikka sen lomaan tuli luettua dekkareita useampi peräjälkeen. Tarina palautui helposti mieleen, kun otin sen uudemman kerran esille. Se on ehdottomasti yksi kesän mieleenpainuvimmista teoksista. Suosittelen, jos et ole vielä sitä lukenut!