keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Juhani Aho: Rautatie


Kannen maalaus: Susanne Gottberg
Valokuva: Jussi Tiainen
Graafinen suunnittelu: Martti Ruokonen

Eli kertomus ukosta ja akasta,
jotka eivät olleet sitä ennen nähneet


Juhan Aho
 

Rautatie

 
Ensipainos 1884
 
WSOY
2017

143 sivua
 



 
 Kirjastolaina
 
Juhani Ahon tuotannon kohtaisin ensimmäisen kerran lukioikäisenä. Silloinen äidinkielen opettajani tahtoi takoa tulevien abiturienttiensa päähän kirjasivistystä oikein olan takaa. Siinä kolmen vuoden  aikana tuli kahlattua  läpi waltarit, linnat ja tämä Aho.  Senkin jälkeen rautatietarina on poltellut mielessäni, josko ottaisin sen taas uudelleen luettavakseni uusin ajatuksin. Kun perhepiirissä tänä kevättalvena kirja tuli sunnuntaipäivän kahvituksessa puheeksi, niin ajattelin, miksipä en lukisi sitä nyt uudelleen hienosti Suomen juhlavuoden kunniaksi.
 
Juhani Aho on tavoittanut, näin historian silmälasien läpi katsottuna, erinomaisesti kirjassaan ajankuvan. Savupirtissään Matti ja Liisa sekä kissa elävät omaa yksinkertaista elämäänsä vuoden kiertoa ihmetelen. Pihapiirissä, tallissa ja navetassa, apettaan jäystävät hevonen ja lehmä. Muuten pihapiirin tapahtumia valvoo variksen valpas silmä. Kunnes kevättalvella tulee Matin aika suorittaa  viljan arentimaksu ja se vie hänet pappilaan rovastin ja ruustinnan luo. Tällä reissulla Matti kuulee ensimmäisen kerran rautatiestä. Se olikin sellainen asia, jota tavallinen tallaaja ei oikein usko ja jaksa ymmärtää.

Kirjaa lukiessani tulin miettineeksi, miten ajaton on kirjan teema uuden ja oudon innovaation pelosta. Muistanpa itse, juuri kirjan ensikosketuksen aikana, kun pienen kunnan lukioon saatiin ensimmäiset tietokoneet. Nämä kolme  suurehkoa pöytäkonetta oli tietysti asianmukaisesti sijoitettu pieneen kopperoluokkaan tiukasti lukkojen taakse. Näitä koneita päästiin harvahkosti ihmettelemään ja hieman hypistelemäänkin. Näissä sessioissa yhden koneen ympärillä oli neljän oppilaan ryhmä, josta yksi oli uskaltanut kirjottaa näyttöön jotain input-tapaista. Aikojen saatossa tämä nykyinen "värkki" on tosin roimasti pienentynyt niistä ajoista ja tullut ainakin minun arkipäiväiseen käyttööni ihan syliinkin asti.

Kun tarkemmin tavaa Ahon Rautatietä, voi huomata kirjassa monia vastakkain asetteluja, joita voi ajatella kirjailijan tarkkanäköisesti tutkivan variksen humoristisena nauruna. Tuohon aikaa pitäjissä oli kaksi ammattikuntaa, vallesmanni ja rovasti (toimeenpanovalta ja uskonvalta), joiden sana oli laki ja siihen sokeasti uskottiin. Ahon sarkasmi kukkii niin sivistyneisyyden ja kansanviisauden kuin edistyksellisyyden ja vanhollisuudenkin kesken. Aho asettaa osuvasti kansan syvienrivien edustajat, Matin ja Liisan, ihmettelemään ja kiinnostuneen epäilevästi tarkastelemaan edistyksen uusinta askelta.

Kirjan kieli on vuosien saatossa saanut kokea monenlaista käsittelyä. On harmi, että puhekielen osalta korjauksia nykykieleen on tässä 2017 painoksessa surutta tehty kielioppisääntöjen mukaisiksi. Sen vielä ymmärrän, että runkotekstiä muokataan näin, mutta harvapa meistä näin murteiden muodikkuuden aikakautena haluaa nykyajan yleiskielistä puheenparttaan käyttää asioitaan hoitaessaan. Minusta murteet ovat kansakunnan yksi suurimmista rikkauksista, joita kannattaa ja on syytä vaalia. Ja toisaalta, miksi yleensä kirjan dialogia tulisi muuttaa/päivittää. Kirja on aina mielestäni aikansa lapsi. Kieli, jos mikä, ilmentää aikaansa enemmän kuin hyvin. Hyvän oman murteensa taitaja antaa myös kanssaihmisille mielenkiintoisen ilmentymän hänen persoonallisista piirteestään. Se, jos mikä, on hyvä itsetunnon mittari, jos voit retoorisesti esittää sitä, mistä tulet ja mitä oikeastaan olet.
 
Minua ilahdutti Ahon niukalla sanoilla piirtämä maisemankuvaus. Kirjailija loihti muutamalla tarkalla siveltimen vedolla lukijan mieleen metsiköiden maisemalliset rakenteet. Voiko olla parempaa tuoksua kuin raikas havumetsä? Sen voi melkein aistia lukiessaan Liisan kulkua kengät kainalossaan (,ettei ne vaan kulu,) Mattinsa kanssa katsomaan, millainen on se huone, joka liikkuu puuta syömällä.

Tässäpä on hyvä osuma Lukuhaasteessa. Helmet-osuudessa kirja löytyy kohdasta 3. Suomalainen klassikkokirja.

 

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Yehuda Koren & Eilat Negev: Auschwitzin seitsemän kääpiötä


Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto Oy
Yehuda Koren
Eilat Negev 

Auschwitzin seitsemän kääpiötä 

Ovitzin perheen selvitymistarina

Giants. The Dwarfs of Auschwitz
2013
 
Englannin kielestä suomennos: Jyrki K. Talvitie
Minerva Kustannus Oy
2017

316 sivua
 
 
 
Kirjastolaina
Tohtori Mengele oli kuin elokuvasankari mutta vieläkin paremman näköinen. Hän olisi voinut voittaa palkintoja hyvän ulkonäkönsä ansiosta. Kuka tahansa olisi voinut helposti rakastua häneen. Kukaan hänet nähnyt ei voinut kuvitella, että noiden kauniiden kasvojen takana oli piilossa peto. Hän oli kaunis peto Keskuudessamme kysyimme aina, kuinka tuollaisesta miehestä on voinut tulla natsi.

Saksassa kolmannen valtakunnan valtakaudella natsi-ideologia antoi oikeudet vain terveelle ja vahvalle arjalaiselle rodulle. Toiset, vammaiset tai muuten poikkeavan ulkomuodon omaavat kanssakulkijat, olivat heikommassa asemassa. Heitä odotti kuolema polttouhreina.
 
Yhehuda Koren ja  Eilat Negev, israelilaiset toimittajat ja elämänkertojen kirjoittajat, ovat tarttuneet juutalaisen Ovitzin perheen tarinaan. Ovitzit (Micki, Elizabeth, Perla, Rozika, Franziska, Avram ja Frieda) kaikki olivat alle metrin mittaisia, lahjakkaita muusikkoja ja varijetee-taiteilijoita. Heidän uniikki "kääpiöshow" oli 1930- ja 1940-lukujen puheenaihe kaikkialla Euroopassa. Natsihallinto muutti kaiken ja muiden juutalaisten tavoin, Ovitzitkin joutuivat kuolemanjunaan ja kyyditettiin keskitysleirille.
Tohtori Mengele ei koskaan huutanut tai kiroillut meille eikä, Herra paratkoon, koskaan lyönyt meitä. Me kaikki tiesimme, että hän oli armoton ja kykeni mitä sadistisimpiin tekoihin ja että hän olisi vihainen, hän tulisi hysteeriseksi ja kirjaimellisesti vapisi raivosta. Mutta vaikka hän olisi ollut huonolla tuulella alun alkaen, sinä hetkenä, jolloin hän astui huoneeseemme, hän rauhottui välittömästi ja hänestä tuli hyväkäytöksinen poika. Kun hän oli hyvällä tuulella, ihmiset sanoivat usein, että 'hän on luultavasti vieraillut pikkuisten luona'.
Perla Ovitz 
Ovitzin perhe herätti huomiota, missä tahansa se liikkui. Auschwitsin juna-asemalla perhe nähtiin poikkeavana muodostelmana tummine hiuksineen, huolellisesti ehostettuine kasvoineen ja uljaasti istuvine, nukkemaiseen vartaloon leikattuine asuineen.  Tämän huomasi myös eugeniikasta kiinnostuneen kuolemantohtori Josef Mengelen katse. Kuoleman enkeliä kun kiinnosti kääpiökasvuisuuden genetiikka. Tieteen nimissä koko perhe ohjattiin sivuun kuolemanjonosta ja vietiin Mengelen eläintarhaksi kutsuttuun "tutkimuskeskukseen". Siellä heidät alistettiin, mitä oudoimmille kokeille, genetiikan läpimurron selvittämiseksi. Tämän varjossa Mengele myös suojeli perhettä. Neuvostojoukkojen saavuttaessa Auschwitzin, koko perhe oli elossa ja paremmassa fyysisessä kunnossa kuin keskiverto elossa oleva keskitysleirivanki - niin ja vielä yhdessä.
 
Yehuda Koren ja Eilat Negev ovat koonneet pikkutarkan kirjan Ovitzin perheen vaiheista Auschwitsin keskitysleirissä. Itseäni hämmästytti tässä kirjassa se, miten ihmeessä tämä seitsikko  osasi hurmata omilla taidoillaan  Josef Mengelen heidän puolelleen, samaan aikaan kun polttouunit tupruttivat kohtalokasta savuaan. Kuitenkin he joutuivat Mengelen ja hänen kollegoidensa rajujen tutkimuksien yhdeksi kohteeksi. Heistä kaikista kun dokumentoitiin mapeittain tutkimusmateriaalia.

Tämän oman ihmettelyni ovat myös jakaneet kirjan kirjoittajat Koren ja Negev, jotka tarjoavat lukijalle perheen selitystä eloonjäämistahdolle: "Te voitte selviytyä vain pysymällä yhdessä".

Venäläisten tullessa Auschwitzin keskitysleiriin, seitsikon pakomatka alkoi ensin leipäkärryillä avustajineen Krakovaan, jossa he esiintyivät venäläisille sotilaille heidän voitonjuhlissaan. Kun kotona Rozavleassa ei enää ollut turvattua toimeentuloa, matka jatkui juutalaisyhteisöön Antwerpeniin ja myöhemmin edelleen uuteen kotiin Israeliin.

Seurueen nuorin, Perla, oli viimeinen elossa ollut Ovitzin perheen jäsen, jonka kirjailijat tapasivat, ennen kuin hän kuoli 9. syyskuuta 2001.

 

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kristiina Hanhirova: Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

WSOY



 
Kristiina Hanhirova

Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

WSOY
 
2014
 
221 Sivua
 
 
 
Kirjastolaina
 
 
Tähän Kristiina Hanhirovan kirjaan Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia tartuin kuin kirjailijaminä Raija-Sinikka Rantalan Maanantaikappaleessa rintasyöpäpotilaan sairaskertomukseen. Emmin ja epäilin. Alkupotku siihen, että ylipäänsä otin kirjan edes harkintaan, löytyi omasta lähipiiristäni. He, jotka olivat kirjan jo lukeneet, kehottivat minua ainakin plaraamaan se läpi. Menin lähikirjastooni ja istuin aineistohakutietokoneen ääreen. Paikalla on ja luokassa 59.534:  Veri. Veritaudit. Verenkiertoelimet. Verenkiertoelinten taudit.

Hyllystä löytyi kovakantinen kirja, jonka mustanpuhuva takakansi kertoo tv:stä tutun Kristiina Hanhirovan puolison Timo Laukkion käymästä taistelusta leukemiaa vastaan. Se mullisti uusioperheen arjen tasapainoa joulukuussa 2005, kun Laukkio oireili selkä- ja pääkipuisena Meilahden sairaalaan Helsingissä. Diagnoosi saatiin ja siinä luki: akuutti leukemia.
 
Hanhirova on kirjoittanut miehensä sairaudesta tavalla, jossa ei sanoja säästellä ja kuvia kumarrella. Vuosien vieriessä Timo on käynyt elämän rajavyöhykkeellä, mutta kääntänyt kerta toisensa jälkeen rajakyltille ja -paalulle oman selkänsä. Aika ei ole ihan vielä.
 
Kun läheinen sairastuu vakavasti, se muuttaa myös vilttiketjussa olevien perheenjäsenten elämää tavalla, jossa sairauden pienellä präntillä kirjoitetut tekstinpätkät tulee lukea tarkkaan, kun pelistrategiaan selviytymisestä ryhdytään kirjoittamaan. Heitä on vilttiketjussa moneen pelitilanteeseen. Hanhirova on löytänyt omaistenhuoneista ja sängyn vierellä kävijöistä  pelaajia neljään ketjuun: Syöpäturistit, Pyhinvaeltajat, Surijat ja Vierelläkulkijat. Heitä kaikkia tarvitaan tämän pelin voittamiseen. Tätä peliä aina ei kuitenkaan voi voittaa. Mutta itse tähtipelaajan askellusta voi  ja on syytä yrittää keventää. Remissiot eli pelin erätauot ovat huilaushetkiä uuteen eräkoitokseen ja hyökkäystilanteiden voittamiseen.

Koin, että Kristiina Hanhirovan kirja on tärkeä teos muistuttamaan meitä kaikkia siitä, millaiseksi arki muuttuu kun pelikentälle on kutsuttu tiimiin tähtipelaaja, jolla on vakava sairaus ja sillä voi olla elämänlangan katkaisevat mahdollisuudet. Siinä ollaan tilanteessa, jossa Hanhirovan kirjan nimi Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia on täyttä totta, sillä näitä kaikkia kolmea tarvitaan. Näiden kolmen järjestys voi toki muuttua vallitsevan pelitilanteen mukaan. Koskettava, surkuhupaisa ja ajatuksia herättävä lukukokemus. 

Tällekin kirjalle löytyi oma osuma Helmet-lukuhaasteessa. Sen sijoitin kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kate Morton: Hylätty puutarha



Suomenkielinen kansi: Satu Kontinen
Kuva: Getty Images
Kate Morton


Hylätty Puutarha

The Forgotten Garden
2008
 
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Bazar Kustannus
 
2014
 669 sivua
 
Nellin menneisyys oli kuin venäläinen puunukke, kysymys kysymyksen sisällä ja taas uusi kysymys kysymyksen sisällä.

Pienen kyläkirjaston laina
  
Kate Mortonin Hylätty Puutarha on saanut alkusysäyksensä hänen omasta sukutarinastaan: isoäitinsä adoptiosta. Tästä omasta adoptiostaan isoäiti itse oli kuullut vasta aikuisuuden kynnyksellä adoptioisältään. Mortonin äidin perheessä ja perhetuttujen kesken tästä tapahtumasta ei ollut tietoa, ennen kuin isoäiti oli vanhuudenpäivien illassa tuonnut sen julki omille tyttärilleen.
 
Mortonin tarinassa nuori nainen, Nell Andrews, saa tietää "isältään", ettei olekaan hänen biologinen tyttärensä, vaan löytölapsi, joka oli matkannut Englannista Austaraliaan 4-vuotiaana ilman minkäälaista tietoa henkilöllisyydestään. Matkalla on ollut mukana mystinen kirjailijatar, joka on luvannut pitää hänestä huolta, mutta hän katosi merimatkan aikana tielle tietämättömälle. Hänestä on muistona vain satukirja, jonka on kirjoittanut Eliza Makepeace. Mutta kuka oli tämä nelivuotias pikku tyttö valkoisen matkalaukun kanssa, sitä kysymystä Nell kysyi itseltään koko elämänsä ajan. Samaan nippuun Morton  esittää lukijalleen oman kysymyksensä: entäpä kuka oli tämä mystinen kirjailijatar ja mikä oli hänen yhteytensä Nelliin?

Tälle etsintämatkalle Morton on valjastanut lukijan avuksi Cassandran, Nellin tyttärentyttären, ottamaan asiasta selvää. Isoäidin kuoltua Cassandra perii isoäitinsä ostaman talon Cliff Cottage salaperäisine puutarhoineen Cronwallista. Alkaa Cassandran matka isoäidin jäljille Australiasta Englantiin.

Tähänpä saakka päästiin, ennen kuin paikallinen kirjasto otti yhteyttä minuun ja kertoi, että Rileyn Seitsemän sisarta odottaa lainaajaansa. Joten Morton sikseen ja Riley esiin. Sisarilla oli varauksia sen verran, että jos halusit sen lukea, oli parasta pistää heti toimeksi. Mutta eipä suurempaa vahinkoa päässyt syntymään, vaikka tarina vaihtui toiseen. Noin puolessa välissä kirjaa Morton kertaa kaiken aikaisemmin tapahtuneen uudelleen tiivistetysti, joten tarinan lukeminen muistui helposti mieleen pienen tauon jälkeen.

Ensi alkuun lukiessani mietin kirjan rajausta pitkään, kunnes pikku hiljaa Mortonin mosaiikki alkoi järjestyä ja tarina sai paremmat kehykset ympärilleen. Tosin tiivistystä tässäkin olisi tarvittu enemmän kuin  runsain mitoin, jotta se olisi tavoitellut oman kategoriani parhaimpia sijoituksia. Esimerkiksi, kirjassa oli luettavissa muutama Elizan satu. Näiden tarpeellisuutta koko kokonaisuuteen kyseenalastin tai kyseenalaistan. Oikeastaan toisen jätin jopa kokonaan lukematta ja silti tarina tuntui jatkuvan aukotta, vaikka kaikkea ei oltukaan luettu.

Hylätyssä puutarhassa ilahdutti se seikka, että nyt aikaudet ja sen henkilöt olivat omissa luvuissaan helpottamassa lukijansa lukukokemusta verrattuna hänen esikoisteokseensa Paluu Rivertoniin. Siinä teoksessa koin jotenkin hankaluudeksi sen, että kesken luvun saattoi aikakausi vaihtua kertojaa myöten ja se vaikeutti kokonaiskuvan hahmottamista. Hylätty puutarha oli rakenteeltaan täten paljon helpompi aikuisten satu.

Lopputulemana en oikein tiedä, minkälaisen jälkimaun kirja minuun jätti. Ehkä odotin enemmän, mitä siltä itseltään sitten sainkaan. Mutta sisukas kun olen, en ala näiden kahden (Paluu Rivertoniin ja Hylätyn puutarhan) takia Mortonia mitenkään hyljeksiä, vaan vielä on tavoitteena kohdata hänet uudelleen. Suunnitelmissa on lukea, kun siihen sopiva sauma tulee, ainakin Kaukaiset hetket ja Talo järven rannalla.

Hylätty puutarha on myös Helmet-kirja. Se löytyy listalla kohdasta: 23 käännöskirja.
 

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Lucianda Riley: Seitsemän sisarta

Esikatselu
Kannene suunnittelu : Eveliina Rusanen
Kannen kuva: Shutterstock ja Istock

Lucianda Riley

Seitsemän sisarta

Maian tarina
 
The Seven Sistes
2014
 
Suomennos: Hilkka Pekkanen
 
Bazar Kustannus Oy
2017

678 sivua


Kirjastolaina
 
Meitä sisarruksia oli kuusi, ja jokainen oli jo nuorena saanut oman persoonallisen luonteenkuvauksen: Maia oli sisarusparven kaunotar, Ally oli johtaja, Tähti oli sovittelija, CeCe oli käytännön järjestelijä, Tiggy oli hoivaaja ja Electra oli sähikäinen. Kysymys kuului: olivatko saamamme lahjat tuoneet meille onnea ja menestystä?

Tässä on romaani minun makuuni."Lucianda Rielyn Seitsemän sisarta aloittaa ainutlaatuisen kirjasarjan seitsemästä nuoresta naisesta. Se tempaa lukijansa mukaansa eikä päästä irti ennen kuin tarina on kerrottu loppuun" (kirjan takakansi). Ja hups, näinhän siinä kävi! Se piti tiukasti pihtiotteessaan lähes seitsemänsadan sivun verran. Tämä oli kyllä ihana lukukokemus vailla vertaa. Se tuli luettua ahmimalla, isoon nälkään.
 
Seitsemän sisarta on kertomus Pa Saltin adoptoimista tyttäristä, "sisarista", jotka ovat kokoontuneet kuulemaan lapsuuden kotinsa Atlantiksen linnaan Genevejärven rannalle adoptioisänsä testamenttia. Pa Salt on adoptoinut heidät kaikki kuusi vauvaikäisenä. Testamentin lukutilaisuudessa jokainen heistä saa kirjekuoreen, jossa on vihje heidän kansainvälisestä alkuperästään. Seitsemän sisarta Maian tarina vie sisarista vanhimman Brasiliaan Rio de Janeiroon. Sieltä löytyy isoisoäiti.
 
Lucianda Riley on ottanut itselleen ison urakan. Hän haluaa kertoa lukijoillensa kuuden sisaren tarinan heidän alkuperästään. Siis, Seitsemään sisareeseen ollaan saamassa jatko-osia. Hyvä juttu. Luvassa on kullekin sisarusparven jäsenelle oma tarinansa, oma kirjansa.

Entäpä kirjan nimi? Kyllä, luitte ihan oikein - seitsemän sisarta. Tämän kysymyksen Riley on jättänyt lukijalleen ilmaan vaille selvää vastausta. Se varmaan tulee selviämään kirjasarjan seuraavissa osissa. Asiaa kuitenkin käsiteltiin nuoren Maian ja Pa Saltin välisessä keskustelussa tähtitornissa odottamassa kuunpimennystä:
 
"Kuule isä", minä sanoin,"Tuotko vielä joskus meille seitsemännen sisaren?" Kun isä kuuli sen, hänen voimakas turvallinen vartalonsa tuntui jähmettyvän hetkeksi. Äkkiä hän näytti siltä kuin kantaisi koko maailman painoa harteillaan. Hän ei kääntynyt, sillä hän suuntasi edelleen kaukoputkea odotetun pimennyksen suuntaan, mutta tiesin silti vaistomaisesti, että hän oli tullut murheelliseksi kysymyksestäni: "Ei Maia, en tuo. En ole koskaan löytänyt häntä?"
 
Minua on aina kiinnostanut kirjailijoiden kirjoitusprosessi. Varsinkin se, mikä on ollut se alkusysäys, joka on pakottanut heidät blancopaperille saamaan tekstiä aikaiseksi? Riley on kirjan loppuun kertonut tämän kirjasarjan alkutahdeista. Kertomus tulee tähdistä ja mytologiasta. Seulasten eli Plejadien tähtikuviota sanotaan Seitsemäksi sisareksi, joka sijaitsee linnunradallamme Orionin vyön vieressä. Rileyn kertoman mukaan Seitsemän sisaren tähtisikermä mainitaan mm. mayojen, kreikkalaisten ja Australian alkuasukkaiden, aborginaalien, kirjoituksissa ja runoissa. Seitsemän sisarta on myös ollut tärkeä taivaan tähdistö merimiehille, jotka ovat käyttäneet sitä tienviittana määränpäähän päästääkseen tuhansien vuosien ajan. Lisää tästä tähdistöstä ja vähän muustakin voit lukea Riley kirjan nettisivuilta, jonne pääset tästä.

Mutta tämä Maian tarina vie lukijansa ihanalle 1920-luvulle maailman toiselle puolelle Rioon. Niille valkoisten hiekkarantojen äärelle, jossa Corcovadovuori hallitsee kaupungin elämää. Riley on opiskellut lähdeaineistoa laajasti tätä kirjaansa varten. Tuohon aikaanhan Rioon rakennettiin Heitor da Silva Costan johtamalla projektilla Cristo-patsas Corcovadovuorelle. Patsas suunniteltiin Pariisissa, jonne myös Izabela Bonifacio matkustaa da Silva Costa -perheen kanssa. Izabela on juuri kihlautunut Gustavo Aires Cabrallin kanssa ja hänen on määrä kotiin palattuaan avioitua kihlattunsa kanssa. Tällä matkalla Izabela tapaa Laurent Brouillyn, Paul Landowski (patsaan tekijän apulaisen), ja salarakkaus saa alkunsa.

Itseäni viehätti suunnattomasti Maian persoona. Vaikka hän oli varautunut ja omat kolhunsa maailmalla vastaanottanut vauraan miehen kasvattama 2000-luvun nainen, oli hän tiukasti jalat maassa -tyyppi. Kun oikea mies tulee eteen, tulee Maian elämäänkin muutos. Se sai minunkin suupieleni kaareutumaan pienoiseen tyytyväiseen hymyyn.

Niin kuin postauksen alussa kerroin Riley on luvannut kertoa meille muille seuraavan sisaren Allyn tarinan, Myrskyn sisar. Se vie meidät mukaansa naapurimaahamme Norjaan. Jokainen Rileyn kirja Seitsemän sisaren kirjasarjan teoksesta tulee lähtemään samasta pisteestä, Pa Saltin kuolemasta ja testamentin luvusta. Ally saa oman kirjekuoreensa Maian tavoin. Riley raottaa Allyn tarinaa sen verran, että luvassa on kertomus Anna Landvikista. Anna lähtee pienestä kylästä matkatakseen Cristianiaan laulamaan Henrik Ibsenin Peer Gyntin ensinäytökseen, jossa kuullaan tuo tuttu - ah, niin ihana - Aamutunnelma, jonka voit kuunnella vaikka täältä. Jos odotin malttamatomana Seitsemän sisarta Maian tarinaa Keskiyön ruusun jälkeen, niin samaan syssyyn odotan vähintään yhtä innokkasti tätä tulevaa Myrskyn sisartakin. Kunpa saisin sen "tiiliskiven" pian käsiini.

Tämänkin kirja-arvio löytää tiensä Helmet-lukuhaasteeseen, jonka osuma on kohdassa  26. Sukutarina.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi


Lupaathan tappaa itsesi
Päällyksen kuva: Corbis
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Ensimmäinen painos


Florian Huber

Lupaathan tappaa itsesi

Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945
Kind, verspricht mir, dass du dich erschißt: Der Untergang der kleinen Leute 1945
2015
 

Suomennos: Heli Naski
Atena Kustannus Oy
 
2016
302 sivua 
 
Kirjastolaina                          
 
Kirjailija Florian Huber on tarttunut yleisesti vähän tunnettuun toista maailmansotaa käsittelevään aiheeseen: saksalaisten itsemurha-aaltoon.

Keväällä 1945, kun venäläiset sotilaat ryntäsivät kohti Berliiniä ja Hitlerin bunkkeria, romahti Saksan kolmas valtakunta. Hitler teki itsemurhansa ja siitä sai alkunsa karmea tapahtumasarja, kun epätoivo voittaa toivonkipinän ja tulevaisuudelta putoaa pohja pois.

Huberin kirja Lupaathan tappaa itsesi on karu kuvaus kolmen joen risteyksessä sijaitsevasta Demminnin pikku kaupungin tapahtumista Saksan koilliskulmasta. Huber kuvaa tapahtumia autenttisten asiakirjojen pohjalta. Hänellä on ollut lähdeaineistonaan paikallisten ihmisten kirjeitä, päiväkirjoja ja muistelmia. Demminnin asukkaat puhuivat tästä joukkopsykoosiin johtaneista tapahtumaketjuista ja kuolemisen tavoista kuin perhe illallissuunnitelmista - miten me kuolemme?
He eivät ole ainoita, jotka ovat tehneet tämän päätöksen. Kaikkialla kuulee nykyään puhuttavan kaliumsyaniidista, jota on ilmeisesti runsaasti saatavilla. Siitä ei väitellä lainkaan, pitäisikö aineeseen ylipäätään turvautua. Keskustelua käydään vain tarvittavasta määrästä, ja siitä jutellaan kevyesti ja huolettomasti sellaiseen sävyyn kuin muuten vaikkapa ruoasta.
Lääkäri Hans Graf von Lehndorff
Huber jakaa kirjansa neljään osaan:
 

I Neljä päivää Demminnissä.

Tämä luku keskittyy Demminnin pikku kaupunkiin ja kuvaa tilannetta muutaman perheen näkökulmasta. Vihollinen kolkuttelee jo kaupungin portteja  ja viranomaiset ovat poistuneet itse kaupungista räjäyttäen joen ylittäneitä siltoja. He jättivät kaupungin asukkaat oman onnensa nojaan.
 
Nanni jätti polkupyöränsä erään talon seinää vasten, tarttui minua kädestä ja sanoi yhä uudestaan: 'Tule pian, pian'. Ja juuri kun tulimme Kahldenbrückelle, joka meidän olisi pitänyt ylittää, se räjäytettiin, samoin kuin toinen Peenen silta ja Tollensbrücke. Se oli rakastetun ja kauniin kaupunkimme tuho.  
Marie Dabs
Moni oli umpikujassa ja ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin päättää päivänsä oman käden kautta. Joukkopsykoosissa joku kuoli hukuttautumalla, toinen ampui itsensä, kolmas viillsi ranteensa auki... Kaupungissa kokonaisia  perheitä löytyi kuolleina joen varrelta, joita nostettiin, kun vanhemmat olivat tappaneet ensin lapsensa ja sitten itsensä.
 
Naapurimme, vanha rouva Renter, joka pysyi samassa asunnossa kuolemaansa asti, kertoi minulle hieman myöhemmin, että herra Moldenhauer oli tullut kellarista sanoen: 'Olen juuri ampunut vaimoni ja lapseni, nyt tahdon tapaa muutaman venäläisen'.

Wilehlm Damann

II Demmin on kaikkialla

Kirjan toisessa luvussa Florian Huber kuvaa levinnyttä "epidemiaa" maan muissa osissa. Epätoivo syö toivon rippeitä. Tilanne kongretisoituu ja kansa on katkeroitunnutta, kun ruokaa ei ole ja todellinen nälkä ja toivottumuus on tosiasia. 


Myrkyllä itsensä surmannut Volkssturmführer Walter Dönicke
rikkinäisen Hitlerin muotokuvan vieressä. Mts. 118

Leipzigin vainajat, ylipormestari Alfred Freyberg, kaupunginkamreeri Erst Kurt Lisso ja Volkssturmin pataljoonankomentaja Walter Dönicke olivat kaikki ollet puolueen jäseniä ja korkeita virkamiehiä. Heidän hallintonsa päättyminen ja vallan  siirtyminen liittoutuneille merkitsivät heille henkilökohtaisesti kaiken loppua. Suuri määrä natsipuolueen kannattajia, kaiken arvoisia ja ikäisiä kaikkialla valtakunnassa teki saman valinnan ja päätti ehtiä ennen uhriensa ja vihollistensa rikostuomioistuinta. He noudattivat Führerinsä Adolf Hitlerin esimerkkiä.

III Tunteiden huumassa

Tässä luvussa Huber kuvaa I maailmansodan päättäneen Versaillesin rauhansopimuksen Saksan kansalle kokemaa katkeruutta, jossa kylvettiin samalla uusi siemen toiseen maailmansotaan. Siinä on  kuvattu Adolf Hitlerin nousu ja kolmannen valtakunnan alkutahdit ja mahti, kun kaikki oli vielä hyvin ja mahdollista.

Olen jälleen lapsonen vain,
avuttomana turvaa hain.
Saksan haavat verta vuotaa -
viimein löytää sain
suuren pelastajain.
 
"Pelastaja", M. Hoffman (Führerille kirjoitettu värssy, päiväämätön)
 

Kulminaatiopisteeksi Huber mainitsee tässä luvussa Saksan hyökkäyksen Neuvostoliittoon, josta hän kertoo kirjassaan näin:
Sotaretken alku Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 pistää kaikissa päiväkirjoissa ja muistelmissa silmään kuin suuri huutomerkki, kuin sormenpaksuinen alleviivaus. Saksan Wehrmacht oli hyökännyt aamunkoitteessa Neuvostoliittoon laajalla rintamalla. Kaikki muistivat jälkeenpäin tämän jähmettymisen hetken. Missä he olivat silloin, kuinka kuulivat siitä, mitä tunsivat. Se oli käännekohta, jonka rinnalla kaikki siihenastinen kalpeni ja joka vaikuttaisi kaikkiin. Järkytyksen voimakkuus ei johtunut niinkään yllätyksestä, sillä huhuja oli liikkunut jo pitkään, vaan sitä että nyt heräsi pelko perikadosta. Tästä sodasta tulisi toisenlainen. Se olisi sota koko Saksan elämästä ja kuolemasta. 

IV Vaikenemisen imu

Luvun neljä Huber on varannut II maailmansodan jälkeiselle ajalle, jossa häpeä on päivän sana. Mihin harhaan me oikein olimme uskoneet? Se oli nyt tullut todeksi. Huber vertaa tilannetta psykologiseen puolustusmekanismiin "nollahetki" -käsitteen avulla. Oli eilinen järkyttävä menneisyys ja edessä uusi tulevaisuus. Monet kokivat olevansa tilanteen uhreja.
 
Syyllisyys ja häpeä sulki suuni. Ne lisääntyivät vuosien mittaan oivaltaessani yhä enemmän. Tajusin olleeni uskollinen pahalle. Paha ei ollut muuttunut uskollisuuteni vuoksi hyväksi vaan vetänyt uskollisuuteni lokaan.
Renate Finkh

Itselleni tämä Saksan kansalaisia tappanut itsemurha-aalto ei ollut ihan uusi tieto. Muistan lukion historian kurssin tuotoksena kuulleeni moisesta epidemiasta. Mutta se tuli uutena tietona, että tämä joukkopsykoosiin johtanut tilanne oli ollut niin laajaa kuin se todellisuudessa oli ollut.

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti Sinulle, joka tunnet mielenkiintoa tutustua historian tapahtumiin ja II maailmansodan melskeisiin. Niin ja tietysti Sinulle abiturientti, joka valmistaudut ylioppilaskirjoituksiin. Luvussa kolme Huber on hyvin tiivistetysti kertonut kaiken sen tarpeellisen, jolla voi päivittää omat tietonsa tätä koetta varten.

Tälläkin teoksella osallistun Helmet-lukuhaasteeseen. Tällä kertaa osuma löytyy kohdasta 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.