perjantai 27. tammikuuta 2017

Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme

Yliveto Oy
Minerva Kustannus Oy




Riina Paasonen

Kaikki minkä menetimme

 
Minerva Kustannus Oy
2017

261 sivua






 
Nyctereutes prosyonoides, tunnetaan nimeltä supikoira. Se on hidas ja jää helposti suurempien petoeläinten saaliiksi. Ahdistettuna se heittäytyy usein maahan ja esittää kuollutta.

 
Kirjastolaina

Riina Paasonen on tamperelainen sosionomi ja pintakäsittelijä. Hänet on ennen tunnettu novellistina ja antologina. Tammikuussa häneltä saatiin ulos esikoisteos Kaikki minkä menetimme.
 
Ajaessaan auto Johannes kohtaa supikoiraparin tien poskessa. Yllättäen toinen niistä ryntää yli tien ja jää Johanneksen yliajamaksi. Pian hän huomaa, että "leskeksi" jäänyt supikoira eksyy pihamaalle ja  ystävystyy hänen kanssaan - se saa lemmikkieläimen statuksen.
 
Johannes on yksinäinen mies, vaikka elää vaimonsa, Orvokin, ja lastensa Arvin ja Auran kanssa, jotka ovat aikuistumisen kynnyksellä olevia nuoria. Johanneksen elämä muuttuu radikaalisti, kun vaimo jättää perheen ja Johannes jää lasten kanssa yksin rintamiestaloonsa. Mitä nyt satunnaisesti perherauhan rikkoo Johanneksen äiti, Tuovi, vierailuillaan.

Arvi on herkkä nuori mies, mutta poikkeava yksilö ja Aura hakee suuntaa omalle elämälleen yllättävin metodein.Mutta Johanneksen rakkauden kaipuuta ja nähdyksi tulemisen vajetta täyttää vain yksi, Volamar-niminen supikoira. Siitäkin huolimatta, että perheessä oli ollut Pyhä-Henki niminen villakoira.
 
Tarinaa lukiessani muistielin mielessäni, että joskus olen tavannut vastaavanlaisen tapauksen miehen ja eläimen välisestä ystävyydestä kotimaisessa kirjallisuudessa. Sitten muistin, että lukioaikoinani tein äidinkielen kurssiin tutkielman Arto Paasilinnan tuotannosta - ja siinähän se oli edessäni Jäniksen vuosi. Paasilinnan teoksessahan jäniksenpoika jää niin ikään toimittaja Vatasen yliajamaksi Siitä alkoi Vatasen ja jäniksen yhteiselo ja matka Suomen halki. Molemmat olivat vapaita kuin taivaan linnut.

Johanneksen elämässä supikoira Volmar saa yhä napakamman sijan miehen aisaparina. Mutta sitten tapahtuu jotain, mikä koskettaa koko Johanneksen perhettä... Tarina on  kyllä surkuhupaisa. Se on  vahva kertomus rakkauden kaipuusta ja nähdyksi tulemisen tarpeesta. Se on myös herkkä kuvaus yksinäisen miehen, sielunelämästä ja äitisuhteen ongelmista. Siitä huolimatta vierastan tarinoita, joissa villieläin kesytetään ihmisen palvelemiseen tai vain seurankaipuutta tyydyttämään.

"Kirjakaapin kummituksen" tavoin minäkään en oikein tavoittanut tämän kirjan huumoria. Se ei oikein aina auennut. Minulle kirjasta jäin jotenkin vaivautunut olo.

Tämä kirja-arvio löytyy myös Helmet-listauksesta. Siellä se on kohdassa 49.vuoden 2017 uutuuskirja.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Anna Jonsson: Amorin kiehkurat

Amorin kiehkurat
© Gummerus Kustannus Oy
Nähdään pian Salong d'Amourissa


Amorin kiehkurat

Gummerus 2014
Ruotsinkielinen alkuteos: Ödesgudinnan på Salong d'Amour
Suomennus Vappu Vähälummukka
317 sivua



Neljä pääryhmää ovat
V niin kuin vakioleikkuu,
N niinkuin narsisti,
L niin kuin lannistunut,
O niin kuin onnettomuus. 


Ajanvarauskirjan sydämeen merkitään tärkeysastetta kuvaava luku 1 - 5. Viitonen tarkoittaa epätoivoista rakkauden tarvetta, kun taas ykköset pärjäävät omillaan, kunhan heitä tuupataan varovasti oikeaan suuntaan.

  Kirjastolaina 

Anna Jansson on Visbyssä syntynyt ruotsalainen dekkaristi ja lastenkirjailija.  Hänen esikoisteoksensa Stum sitter guden ilmestyi Ruotsissa vuonna 2000. Hänet tunnetaan varsinkin dekkariromaaneistaan, joissa örebrålainen poliisi Maria Wern ratkoo rikoksia.  Amorin kiehkurat on hänen ensimmäinen viihderomaaninsa.

Naiselle on tärkeää se, että löytää hyvän ja ammattitaitoisen luottokampaajan, jolla on "vaitiolovelvollisuus" asiakkaansa asioihin. Kirjailija on luonut teokseensa miljööksi kotikaupunkinsa. Siellä on Angelikan Landmarkin kampaamo Salong d'Amour jolla on palveluporfoliossa muutakin kuin normi hiusalanliikkeen valikoima. Angelikan salongissa on kaksi tuolia. Eihän koskaan tiedä, kuka siihen toiseen niistä istuu - Amorko? Siitä Angelika ja hänen apulaisensa, Ricky, pitävät kyllä huolen.

Istuin talven ensimmäisenä kunnon pakkaspäivänä kirjastoni tietokannan eteen, mitä haluaisinkaan välipalanani lukea... Sitten muistin erään ystäväni kertoneen "chick lit" -kirjallisuudesta. Kirjoitin sen hakusanaksi ja annoin päätteen tehdä työnsä. Listaukseen tuli monta, monta uutta teosta - kaikki lainassa ja varauksiakin oli riittävästi, joten ensimmäinen, joka olli saatavilla oli Janssonin Amorin kiehkurat. Se siis mukaan

Chick lit -kirjallisuuden genre on varsin laaja. Sitä voisi verrata hömppään tai entisajan antivariaattien "markan rakkauteen".  Niissä usein on päähenkilönä nuori itsenäinen nainen, joka pohtii hiustensa jakauksen paikkaa, huulipunan väriä ja pieni romanssinpoikanenkin sopii silloin täällöin mainiosti kuvioihin. Siis, Janssonin "syrjähyppy" dekkareiden maailmoista istuu tähän kategoriaan varsin mainiosti. Kuitenkin Jansson on tähänkin teokseen kuolemantapauksen saanut ujutettua. Ei ole koira karvoihin katsominen.
 
Nyt sulje oven rakas lukija, jotta saan olla kahden rakkaani kanssa. Ehkä näemme Salong d'Amourissa, jos piipahdat joskus sinne. Minulla on aina aikaa pieneen juttutuokioon, teekupposeen ja muutamaan sahramikorppuun.
Angelika Landmark

 ♠ ♠ ♠

lauantai 21. tammikuuta 2017

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kannen suunnittelu Eveliina Rusanen
 

  
Kate Morton

Salaisuuden kantaja

Bazar Kustannus 2016

Suomentanut: Hilkka Pekkanen
669 sivua

 ♠ ♠ ♠
 
 Seuraavaksi kaikki tapahtui nopeasti. Hopeanhohtoisena läikehtivä välähdys syöpyi Laurelin muistiin. Auringonvalo heijastui metalliterästä ja hetki oli ohikiitävän kaunis.
 
 Kirjastolaina

Laurel Nicolsonilla on salaisuus...
 
Kate Morton on austraalialainen kirjailija, joka on opiskellut kirjallisuutta Lontoossa, jossa hän nykyisin myös asuu. Salaisuuden kantaja on hänen neljäs suomennettu romaaninsa. Esikoisteoksensa Paluu Rivertoniin ilmestyi suomeksi vuonna 2011.
 
Tarinaansa Morton rakentaa lukijalleen pitävän koukun varsin ovelasti. Kesäisenä päivänä joenrannassa vuonna 1961 Nicolsonien perheessä vietetään kuopuksen syntymäpäiviä. Perheen esikoinen, Laurel poistuu vaivihkaa näköpiiristä puuhun rakennettuun majaan haaveilemaan Billystä kesken juhlavalmistelujen. Äiti palaa talolle perheen kuopuksen, pikkuisen, kanssa hakemaan kakkulapiota, joka on ollut perinteisesti käytössä syntymäpäivillä...
 
Sitten mies kuolee Nicolsonien kotipihalla, Laurel näkee tapahtuman. Mutta kuka on tämä kuollut mies ja tunteeko äiti tämän miehen? Entä äiti Dorothin, kuka hän oikeastaan on? Morton heittää runsaasti kysymyksiä lukijalle, joista koostuu Laurelin salaisuus. Näissä kysymyksissä oli hyvä pohja nautinnolliseen lukukokemukseen, mutta kuinkas sitten kävikään?
 
Ennen minua kirjablogirintamalla tätä teosta on käsitelty runsaasti. Voin yhtyä moniin kirjoittajiin näin jälkilämmössä. Eri toten Pienen kirjaston Katrin postaus vastaa hyvin omaa näkemystäni. "Salaisuuden kantaja on hyvä tarina, mutta ei hyvä kirja".
 
Monien nykykirjojen tavoin Salaisuuden kantajan tarina kulkee useammassa eri aikakaudessa. Kun kokonaisuutta katsotaan, en ollut yhtä mieltä siitä kirjailijan kanssa, miten tarinan aikakausien vaihtelut sijoittuivat teoksessa. Se teki siitä milulle haastavan luettavan. Kirjailija uhraa runsaasti sivuja Laurelin äidin kokemuksiin Lontoossa, kun Natsi-Saksan ilmavoimien Luftwaffen pommikoneet moukaroivat kaupunkia 1940-1941 - ehkä liiankin kanssa. Olin kuitenkin jo niin vahvasti koukussa, että oli pakko saada tietää, miten tässä oikein kävi. Näin ollen minäkään en voinut enää jättää sitä kesken.
 
Morton kuitenkin pitää oman salaisuutensa pitkään ja availee sitä harkitusti aina viimeiseen asti. Kirjan lukemista voisi verrata vaikka neljäntuhannen palapelin kokoamiseen. Alku on aina helppo ja nappaa, kun tasasivuiset palaset saadaan omille paikoilleen, mutta sitten puuduttaa. Ennen kuin kuvio alkaa hahmottua ja palaset löytävät tiensä omille paikoilleen, jolloin saatu kuvio voi yllättää tekijänsä.
 
Tästä tarinasta olisi mielestäni saanut hyvän kirjan aikaiseksi, mutta, mutta... Se olisi minunkin mielestäni vaatinut kovasti tiivistystä. En ollut ennen lukenut Mortonin kirjoja, joten on vaikeaa verrata Salaisuuden kantajaa muihin kirjailijan teoksiin. Mutta eihän yksi pääsky kesää tee, joten ehkä vielä "tapaan" hänet uudelleeen.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Winston Graham: Poldak Delmezan laulu




Poldark - Demelzan laulu

Kuva: Eleanor Tomelinson Mammoth Limited 2014 Gummerus Kustannus Oy

Winston Graham
Poldak
Demelzan laulu
Gummerus Kustannus Oy 2016

Toinen painos
Uudistettu suomennos

Suomentaneet: Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi

576 sivua





Se vika naisten kanssa riitelemisessä on,
että heidän kauneutensa saa toisen unohtamaan asian

Ross Poldak

Kirjastolaina

Winston Graham (1908-2003) oli tuottelias kirjailija Isossa-Britanniassa. Maailmalla hänen 12-osainen Poldak-sagansa on varsin pidetty. Graham aloitti sukutarinan 1940-luvulla ja omalle suosikkilistalleni se nousi BBC:n tv-sovituksen ansiosta, jota YLE aloitti esittää syksyllä 2016. Viimeisen osan kirjasarjaan Graham kirjoitti vain muutamia vuosia ennen kuolemaansa.

Kirjasarjan ensimmäisessä osassa, Poldak kapinallinen, Ross Poldak saapuu takaisin isiensä maille Cronwalliin Yhdysvalloista, ontuvana ja arpinaamaisena, jossa hän oli ottanut osaa maan sisällissotaan. Poldak kuulee, että hänen isänsä on kuollut ja ensirakkautensa Elisabeth on mennyt kihloihin Francis-serkkunsa kanssa. Eipä tainnut Ross arvata palkatessaan keittiöpiiakseen Delmezan, millaisen tempun kohtalo heille järjestäisi. Tässä ensimmäisessä osassa minuun vetosi Poldakin aateluudesta huolimatta lojaali, isällinen suhtauminen tavallisiin kaivostyöläisiin ja haluun kantaa huolta heidän hyvinvoinnistaan.

Poldak kapinallinen sijoittuu vuosien 1783 - 1787 Cronwalliin, jossa seutu on ottanut elantonsa tinan ja kuparin louhinnasta. Lama vaivaa taloutta ja kaivoksia suljetaan. Vaatii Rossilta luonteenlujuutta, jos haluaa nostaa isänsä jalanjäljet esiin ja saada tila ja kaivostoiminta kukoistamaan..  

Sukutarinan toisessa osassa, Delmezan laulu, Delmezasta on kasvanut epävarma, mutta mahdollisuutensa näkevä nuori nainen. Rossin vaimona eletään Cronwallissa vuosia 1788-1790. Delmeza kokee elämänsä epämukavana mutta auvoisena ja avioliiton myötä aatelisrouvan asema ei tunnu kotoiselta, vaan hän kokee oman syntyperänsä vuoksi seurapiirien koukerot ongelmallisena. Tämä synnyttää Delmezassa sekä sisäisen että ulkoisen dilemman. Hänen kokemassaan ristiriidassa näen sitä samaa, kuin Julian Fellowesin hahmossa Tom Bransonissa Downton Abbeyssä ajanjaksolla pari vuosisaataa myöhemmin. Tämä hahmohan oli jaarlin autonkuljettajana ja avioliittonsa nuorimman tyttären kanssa nosti hänen statustaan aatelisarvoon.

Muitakin yhtäläisyyksiä Downton Abbeyn henkilöihin on löydettävissä. Esimerkiksi, Verity Poldak, Rossin serkku, on mielestäni kuin Downton Abbeyn jaarlin keskimmäinen tytär Lady Edith Crawley. Molemmat ovat eläneet varsin suojattua elämää -  Verity varsinkin. Verityn "eläessä" naisen asema valistuksen aikauden loppupuolella ei ole ollut hääppönen. Naisen kuului olla hauras, avuton, varsin epärationaalínen ja kaikenkukkuraksi oikeudellisesti sukulaismiesten valvonnassa. Mutta kuitenkin heissä molemmissa paloi oma halu hallita itseään ja tapaansa elää. On mielenkiintoista nähdä millaisen elämän Verity tulee viettämään. Tippuuko hänen elämänsä kudelmasta silmukoita ja pystyykö poimimaan ne takaisn puikolle vai yllättääkö hauraassa langassa solmu oven takana?

Grahamin tapa kirjoittaa on ollut ansiokasta tai kirjan suomennos on ollut onnistunut. En ole lukenut alkuperäteoksia enkä aiempia suomennoksia, vaikka ne ovatkin kirjastoni varastohyllyssä, mutta uusi suomennos ei tunnu vanhan lämmittelyltä, vaan istuu tyyliltään oikein sujuvasti suomen nykykieleen. Minulle hyvä tarinankerronta nostaa mielikuvat esiin - eräänlaisen mielenmaiseman. Tässä tarinassa kerronta on rikasta ja tv-sarjasta tutuksi tulleet jylhän kauniit merenrantamaisemat kallioineen piirtyvät sujuvasti yhteen omien mielikuvien kanssa - näinhän sen on kirjailija voinut nähdä.

Odotan kovasti saavani käsiini kirjasarjan kolmannen osan Poldak syytetty
  
♠ ♠ ♠

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja





© Kustannusosakeyhtiö Tammi
Yoko Ogawa


Professori ja taloudenhoitaja
 
Kustannusosakeyhtiö Tammi Oy
Suomennos Antti Valkama
  
286 sivua


 
Juuri niin sinähän ymmärrät jutun juonen. Merkitäänpä nyt tähän ne luvut, joilla nämä kaksi ovat jaollisia, pois lukien ne itse. Tällä tavalla.
220 : 1 2 4 5 10 11 20 22 44 55 110

Professori
Kirjastolaina
 
Yoko Ogawa on Japanissa erittäin arvostettu kirjailija. Professori ja taloudenhoitaja on hänen yli 40 teoksen tuotannostaan kansaivälisesti menestynein ja ensimmäinen kirjailijalta suomennettu teos.
 
Professori ja taloudenhoitaja oli minulle spontaani lukukokemus. Poimin sen kirjastoni uutuustelineestä. Kurkkasin kirjan sivuja, huomasin ensimmäiset matematiikan kaavat, ja kauhistuin, miksi lukisin jotain tällaista ja vielä vapaehtoisesti. Asetin sen takaisin telineeseen, mutta alitajuntani sanoi vastaan: "Ota se kirja ja lue". Toden totta, se on sen arvoinen. Kun kyse on japanilaisesta kirjallisuudesta, voisi odottaa pienimuotoista niukkaa, mutta kaikensisältävää kerrontaa. Tällä tarinalla Ogawa sai ainakin minut hiljaiseksi.

Kun professori oli ratkaissut jonkin matematiikka lehden ongelman, kirjoittanut todistuksen puhtaaksi ja silmäili sitä viimeisen kerran ennen postittamista, hän tapasi mutista kerta toisensa jälkeen, 'kuinka hiljaista'. Oikean ratkaisun löydettyään hän ei tuntenut riemua tai vapautuneisuutta vaan hiljaisuutta. Asiat olivat loksahtaneet paikoilleen, eikä enää ollut tarvetta  lisätä tai vähentää mitään; kaikki olisi ollut juuri näin ja olisi vastakin, ikuisesti. Tätä tilaa professori rakasti.
 
Professori ja taloudenhoitaja on kertomus persoonallisesta muistamattomuudesta, matematiikan lainalaisuuksista ja lukujen kauneudesta sekä baseballista. Kirjasta on tehty elokuva. Ogawan tarina toi myös minun mieleeni kaksi elokuvaa: Naisen tuoksu (1992) ja Memento (2000).
 
Kun ihminen joutuu kohtaamaan amnesian, hänen mielensä joutuu kaaostilaan. Siitä kärsivän uudet mielikuvat eivät painu entiseentapaan pitkäaikaismuistiin. Sen sijaan aikaisemmat muistot ovat osana henkilön muistikuvia. Professsorin ja taloudenhoitajan tarinassa olisin vaihtanut osan baseballin kerronnasta professorin mielen kaaoksimaisuuden kokemiseen. Nyt se mielestäni jäi kovin vähäiseksi.
Joka aamu herättyään ja alettuaan pukeutua Professori sai ilmoituksen vammastaan omalla käsialallaan kirjoitetun lapun välityksellä. Hän joutui havahtumaan siihen, että viimeöinen uni ei ollutkaan viimeöinen, vaan nähty kaukaisessa menneisyydessä, viimeisenä ajalta kun hänen muistinsa vielä toimi. Professorin kasvoille läimäytettiin se tosiasia, että hänen eilispäivänsä oli hukkunut ajan syövereihin eikä enää koskaan nousisi pintaan. Hän joutui päivästä toiseen ottamaan vastaan saman tuskallisen ilmoituksen, aivan yksinään.
Kokonaisuudessaan hurmaava, monikerroksellinen ja loputtoman koskettava teos. Pakko lukea se joskus uudelleen.