perjantai 27. tammikuuta 2017

Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme

Yliveto Oy
Minerva Kustannus Oy




Riina Paasonen

Kaikki minkä menetimme

 
Minerva Kustannus Oy
2017

261 sivua






 
Nyctereutes prosyonoides, tunnetaan nimeltä supikoira. Se on hidas ja jää helposti suurempien petoeläinten saaliiksi. Ahdistettuna se heittäytyy usein maahan ja esittää kuollutta.

 
Kirjastolaina

Riina Paasonen on tamperelainen sosionomi ja pintakäsittelijä. Hänet on ennen tunnettu novellistina ja antologina. Tammikuussa häneltä saatiin ulos esikoisteos Kaikki minkä menetimme.
 
Ajaessaan auto Johannes kohtaa supikoiraparin tien poskessa. Yllättäen toinen niistä ryntää yli tien ja jää Johanneksen yliajamaksi. Pian hän huomaa, että "leskeksi" jäänyt supikoira eksyy pihamaalle ja  ystävystyy hänen kanssaan - se saa lemmikkieläimen statuksen.
 
Johannes on yksinäinen mies, vaikka elää vaimonsa, Orvokin, ja lastensa Arvin ja Auran kanssa, jotka ovat aikuistumisen kynnyksellä olevia nuoria. Johanneksen elämä muuttuu radikaalisti, kun vaimo jättää perheen ja Johannes jää lasten kanssa yksin rintamiestaloonsa. Mitä nyt satunnaisesti perherauhan rikkoo Johanneksen äiti, Tuovi, vierailuillaan.

Arvi on herkkä nuori mies, mutta poikkeava yksilö ja Aura hakee suuntaa omalle elämälleen yllättävin metodein.Mutta Johanneksen rakkauden kaipuuta ja nähdyksi tulemisen vajetta täyttää vain yksi, Volamar-niminen supikoira. Siitäkin huolimatta, että perheessä oli ollut Pyhä-Henki niminen villakoira.
 
Tarinaa lukiessani muistielin mielessäni, että joskus olen tavannut vastaavanlaisen tapauksen miehen ja eläimen välisestä ystävyydestä kotimaisessa kirjallisuudessa. Sitten muistin, että lukioaikoinani tein äidinkielen kurssiin tutkielman Arto Paasilinnan tuotannosta - ja siinähän se oli edessäni Jäniksen vuosi. Paasilinnan teoksessahan jäniksenpoika jää niin ikään toimittaja Vatasen yliajamaksi Siitä alkoi Vatasen ja jäniksen yhteiselo ja matka Suomen halki. Molemmat olivat vapaita kuin taivaan linnut.

Johanneksen elämässä supikoira Volmar saa yhä napakamman sijan miehen aisaparina. Mutta sitten tapahtuu jotain, mikä koskettaa koko Johanneksen perhettä... Tarina on  kyllä surkuhupaisa. Se on  vahva kertomus rakkauden kaipuusta ja nähdyksi tulemisen tarpeesta. Se on myös herkkä kuvaus yksinäisen miehen, sielunelämästä ja äitisuhteen ongelmista. Siitä huolimatta vierastan tarinoita, joissa villieläin kesytetään ihmisen palvelemiseen tai vain seurankaipuutta tyydyttämään.

"Kirjakaapin kummituksen" tavoin minäkään en oikein tavoittanut tämän kirjan huumoria. Se ei oikein aina auennut. Minulle kirjasta jäin jotenkin vaivautunut olo.

Tämä kirja-arvio löytyy myös Helmet-listauksesta. Siellä se on kohdassa 49.vuoden 2017 uutuuskirja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...