Annamari Marttinen: Törmäys

Annamari Marttinen

TÖRMAYS



Kustannusosakeyhtiö Tammi

 

2016

              361 sivua 

 

Kirjastolaina

Istun sekä unessa että valveilla yhä uudelleen autossani ja lähestyn risteystä. Käsillä on viimeiset minuutit, sitten sekunnit, kun minulla on täydellinen elämä.

 

Hetki, voi olla kaunis, herkkä, kallis, sanaton, arvaamaton, surullinen, iloinen, ikimuistettava ja unohtumaton... uuden alku.

Kirjailija Annamari Marttinen on lehmusten kaupungin kasvatti, joka on tuttu hahmo turvapaikanhakijoiden keskuudessa nyt Lappeenrantaan kuluvassa Joutsenossa. Törmäys on Annamarin kahdeksas romaani. Kirjailijan esikoisteos, Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä ilmestyi 2002.

 

Annamari Marttisen luoma hetki tyhjensi minun pajatsoni kerralla. Se sekoitti pasmani niin, että en oikein tiedä mistä löytäisin langanpään, että voisin lukukokmuksestani purkaa teille muutaman sanan. Totta puhuakseni, sen äärellä jouduin kaivamaan nenäliinaa huoltaakseni kasvojeni uloketta kerran jos toisenkin, ja siinä samalla silmälasitkin tuli pyyhityiksi vesistelyjen roiskejäljiltä. Se löysi tiensä sinne jonnekin, vähän syvemmälle, jota en osannut ihan ennalta odottaa.

Annamarin tarina punoutuu liikenneonnettomuuden ympärille, jolla on traagiset heijastumat. Aamu, uuden, hienon auton omistaja oli menossa rakastetunsa Jarkon luokse ja kännykkä oli esillä.  Edessä on risteys, jossa oikealta on tulossa pyörällä Miro tarakallaan tyttökaverinsa Nadja. Kolari, jonka "sirpaleet tekevät tuhoa kaikkialle minne lentävät" (mt. takakannen teksti), on väistämätön.

 

Lukiessani Marttisen romaania mieleeni hahmottui lukinverkko. Hämähäkki, sen ytimessä, odottamassa kirjan kolaria. Hubin navasta lähtee loimilangat kaikille näille kolmelle päähenkilölle (Mirolle, Nadjalle ja Aamulle) omansa toinen toista vahvempi. Mutta kukin heistä kytkeytyy omien kuteittensa määrän ja muodon (elinpiirinsä: ystävät, sukulaiset...) avulla lukijan eteen vahvaksi kudelmaksi. Tämä tarina tuli kuvina öitteni uniin - mutta ei kuitenkaan painajaismaisena  -  miljöönään Marttisen kotikaupungin, Lappeenrannan, kadut ja satamantienoo kaupunginlahdella.

Kun kirjotin tätä postausta sattumalta katsoin, mitä te muut lukijat olette kirjasta pitäneet. Silmiini osui tällöin Lappeenrannan Uutisten haastattelu (15.9.2016) kirjailijasta, jonka kertoman mukaan aito ympäristö löytyykin Lappeenrannan ydinkeskustasta ns. "raharisteyksestä" , Valtakadun ja Kauppakadun risteys. Vain kivenheitonpäästä siitä, mihin itse sen unissani sijoitin.

Tarinan tematiikasta olisi hyvin saanut aikaiseksi moralisoivan sormea heristävän "soo-sootarinan". Tähän ansaan ei Marttinen kuitenkaan onneksi sortunut. Kirjailijalla on vahva myötäelämisen taito. Tätä kykyä hän on kirjassaan käyttänyt oivallisesti hyväkseen. Marttinen katsoo sivusta koettaen ymmärtää yliajajan Aamun käymää tuskaista kamppailua syyllisyyden tunteittensa kanssa. Unohtamatta kuitenkaan sitä tuskaa, jonka uhrin äiti voi kokea, kun lapsi otetaan häneltä pois.Se on aina jotenkin luonnonvastaista. Väheksymättä Mironkaan toivetta yhteiselosta Nadjan kanssa, kun tulevaisuus oli vielä kokonaan avoin. Surutyö on työnmuoto, jonka jokainen joutuu aina tekemään menetyksen myötä ennemmin tai myöhemmin.