Martina Haag: Olin niin varma meistä








© Atena

 Martina Haag

Olin niin varma meistä


 Det är något som inte stämmer

2015

 

Suomentanut: Riie Heikkilä

Ensimmäinen painos 2017

Atena

 

 

 

Lähikirjaston 7 vrk pikalaina

 

Martina Haagin kirjassa minuun vetosi uutuustelineessä silmät, jotka katsoivat kasvojeni tasolla ripsiensä läpi rikkirevityn sydämen takana suljettua minäänsä. Otin kirjan kainalooni sen kummemmin sitä kääntelemättä tai lukematta. Tämä osoittautui selvitymistarinaksi parisuhteesta, joka on kirjoitettu rinnan kahteen osaan: toinen akuuttia tilannetta kuvaten ja toinen sen tuskan uloskirjottamiseen. Onhan se tunnettua, että pitää mennä kauas nähdäkseen tarpeeksi lähelle. On hyvä tapa kirjoittaa asia ulos, ikään kuin tehdä tuska näkyväksi, jotta sen voi paremmin käsitellä tunteen tasolla ja asettaa palikat uudelleen järjestykseen. Tätä metodia Martina Haag on teoksessaan käyttänyt.

 

Tässä kirjassa näitä palikoita on järjestelemässä kirjailija Petra ja hänen puolisonsa tv-kasvo Anders kahden pojan alkuun onnelliset vanhemmat. Lähtötilanne on mitä tavoiteltavin. On perhe; kaksi lasta, koirat, asunto, auto, kesämökkikin löytyy. Voiko elämä enää paremmin hymyillä. Mutta sitten puhaltaa pesään kylmä pohjoinen ilmavirtaus ja jotain herkkää särkyy.

 

Kirja on jätetyn, Petran, silmin kirjoitettu. Anders on pettänyt häntä jo usein ja haluaa irti parisuhteesta. Andersilla on toinen nainen. Se tulee Petralle yllätyksenä. Hän on ollut parisuhteeseen tyytyväinen ja rakastaa lujasti miestään. Alkaa helvetillinen regressioprosessi:

 

• "entä, jos olisin..." . -kysymykset ilmaantuvat,
• tämän jälkeen uudistun ja
• "sitten kaikki on taas kuin ennen"

 

Nämä ovat Petran hädän ulostulon muodot ja hän haluaa ripustautua jättävään puolisoon keinolla millä hyvänsä. Halu omia hänet vielä kerran itselleen ihan kokonaan - yksin vain minulle.

 

Niin kuin alku kappaleessa kirjotin kirjan toinen taso (tunturimökin vartija) on mielestäni juuri sitä mielen ja tunteen prosessointia, jossa koetusta koitetaan tehdään tolkkua. Mielenmatkassa toisen ja kolmannen päivän kohdalla Ráhnukassa tunturimökille on saapunut kolme naista. Yhdellä heistä on tarot-kortit mukana. Petra nostaa kortin, joka on "kauhistunut mies". Tämän kortin alla on viisikirjaiminen sana DEATH. Koin, että siinä on kirjailija asettanut Petran tunteitten prossessoinnin alkuun. On tultu kohtaan, josta koko tunteen paljastuminen itselle on tullut näkyväksi. Siitä on nyt hyvä jatkaa ja vieläpä ihan yksin.

 

... Kun halkolaatikko ja kori ovat täynnä ja kuljen uudelleen penkillä olevan korttipinon ohitse, en voi vastustaa kiusausta vaan nostan pakan päällimmäisen kortin nähdäkseni, mikä sai Rebekin yhtäkkiä keskeyttämään ennustuksensa. Käännän kortin hitaasti. Kuvassa on kahistuneen näköinen mies. Hän on vedenpinnan alla. Hänen silmänsä ovat rävähtäneet auki kuolemanpelosta. Suu on avautunut äänettömään huutoon. Kuvan alla on viisi vanhanaikaista kirjainta

DEATH 

 

Näihin tunturimaisemiin on kirjailija upottanut rivien väliin runsaasti materiaalia, miten hän kuvaa Petran tunnemyrskyä läpi koko parisuhteen ajalta Andersin kanssa. Itselleni mielenkiintoisin kohta kirjassa on nimenomaan aavemaiseen Taalujärveen upottautuminen. Sen ymmärsin niin, että kirjailija on kuvannut siinä vaihetta, jossa ikäänkuin katarsiksen avulla uusi eheytynyt nainen syntyy, jossa vanha koettu "likainen, loukattu minä" puhdistuu.
 

Kun vesi ulottuu rintaan saakka, pysähdyn riisumaan Andersin puna-mustaruutuisen takin. Lasken sen veden pinnalle ja katson kuinka se ensin kelluu. Sitten se vähitellen katoaa pinnan alle käsivarret levällään. Pari yksittäistä ilmakuplaa pullahtaa pintaan ja takki on kadonnut...

Uin pari vetoa ja sukellan pinnan alle. Pidättelen hengitystäni ja kiepun pimeydessä. Kolme voimakasta vetoa suoraan alaspäin. Sitten vajoan kuin kivi. Keuhkoni anelevat ilmaa, mutta ne ovat lakanneet olemasta osa minua. En tunne enää mitään. Pidättelen hengitystäni ja leijun pimeässä vedessä. Lennän ja putoan samaan aikaan. Avaan silmäni. Sarveiskalvoni täyttyvät kylmästä vedestä. En näe mitään. Kaikkialla on pelkkää mustaa.

Enpä ihmettele, että takakannen sisäaukeamalla kerrotaan, että naapurimaan, Ruotsin, lukijakunta on valinnut tämän teoksen vuoden 2016 kirjaksi. Kirja pitää vielä joskus lukea uudelleen. Siinä on mielestäni niin paljon asiaa rivien välissä, että en ihan saannut kiinni kaikkea sitä kielikuvaa, jota Marita on tarinaan sisäänkirjoittanut. Mielenkiintoista olisi saada keskustella kasvotusten kirjailijan kanssa teoksesta, jotta kaikki syboliikan elementit aukeaisivat tässä tarinassa.

Kun itselläni on vuoden loppupuolella tarkoitus pistää nippuun se saldo, mitä kaikkea tuli vuoden aikana luettua, niin kategoriassa erinomaiset kirjat tämä Martina Haagin Olin niin varma meistä tulee olemaan hyvinkin korkealla omalla ranging-listallani. Suosittelen sen lukemista suurella sydämellä ja ajatuksen kanssa.