tiistai 28. helmikuuta 2017

Thomas Keneally: Schindlerin lista



© Luetut kirjat
 

Thomas Keneally
 

Schindlerin lista

Schindler's list
1982
 
Gummerus
1995
 
Seitsemäs, korjattu painos
"pokkari"

 
"Varokaa jalkakäytävää, herra Schindler", autonkuljettaja sanoi, "se on jäinen kuin leskivaimon sydän".
 
 
Oman kirjahyllyn teos 
 
Thomas Keneallyn Schinlderin lista -teoksen olen "pelastanut" lähikirjaston myynnissä olleitten poistokirjojen vaunusta jo vuosia sitten. Tähän  kirjaan on aika ajoin hyvä palata aina uudelleen vuosienkin jälkeen.

Oskar Schindler (28.4.1908 -  9. 10.1974) oli Keneallyn mukaan "bon vivant", keinottelija, hurmuri ja  epäjohdonmukaisuuden malliesimerkki.  Hän pelasti ikään kuin läpileikkauksen noina vuosina tuhoon tuomituista juutalaisista, jotka nykyaikana tunnetaan nimellä "polttouhrit".  Schindler oli natsipuolueen jäsen, jolla oli liiketoimintaa Hitlerin valloittamassa Puolassa mm. Krakovassa (armeijan kattilatehdas  Deutsche Emaillewaren Fabrik). Tässä tehtaassa työskenteli sodan aikana juutalaisia, jotka Schindler pelasti läheiseltä Plaszówin keskitysleiriltä.
  
Schindlerin lista -teos perustuu 50 Schindlerin pelastaman, seitsemän eri kansallisuuden omaavan henkilön haastatteluihin. Nämä henkilöt olivat kotoisin: Australiasta, Israelista, Länsi-Saksasta, Itävallasta, Yhdysvalloista, Argentiinsta ja Brasiliasta. Tällä listalla on kaiken kaikkiaan 1098 juutalaisnimeä. Kirjan alkusanoissa Keneally lisää, että lähdeaineistossa on dokumentteja ja informaatiota, joita ovat luovuttaneet Oskarin sodanaikaiset kumppanit ja työtoverit sekä ystävät mm. Schindlerin leski Emelie Schindler (22.10 1907 - 5.10.2001).

Se, miten Keneally itse tutustui nimeen Oskar Schindler, hän kertoo kirjan alkusanoissaan näin:
Vuonna 1980 poikkesin Bevely Hillissä Kaliforniassa erääseen nahkatavaraliikkeeseen tiedustelemaan salkkujen hintoja. Myymälän omisti Leopold Pfefferberg, yksi niistä, jotka olivat jääneet eloon Schindlerin ansiosta. Pfefferbergin hyllyjen lomassa, jotka olivat täynnä italialaisia nahkatavaroita, kuulin ensi kertaa nimen Oskar Schindler.

Huomattakoon, että tämä nahkatavaraliikkeen omistaja Leopold (Podek) Pfefferberg (20.3.1913 - 9.3.2001) löytyy Ylen uutisen (6.4.2009, "Schindlerin lista löytyi Australiasta") mukaan Schindlerin listalla numerolla 173.

Keneallyn tarinankerrontaa voisi verrata arkeologin toimintaan kaivauksella. Pala palalta hän tuo lukijan eteen aina uuden yhteyden suurmiehen elämästä. Hän kuvaa oman "schindlerinsä" objektiivisen rehellisesti kaikkine vajavaisuuksineen mitään kaunistelematta -  ikään kuin ihminen ihmisten joukossa. Muiden henkilöiden kohdalla näkökulmat vaihtuivat usein nopeaan tahtiin. Se sotki satunnaisesti kokonaiskuvan hahmottamista. Siitä huolimatta kiinnostus Schindleriin kesti hyvin  koko kerronnan ajan.

Suosittelen tämän kirjan lukemista ehdoitta. Se on erinomainen kuvaus siitä tragediasta, johon yksi historin kansanryhmistä on joutunut kokemaan.

Helmet-lukuhaasteeseen Schindlerin lista osuu hyvin moneen kohtaan. Omassa listauksessani Schindlerin henkilökuva löytyy kuitenkin kohdasta 35. Kirja, jonka nimessä on erisnimi.
 
 


maanantai 27. helmikuuta 2017

Blake Crouch: Pimeää ainetta


Päällys: Mika Tuominen
Kuva: iStockphoto


 
 
Blake Crouch

Pimeää ainetta

Dark matter
2016
 
Suomennos: Ilkka Rekiaro
 
Kustannusosakeyhtiö Tammi
2017
 
400 sivua


 


Oletetaan, että multiversumi alkoi yhdestä tapahtumasta, alkuräjähdyksestä. Se on lähtöpiste, puun tyvi, puun joka on isompi kuin osaat kuvitellakaan. Ajan mittaan materian alkaessa järjestyä tähdiksi ja planeetoiksi kaikilla monilla mahdollisilla tavoilla, puuhun kasvoi oksia ja oksiin oksia ja niin edelleen, kunnes jossain neljäntoista miljardin vuoden kohdalla minuun syntymäni johti uuden oksan kasvuun. Ja siitä hetkestä alkaen kaikki minun tekemäni tai tekemättä jättämäni valinnat ja minun vaikuttaneet muiden teot lisäsivät uusia haaroja, kunnes ääretön määrä Jason Desseneitä eli rinnakkaisissa maailmoissa, joista toiset olivat hyvin samankaltaisia kuin se, jota minä kutsun omaksi maailmakseni ja toiset ällistyttävän erilaisia.
Kirjastolaina

 

Tohtori Jason Dessen on tuiki tavallinen amerikkalainen mies, joka elää yhtä tavallista elämää Chicacossa Logan squarella.  Hänellä on taiteilijavaimo - kaunis tietysti- ja teini-ikäinen poika. Elantonsa Jason tienaa fysiikan professorina Lakemont Collagessa. Eräänä iltana hänen maailmansa muuttuu. Jasonin opiskeluaikainen kaverinsa Ryan Holder saa arvostetun Pavia-palkinnon. Tätä juhlitaan paikallisessa kantabaarissa, jonne Jasonkin saapun "paukulle" ennen oman kotiväkensä perheillallista. Kotimatkalla hän saa taakseen tutunoloisen varjon - kidnappaajan. Häneen tuikataan huumaavaa ainetta. Kun Jason herää pöpperöstään, hänellä on edessään tuttu miljöö, mutta se ei olekaan hänen omansa. Sitä selvittää Blake Crouch uudessa kirjassaan Pimeää ainetta.
 
Tämä uusi todellisuus on täysin päinvastainen, kuin se jossa hän on aikaisemmin elänyt. Tässä maailmassa Jason on Pavia-palkittu kvanttifyysikko. Hän on keksinyt sijoittaa "makroskooppinen kohde kvanttisuperpositioon". Jasonilla ei ole poikaa ja vaimonsa Daniela ei ole hänen vaimonsa, vaan käy treffeillä Ryan Holderin kanssa. Monien vaiheiden jälkeen Jason joutuu pakenemaan psykologinsa Amandan kanssa kuutioon rajatun ampullimäärän, hyvin varustellun repun ja retkilyhdyn kanssa. Alkaa huikea Jasonin oman maailman etsintä?
 
Lukiessani Blaken tarinaa, muistui mieleeni Nobel-palkittu John Nashin elämä, jonka Ron Howard ohjauksessa sai nimekseen A Beatuiful Mind, Kaunis mieli. Muistattehan?
 
Blake Croughin Pimeää ainetta on kyllä huikea, jännittävä ja samalla kammottava kirja. En ole scifi-tarinoiden "heavy user" ja niiden vannoutunut ystävä, mutta tästä jännitteestä kyllä pidin. Pimeää ainetta on Crouchin toinen teos, jonka luin. Jos pidit Wayward Pinesin triologiasta, niin tästä teoksesta pidät ihan yhtä varmasti. Parhaimmillaan se on mielestäni ajatuksella luettuna pienissä erissä.
 
Helmet-lukuhaasteessa se saa minulla osuman 28.  Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus




Esikatselu
Kansi: Anna Lehtonen,
Kannen kuva:  valokuva 1940-luvulta,Otavan kuva-arkisto
 

Laila Hirvisaari
 

Hiljaisuus

 
Otava

239 sivua
 
 
Nilkku-Inkku, Nilkku-Inkku! Lällällä Lättäpää!
 
Inga Tuonivirta ei ole suorittanut vaadittavaa oppimäärää eikä voi siirtyä seuraavalle luokalle vaan saa ehdot lukemisessa.
 
Opettaja Alarik Saastamoinen
 
 
 Lähikirjaston 7 vrk pikalaina
 
 
Laila Hirvisaaren uutukainen Hiljaisuus on tunnetta täynnä oleva kirja. Se on selvästi kirjailijan sukellus lapsuuden aikakaudelle 1940-luvulle. Se pyrkii lukijan ihon alle. Tämän voi aistia jo kirjan kannen kauniista kuvasta.

Hirvisaaren kirja on kertomus Inga Tuonivirrasta, joka on sotaorpo. Sodan aikana Ingan kokema trauma vei häneltä puhekyvyn. Inga asuu isovanhempiensa, herastuomari Abraham ja Anna Tuonivirran, kanssa suuressa talossa itäkarjalaisessa kylässä. Kommunikoinnin vaikeuden Inga on voittanut pienen sinikantisen vihon avulla, joka kynän kanssa on aina tarvittaessa saatavilla esiliinan taskussa.

Ingan puhumattomuus ei ollut ainoa asia, joka erotti hänet muista koulupiirin lapsista. Hänellä oli kuudes varvas oikeassa jalassa, Vaakasuora, joka aiheutti Ingalle ontuvan kävelytyylin. Ontuminen ja puhumattomuus siinäpä on kuin tarjottimella hyvät ainekset kiusaajille. Pienen koululaisen ilkkujiksi ilmoittautui koulukavereiden lisäksi myös heidän vanhempiaan. Lukemisen ehdot ja Nilkku-Inkuksi kutsuminen, siinä on pienelle sydämelle kestämistä kerrakseen.

Hirvisaaren uutuuskirja Hiljaisuus on kirja erilaisuuden kokemisen varjoista, yksinäisyydestä ja kiusaamisesta. Minua tämä tarina puhutti. Siinä on löydettävissä samoja sävyjä, joita kokevat myös nykyajan yhdeksänvuotiaat. Jäin pitkään kirjan lukemisen jälkeen miettimään Ingan "möykkyä", joka söi selvästi mieltä. Pohdiskelin sitä, miten Inga tunnisti itse puhumattomuuden tuoman ongelman, mutta ei kyennyt kuitenkaan itse sitä ilmaisemaan millään muotoa, ei edes roolileikin tai piirrosten avulla tutussa turvallisessa ympäristössä. Siinä voi lukija kokea itse avuttomuutta, miten Ingaa voisi rohkaista kiipeämään ja kohtaamaan oma möykkynsä.
 
... Lääkärisetä sanoi viimeksi käydessään lähtevänsä lomalle Tukholmaan poikansa Joelin kanssa. Minä taitaisin tarvita lääkärisetää, sillä luotan häneen kaikessa paljon. Hän ei sano minua tytöksi, hän sanoo aina Inga. Hän olisi ainoa ihminen ... Rohkenisinko kirjoitta siitä hänelle.

Laila Hirvisaari on kirjoittanut tarinalleen kauniin lopun. Siitä jäi lukijalle helpottunut olo. Jospa sittenkin Ingan möykky olisi jatkossa osa menneisyyttä ja Vaakasuorakin saadaan sen myötä kuntoon.

Minulle tämä ei ollut ensimmäinen "hirvisaari". Hänen tuotantoaan olen lukenut sattumanvaraisesti yhden kirjan sieltä toisen täältä, mutta tässä on mielestäni astuttu nyt ihan uusille vesille. Toki kirjailijan tuttu kerronta on tässäkin tunnistettavaa ja ajankuvaus sitä tuttua Lailaa, mutta jotenkin tunnelma on nyt ihan kokonaan uusi.
 

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Miika Nousiainen: Juurihoito


 
Suku- ja hammaslääkäriromaani
 
 
Miika Nousiainen

Juurihoito

 
Otava
2016
 
 Kuka olet?
 Minne menet?
Puudutetaanko?


Lähikirjaston 7 vrk pikalaina


 
Miika Nousiaisen Juurihoidon jalanjäljille pääsin oman hammaslääkärini opastamana. Hän suositteli minulle tätä kirjaa. Olen aina kammonnut hammaslääkäreitä ihan kouluikäisestä nappulasta asti. Mutta nykyinen hammaslääkärini on vienyt omalla huumorillaan vastaanottokäyntini sellaiselle tasolle, että pelko on muuttunut hauskaksi tilanteeksi ja lieventänyt samalla tuolissa kokemaani jännitystä. Tosin oma kalustoni on siinä kunnossa, että tämä teoksen nimenmukainen   "hampaantappotilanne" on minulle täysin vieras toimeenpide.

Mainosmies Pekka Kirnuvaara istuu yksityisen hammaslääkärin vastaanotolla, jonka kyltissä lukee nimi "Esko Kirnuvaara HLL" - sama sukunimi kuin hänellä itsellään. Sitten tulee kutsu vastaanotolle ja istuessaan vastaanottohuoneen tuolille, Pekka alkaa tiedustella lääkärin sukujuuria. Onhan Kirnuvaara sen verran harvinainen sukunimi, että todennäköisyys läheiseen sukulaisuuteen on varsin mahdollinen. Käykin ilmi, että nämä Kirnuvaarat ovat todella sukulaisia ja peräti saman miehen jälkeläisiä, kun molemmilta puutuvat "viitoset". Onhan tämä puutos ilmeisen perinnöllinen taipumus.
 
Isän etsimisessä Nousiainen nostaa esiin monenlaista teemaa. Näitä teemoja kirjailija on ripotellut pitkin matkaa etappi kerrallaan. Kanntavin teema on mielestäni huoli kansalaisten yhdenvertaisesta oikeudesta varallisuudestaan huolimatta laadukkaaseen hammashoitoon. Onhan se tunntettua, että elämäntavoilla, koulutustasolla ja varallisuudella on suora korrelaatio kansalaisten purukaluston kuntoon.
 
Matkan edetessä kirjailija nostaa aina vain uusia teemoja eteen. Milloin on tapetilla, pakolaiset, alkuperäiskansojen oikeudet, seksiturismi lieveilmiöineen jne. Välillä minua jo hengästytti ja kaiken keskellä jäin kysymään, mitä oikeastaan kuuluu Kirnuvaaran poikien isälle?  Joko hänet pian löydetään?
 
Reilu 300-sivuinen taskukirjakokoon nidottu teos on kaiken kaikkiaan ihan kelpo luettava. Nousiaisen näkökulma huumoriin kehräsi minusta samoin kuin kissa lämpimällä uunin pankolla. Loppuratkaisu oli melkein odotettu, mutta siitä jäi mukava jälkimaku. Suosittelen sitä Sinulle makusteltavaksi vaikka iltalukemistoon, kun hampaat on pesty ja välit hyvin langotettu.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä






© Atena
 Martina Haag

Olin niin varma meistä


 Det är något som inte stämmer
2015
 
Suomentanut: Riie Heikkilä
Ensimmäinen painos 2017
Atena
 
 
 



Lähikirjaston 7 vrk pikalaina
 

Martina Haagin kirjassa minuun vetosi uutuustelineessä silmät, jotka katsoivat kasvojeni tasolla ripsiensä läpi rikkirevityn sydämen takana suljettua minäänsä. Otin kirjan kainalooni sen kummemmin sitä kääntelemättä tai lukematta. Tämä osoittautui selvitymistarinaksi parisuhteesta, joka on kirjoitettu rinnan kahteen osaan: toinen akuuttia tilannetta kuvaten ja toinen sen tuskan uloskirjottamiseen. Onhan se tunnettua, että pitää mennä kauas nähdäkseen tarpeeksi lähelle. On hyvä tapa kirjoittaa asia ulos, ikään kuin tehdä tuska näkyväksi, jotta sen voi paremmin käsitellä tunteen tasolla ja asettaa palikat uudelleen järjestykseen. Tätä metodia Martina Haag on teoksessaan käyttänyt.
 
Tässä kirjassa näitä palikoita on järjestelemässä kirjailija Petra ja hänen puolisonsa tv-kasvo Anders kahden pojan alkuun onnelliset vanhemmat. Lähtötilanne on mitä tavoiteltavin. On perhe; kaksi lasta, koirat, asunto, auto, kesämökkikin löytyy. Voiko elämä enää paremmin hymyillä. Mutta sitten puhaltaa pesään kylmä pohjoinen ilmavirtaus ja jotain herkkää särkyy.
 
Kirja on jätetyn, Petran, silmin kirjoitettu. Anders on pettänyt häntä jo usein ja haluaa irti parisuhteesta. Andersilla on toinen nainen. Se tulee Petralle yllätyksenä. Hän on ollut parisuhteeseen tyytyväinen ja rakastaa lujasti miestään. Alkaa helvetillinen regressioprosessi:
 
  • "entä, jos olisin..." . -kysymykset ilmaantuvat,
  • tämän jälkeen uudistun ja
  • "sitten kaikki on taas kuin ennen"
 
Nämä ovat Petran hädän ulostulon muodot ja hän haluaa ripustautua jättävään puolisoon keinolla millä hyvänsä. Halu omia hänet vielä kerran itselleen ihan kokonaan - yksin vain minulle.
 
Niin kuin alku kappaleessa kirjotin kirjan toinen taso (tunturimökin vartija) on mielestäni juuri sitä mielen ja tunteen prosessointia, jossa koetusta koitetaan tehdään tolkkua. Mielenmatkassa toisen ja kolmannen päivän kohdalla Ráhnukassa tunturimökille on saapunut kolme naista. Yhdellä heistä on tarot-kortit mukana. Petra nostaa kortin, joka on "kauhistunut mies". Tämän kortin alla on viisikirjaiminen sana DEATH. Koin, että siinä on kirjailija asettanut Petran tunteitten prossessoinnin alkuun. On tultu kohtaan, josta koko tunteen paljastuminen itselle on tullut näkyväksi. Siitä on nyt hyvä jatkaa ja vieläpä ihan yksin.
 
... Kun halkolaatikko ja kori ovat täynnä ja kuljen uudelleen penkillä olevan korttipinon ohitse, en voi vastustaa kiusausta vaan nostan pakan päällimmäisen kortin nähdäkseni, mikä sai Rebekin yhtäkkiä keskeyttämään ennustuksensa. Käännän kortin hitaasti. Kuvassa on kahistuneen näköinen mies. Hän on vedenpinnan alla. Hänen silmänsä ovat rävähtäneet auki kuolemanpelosta. Suu on avautunut äänettömään huutoon. Kuvan alla on viisi vanhanaikaista kirjainta
DEATH 
 
Näihin tunturimaisemiin on kirjailija upottanut rivien väliin runsaasti materiaalia, miten hän kuvaa Petran tunnemyrskyä läpi koko parisuhteen ajalta Andersin kanssa. Itselleni mielenkiintoisin kohta kirjassa on nimenomaan aavemaiseen Taalujärveen upottautuminen. Sen ymmärsin niin, että kirjailija on kuvannut siinä vaihetta, jossa ikäänkuin katarsiksen avulla uusi eheytynyt nainen syntyy, jossa vanha koettu "likainen, loukattu minä" puhdistuu.
 
Kun vesi ulottuu rintaan saakka, pysähdyn riisumaan Andersin puna-mustaruutuisen takin. Lasken sen veden pinnalle ja katson kuinka se ensin kelluu. Sitten se vähitellen katoaa pinnan alle käsivarret levällään. Pari yksittäistä ilmakuplaa pullahtaa pintaan ja takki on kadonnut...
Uin pari vetoa ja sukellan pinnan alle. Pidättelen hengitystäni ja kiepun pimeydessä. Kolme voimakasta vetoa suoraan alaspäin. Sitten vajoan kuin kivi. Keuhkoni anelevat ilmaa, mutta ne ovat lakanneet olemasta osa minua. En tunne enää mitään. Pidättelen hengitystäni ja leijun pimeässä vedessä. Lennän ja putoan samaan aikaan. Avaan silmäni. Sarveiskalvoni täyttyvät kylmästä vedestä. En näe mitään. Kaikkialla on pelkkää mustaa.

Enpä ihmettele, että takakannen sisäaukeamalla kerrotaan, että naapurimaan, Ruotsin, lukijakunta on valinnut tämän teoksen vuoden 2016 kirjaksi. Kirja pitää vielä joskus lukea uudelleen. Siinä on mielestäni niin paljon asiaa rivien välissä, että en ihan saannut kiinni kaikkea sitä kielikuvaa, jota Marita on tarinaan sisäänkirjoittanut. Mielenkiintoista olisi saada keskustella kasvotusten kirjailijan kanssa teoksesta, jotta kaikki syboliikan elementit aukeaisivat tässä tarinassa.

Kun itselläni on vuoden loppupuolella tarkoitus pistää nippuun se saldo, mitä kaikkea tuli vuoden aikana luettua, niin kategoriassa erinomaiset kirjat tämä Martina Haagin Olin niin varma meistä tulee olemaan hyvinkin korkealla omalla ranging-listallani. Suosittelen sen lukemista suurella sydämellä ja ajatuksen kanssa.


lauantai 18. helmikuuta 2017

Hellevi Hento: Päiväkorento, mehiläinen ja viimeinen lento


© Luetut kirjat 
 
Hellevi Hento

Päiväkorento, mehiläinen ja viimeinen lento

Type & Tell
Omakustannepalvelu
122 sivua

 
Ja voi perhana! Tämä kännykkäaikakausi mahdollisti numeron saamisen tiedustelusta, jos olisin tiennyt naisen sukunimen. Entä jos lähtisi huomenna samaan aikaan kävelemään rantaa ja kurkistelemaan rantaravintoloihin? Ja niin hän tekisi.

Kirjastolaina


Hellevi Hento on keskiuusimaalainen eläkkeellä oleva hoivatyön ja -opetuksen ammattilainen. Päiväkorento, mehiläinen ja viimeinen lento on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa.
 
Sairaanhoitaja Anneli on jäämässä eläkkeelle ja uudet päivittäisrutiinit ovat hakusessa. Hän on ollut "kiltti nainen". Muiden tarpeet hän on asettanut aina omansa edelle ja työyhteisöstä on tullut perheen korvike. Entä oma elämä - se on vain ollut sivuraide. Haaveissa on kuitenkin saada arkea jakamaan joku lämmin kaksilahkeinen.

Historianopettaja Juhani on osa-aikaeläkkeellä oleva leskimies. Perhekeskeisenä ihmisenä hänen on ollut vaikeaa tottua elämään leskenä. Hän kaipaa kovasti rintasyöpään äkillisesti kuollutta vaimoaan ja niitä yhteisiä aurinkoisia golfinpeluumatkoja Kanarialla Fuengirolassa.
 
Hennon tarina on hento. Se on kaunis kuvaus kahden ihmisen suhteesta - tuikahdus vanhenevan väestön ystävyydestä. Siinä voi kokea lukemalla sen, miltä tuntuu pitää syvenevän ystävyyden hetkellä toista ihmistä kädestä. Uskaltaako heittäytyä tämän nupulla olevan tunteen varaan - kantaako? Voiko sille antaa vielä seniori-ikäisenä yhden mahdollisuuden?

Kirja oli minulle hyvä välipala lauantaiaamuksi kahvikupillisen ja omenan seuraksi. Olihan vielä tuoreena muistissa Annamari Marttisen Törmäys. Se vaatikin jälkiruoaksi jotain, keveää ja Hennon teos tuli tähän kuin nenä päähän. Se sopii myös lomaromanssia toivovan luettavaksi matkalle espanjalaisen auringon alle.
 

Annamari Marttinen: Törmäys




Annamari Marttinen
TÖRMAYS

Kustannusosakeyhtiö Tammi
 
2016
              361 sivua 

 





Kirjastolaina
Istun sekä unessa että valveilla yhä uudelleen autossani ja lähestyn risteystä. Käsillä on viimeiset minuutit, sitten sekunnit, kun minulla on täydellinen elämä.

 
Hetki, voi olla kaunis, herkkä, kallis, sanaton, arvaamaton, surullinen, iloinen, ikimuistettava ja unohtumaton... uuden alku.

Kirjailija Annamari Marttinen on lehmusten kaupungin kasvatti, joka on tuttu hahmo turvapaikanhakijoiden keskuudessa nyt Lappeenrantaan kuluvassa Joutsenossa. Törmäys on Annamarin kahdeksas romaani. Kirjailijan esikoisteos, Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä ilmestyi 2002.
 
Annamari Marttisen luoma hetki tyhjensi minun pajatsoni kerralla. Se sekoitti pasmani niin, että en oikein tiedä mistä löytäisin langanpään, että voisin lukukokmuksestani purkaa teille muutaman sanan. Totta puhuakseni, sen äärellä jouduin kaivamaan nenäliinaa huoltaakseni kasvojeni uloketta kerran jos toisenkin, ja siinä samalla silmälasitkin tuli pyyhityiksi vesistelyjen roiskejäljiltä. Se löysi tiensä sinne jonnekin, vähän syvemmälle, jota en osannut ihan ennalta odottaa.

Annamarin tarina punoutuu liikenneonnettomuuden ympärille, jolla on traagiset heijastumat. Aamu, uuden, hienon auton omistaja oli menossa rakastetunsa Jarkon luokse ja kännykkä oli esillä.  Edessä on risteys, jossa oikealta on tulossa pyörällä Miro tarakallaan tyttökaverinsa Nadja. Kolari, jonka "sirpaleet tekevät tuhoa kaikkialle minne lentävät" (mt. takakannen teksti), on väistämätön.
 
Lukiessani Marttisen romaania mieleeni hahmottui lukinverkko. Hämähäkki, sen ytimessä, odottamassa kirjan kolaria. Hubin navasta lähtee loimilangat kaikille näille kolmelle päähenkilölle (Mirolle, Nadjalle ja Aamulle) omansa toinen toista vahvempi. Mutta kukin heistä kytkeytyy omien kuteittensa määrän ja muodon (elinpiirinsä: ystävät, sukulaiset...) avulla lukijan eteen vahvaksi kudelmaksi. Tämä tarina tuli kuvina öitteni uniin - mutta ei kuitenkaan painajaismaisena  -  miljöönään Marttisen kotikaupungin, Lappeenrannan, kadut ja satamantienoo kaupunginlahdella.

Kun kirjotin tätä postausta sattumalta katsoin, mitä te muut lukijat olette kirjasta pitäneet. Silmiini osui tällöin Lappeenrannan Uutisten haastattelu (15.9.2016) kirjailijasta, jonka kertoman mukaan aito ympäristö löytyykin Lappeenrannan ydinkeskustasta ns. "raharisteyksestä" , Valtakadun ja Kauppakadun risteys. Vain kivenheitonpäästä siitä, mihin itse sen unissani sijoitin.

Tarinan tematiikasta olisi hyvin saanut aikaiseksi moralisoivan sormea heristävän "soo-sootarinan". Tähän ansaan ei Marttinen kuitenkaan onneksi sortunut. Kirjailijalla on vahva myötäelämisen taito. Tätä kykyä hän on kirjassaan käyttänyt oivallisesti hyväkseen. Marttinen katsoo sivusta koettaen ymmärtää yliajajan Aamun käymää tuskaista kamppailua syyllisyyden tunteittensa kanssa. Unohtamatta kuitenkaan sitä tuskaa, jonka uhrin äiti voi kokea, kun lapsi otetaan häneltä pois.Se on aina jotenkin luonnonvastaista. Väheksymättä Mironkaan toivetta yhteiselosta Nadjan kanssa, kun tulevaisuus oli vielä kokonaan avoin. Surutyö on työnmuoto, jonka jokainen joutuu aina tekemään menetyksen myötä ennemmin tai myöhemmin.
 


tiistai 14. helmikuuta 2017

Lasse Nousiainen: Konttaava koomikko




© Luetut kirjat

Jotain naurettavaa on syntynyt
 
Lasse Nousiainen
Konttaava koomikko
Kustannusosakeyhtiö Tammi Oy
2017
 253 sivua

Kirjastolaina


Lasse Nousiainen on tehnyt Kirjan. Se on kieli poskessa kirjoitettu tosikoille, joilla on halua ja mahdollisuutta kasvaa vielä veitikaksi. Se on tarina virillistä miehestä, joka haluaa vielä hetken olla äidin pikkupoika kaikkine tarpeineen.
 
Koitan myös samalla ymmärtää niitä lukijoita, joihin tämän kategorian kirjat eivät saa hykerrystä aikaiseksi. Meitä on moneen junaan ja asemallekin jää runsaasti vielä lipullisia matkustajia tämä kirja kainalossa. Nousiaisen huumori on mielestäni itseironiaa täynnä. Kuulen hänen samalla nauravan myös omalle sukupuolelleen, jonka edustajana hän on maailmaa katsonut ja kokenut onnistuakseen tämän kirjan tekemisessä.
 
Jos Konttaava koomikko saa jatkoa, niin tämä nimeä vailla oleva heppu voisi ikääntyä sopivasti köpötteleväksi koomikoksi, jonka kaverina olisi Ylermi Petri Karran Iloisten ihmisten huvilasta. Mitä nämä kaksi herraa muistavatkaan omista "sirkusajoistaan" pitkissä kalsareissaan reinot jalassa ukkokerhossa. Mene ja tiedä! Sitä sopii ehdottomasti toivoa. Tämä kirja kolahti isosti minuun ja upposi.
 

Anna Quidlen; Vuodet kuin kuiskaus

             

 
 Anna Quindlen

Vuodet kuin kuiskaus

Suomennos: Paula Karlsson 
Gummerus
2003 
264 sivua
 
Kirpputorilöytö
Skip pani merkille, että ihmisen olkapään ja leuan väliin jäävällä joutilaalla tyhjällä tilalla on tehtävänsä: se oli kuin tehty pikkulapsen lepuuttamiseen.
 
Anna Quidlenin Vuodet kuin kuiskaus on pian "rippikouluikään" ehtinyt jo sivuiltaan kellastunut kirppislöytö, josta pöydänvuokraaja halusi vain euron kirjasta. Nappasin lähes koskemattoman kirjan mukaani ihan viehättävän etukantensa ansiosta, vai mitä? Siltä istumalta marssin läheiseen kahvioon, ostin kahvini ja istahdin sohvalle. Kaivoin kirjan kassistani, siemaus kupista, vielä korjaus asentoon  ja aloin lukea takakannen tekstiä. Mitähän tuli ostettua summamutikassa, kysyin itseltäni. Se oli sitten menoa: kuin kesäillan hitaan valssin "maalailu" isolla pensselillä liukkaalla lattilalla värivaloissa...

Vuodet kuin kuiskaus on  "vauvaluukku"-kertomus. Se on tarina hylätystä ihmisalusta, tyttövauvasta, joka löytyi ison kartanon rappusilta. Löydön teki Skip-niminen mies, joka oli tovi sitten pestautunut kartanorouvan Lydia Blessingin huoltomieheksi "Siunaus"-nimiseen kartanoon istuttuaan sitä ennen vankilatuomion. Pian Skip löytää oman  elämänsä tarkoituksen hoivatessaan, ruokkiessan ja vaihtaessaan hylättyä Faith-tyttöä kuiviin autotallin yläkerrassa. Eikä vanha rouva Lydiakaan voi tytön jokeltelua ihan kylmin sydämin seurata. Eihän toki!

Tässä välin alkoi kahvila pistää ovia säppiinsä ja baristakin koputteli kirjaansa  uppoutunutta takaisin nykyaikaan. Niin, ja se vapaapäiväkin alkoi kääntyä iltaan, joten kaikki tämä loppu tuli luettua siiten kotisohvalta käsin villasukissa tietysti.

Anna Quindlen on  rakentanut tähän kirjaan Blessingin suvulle kaksi salaisuutta. Toisen saa lukija tietoonsa melkein ensi sivujen jälkeen, mutta se toinen... sen Anna kertoo vasta ihan kirjansa viime metreillä. Niin, ja onhan tällä "yleismies" Skipilläkin oma "tarinansa", joka aiheutti päänvaivaa Blessingin kartanossa niin Lydian eläessä kuin hänen poismenonsa jälkeenkin.

Entä mikä on Blessingin-kartanon tulevaisuus? Kenpä tietäisi sen?

Ihan kelpo ostos kirpputorilta ja se saa jatkoaikaa itselleen omassa kirjahyllyssäni.
 

torstai 9. helmikuuta 2017

Anthony Capella: Napolilainen naimakauppa





Kuva: Collin Thomas
Vastustamaton yhdidstelmä rakkautta, huumoria ja herkullista ruokaa
 
Anthony Capella 

Napolilainen naimakauppa

The Wedding Officer
 
Suomennos: Terhi Kuusisto
 
Tammi
2008
 
396 sivua
 
 Panza cuntenti, cori clementi
-täysi vatsa, armollinen sydän.
Napolilainen sanonta

 
 Oman kirjahyllyn teos
 
Anthony Capellan Napolilainen naimakauppa on ollut monien bloggareiden ensimmäisiä postauksia. Minullakin se on ollut kirjahyllyssäni hyvän tovin kategoriassa "luetaan sitten, kun siihen on paremmin aikaa".
 
Capellan teos Napolilainen naimakauppa sijoittuu nimensä mukaan Napoliin toisen maailmansodan aikaan, kun liittoutuneeet valtaavat Vesuviuksen ympäristön. Brittiupseeri, kapteeni James Gould saapuu kaupunkiin avioliittoupseerin virkaan. Hänen toimenkuvansa on tutkia naimisiin haluavien italiattarien taustat, sillä liittoutneilla on omat epäilynsä siitä, millaiset jauhot on tällä erää neitojen pussissa. Kirjan toinen päähenkilö on Pertinin perheen tytär Livia. Livia on nuori sotaleski ja kaupungissa kuuluissa ruoanlaittaja, joka täyttää vatsoja lähes olemattomista ruokavarannoista. Jos Vianne Rochert pisti pienen ranskalaisen Lansquenetin kylässä pasmat sekaisin suklaallaan Pieni suklaapuoti -teoksessa, niin voisi kait saman sanoa Livian tomaatin, basilikan ja mozzarellan sopusoinnun tenhovoimasta liittoutuneisiin sotilaisiin tässä Napolilaisessa naimakaupassa. Molemmat kun saivat omalla taidokkuudellaan kaupunkilaisten sukat pyörähtämään kerran jos toisenkin.Tämän saa myös Jameskin kokea Capellan kirjassa maistettuaan Livian keitoksia.

Mielestäni Napolilaisessa naimakaupassa tarinankerronta alkaa yskähdellen ja meno on verkkaista kuin höyryveturin kolke rautatieverkostossa. Ennen kuin James tulee kaupunkiin ja ottaa virkansa vastaan Palazzo Satrianossa, johon Brittien  turvallisuuspalvelu on sijoittunut yhdysvaltalaisen liittolaisensa kanssa. Hommat kyllä saadaan jotenkin ruotuun, mutta sitten purkautuu Vesuvius...

Capellan tarinassa on löydettävissä monia teemoja. Kun italialaisiin juttuihin törmää, on mafia aina esiintynyt jossain muodossa (esimerkiksi vaikka ah, niin ihana Mario Puzon Corleone-suvun tarina Kummisetä-teoksessa)  - niin se on tässäkin kirjassa taustapiruna. Si. Prostitutio lieveilmiöineen ja yhtenä "sodankäynnin julmana muotona" ei ole jäänyt Capellalta huomioimatta, niihinkin hän ottaa  kantaa teoksessaan. Entäpä monen maailmansodan haavoittuneen pelastanut Flemigin keksintö - penisiliini. Juuri ennen toista maailmansotaa tämä keksintö saatiin yleiseen tuotantoon Yhdysvalloissa ja sodan aikana se oli vahvasti yhtenä mustanpörssin myyntiartikkeleista. Senkin lääkeaineen ympärille kietoutuu Napolilainen naimakauppa.

Capella loihtima teos Napolilainen naimakauppa sopii mielestäni sotahistorian harrastajalle tai muuten vain romantiikan ystävälle luettavaksi ennen Napolin ympäristöön suuntautuvaa matkaa tai matkamuisteloiden tunnelmapalojen hetkiin cappuccino-kupposten kera. Molto bene!


torstai 2. helmikuuta 2017

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu


Kannen suunnittelu: Eveliina Rusanen
Kuva: Istock


 Lucinda Riley

Keskiyön ruusu

 Midnight rose
 2013
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Bazar Kustannus Oy
 2016
671 sivua







Tämän lajikkeen nimi on Keskiyön ruusu ja se on aika salaperäinen kasvi. Se on ollut täällä yhtä kauan kuin minäkin, ja sen olisi pitänyt kuolla jo aikoja sitten. Siitä huolimatta se kukkii vuorenvarmasti joka vuosi ihan kuin olisi vasta istutettu.
Donald Astbury
Kirjastolaina 
 
Irlantilaisen Lucianda Rileyn kirja Keskiyön ruusu herätti minussa monenlaisia mietteitä. Kokonaisuudessaan kirja oli mieleenpainuva lukukokemus, vaikka sivumäärä oli runsas ja se vaati iltalukemisessa vahvoja käsilihaksia. Senpä vuoksi suosittelen tätä kirjaa luettavaksi e-kirjana pitkille lento/junamatkoille tai lomalukemiseksi, kun sade piiskaa ikkunoita. Kirjan kansi sai minut tässä tapauksessa tarttumaan teokseen. Eveliina Rusasen herkkä kädenjälki näkyy tässäkin Bazarin kustantamassa kirjassa. Siitä hänelle iso kiitos.
 
Keskiyön ruusun kansien sisäpuolella Riley kehittää traagisen tarinan intialaisen Anahita elämästä. Kirjailija asettaa kertomuksensa kahdelle eri aikakudelle: 1900-luvun alun brittihallinnon alaiseen ylemmän kastin Intiaan ja nykypäivän englantilaiseen aalteliskartanoon maaseudulla. Vaikka tarina kulkee kahdella aikakaudella se pysyy erinomaisesti kirjailijan näpeissä ja rajapinnat siltoineen ylittyvät lähes saumattomasti aikakausien välillä, ikään kuin keskustellen keskenään toistensa kanssa.

Lucianda Rileyn Keskiyön ruusussa henkilögalleria on runsas ja monimuotoinen. Jokaisessa kohtauksessa hän tuo lukijan eteen aina jokun uuden tuttavuuden. Mutta hekin pysyvät mainiosti kirjailijan hyppysissä. Mielenkiintoista olisi nähdä se mind map, johon on hahmoteltu molempien aikakausin kuviot ja henkilöiden piruetit tarinankerrontaa varten.

Itse kirjan henkilöissä on sisäänrakennettu mielenkiintoisia piirteitä. Minua henkilökohtaisesti kosketti tämä Anahitan lapsenlapsenlapsi, Ari Malik. Olen itsekin perehtynyt sukututkimiseen ja minun oli helppoa uida Malikin roolihahmon sisälle. Omassa suvussani oli sukutarinoita, joiden todenperäisyyttä minäkin epäilin. Kun eteen tulee dokumentteja, joissa tarina saa enemmän lihaa luittensa ympärille alkaa kokonaisuus hahmottua ihan uudella tavalla. Se on huima tunne jokaiselle sukua tutkineelle. Näinkö tämä on todellakin mennyt. Toisaalta Rebecca, tämä amerikkalainen näytterlijä, joka tuli kartanoon tekemään elokuvaa. Hänen panoksensa Malikin tutkimuksessa oli ratkaisevan tärkeää. Jokainen tutkija tarvitsee tuekseen tällaisen primusmoottorinsa, joka potkii jatkamaa silloinkin, kun seinä on tulossa vastaan. Toisaalta myös Rebeccan oma elämä piirtyy elokuvaa tehdessä uudelleen. Tuntuu kuin tämä nainen olisi samalla kasvanut ihmisenä enemmän kuin aikuiseksi.

Mutta Anahita, jonka elämää Riley kuvaa kirjassaan, on kyllä vailla vertaa ja nosti minulla tunteet pintaan. Anahitan elämän varjoihin eksyneenä mieleeni tuli Nicolas Sparksin romaani "Kuuntele vain muistojasi", Notebook (1996). Tässähän kirjassa Sparks sijoittaa Allison Hamiltonin äidin lähes samaan rooliin kuin Maud Rileyn tarinassa. Monesti mietin Keskiyön ruusua lukiessani, että mikä saa ihmisen toimimaan näin järjettömällä tavalla, kun kyseessä on toisen onni? Onko se jotenkin häneltä itsetään pois?

Loppujen lopuksi täytyy kehaista vielä kirjailijan vankkaa tuntemusta brittiläisen Intian hindulaisesta kulttuurista, kuten esimerkiksi namaste-tervehdys, zenana, jne... Nämä kaikki antoivat erinomaisen sävyn uskottavuuteen ajankuvauksessa.

Tällä teoksella Riley lunasti ainakin minut odottamaan häneltä uutta teosta. Ja odottaa voi myös tämänkin kirjan kohdalla elokuvaa katsottavaksi. Ainestahan tässä on siihen enemmän kuin runsaasti. Jos Mortonin Salaisuuden kantajan kohdalla siteerasin Pienen kirjaston Katria siinä, että se  kirja oli "hyvä tarina, mutta huono kirja", Rileyn Keskiyön ruusu on sitävastoin hyvä tarina erinomaisesti toteutettuna. Suosittelen sitä Sinulle!