maanantai 28. tammikuuta 2019

Kate Quinn: Koodinimi Alice


Kannen suunnittelu: Elsie  Lyons
Kannen kuvat: Malgorzata Maj/Arcangel (nainen)
Sephen Mulcahey (hävittäjä)
David & Myrtille (auto)
Shutterstock (tausta)
Kate Quinn

Koodinimi Alice

The Alice Network
2017

Suomennos: Päivi Paju


HarperCollins

2018

565 sivua
 +Kirjailijan kiitokset ja Ääniä menneisyydestä kirjeitä ja oikeuden pöytäkirjoja


Kirjastolaina



Kate Quinnin Koodinimi Alice tuli minun eteeni sattumalta. Olin kirjastossani hakemassa varaushyllystä vallan toista opusta, kun silmiini sattui kirjan sidospääty.  Se herätti sen verran uteliaisuuttani, että varattujen joukosta se täytyi vetää osittain paremmin näkyville. Etukansi oli tässä se, joka vei minut Alicen verkoston pauloihin. Seuraavan kerran nettiin uppouduttuani, kävin myös kirjaston sivuilla, ja varasin kirjan introa suuremmin tavaamatta. Sivumäärä on runsas -lähes kuusisataa sivua. Se on yhteen kirjaan paljon, mutta lukuähkyä se ei nyt aiheuttanut.

Nuo kirjan viimeiset sivut sitten kertoivatkin kirjan alkumetreistä ja synnystä - nehän minua kiinnostaa aina erityisesti.  Hyvässä tarinassa on ripaus totta, joka on sitten kuorrutettu sillä kirjailijan mielikuvituksen syvyyksillä, jossa lähes kaikki on mahdollista - ja kohtuullisen hyvin on nyt onnistuttu. Mutaman pisteen kokonaisuudesta vei sama asia, minkä Hemulin kirjahyllyn Henna oli myös huomioinut omassa postauksessaan [klikkaa tästä], nimittäin Oradour-sur-Glanen kylän tuho, josta madame Rouffance oli ainoana selvinnyt elossa. Tämän kirjailija oli lähes sanasta sanaan lainannut vuoden 1953 oikeudenkäynnin todistajanlausunnosta. Tuossa oikeudenkäynnissä syytettyinä oli ollut SS-upseereita kylän asukkaiden massatuhosta. (mts. 562) Harmi. 

Koodinimi Alice on kahden naisen tarina, jossa Quinn on kirjannut ne niin, että Evan ja Charlien osiot kulkevat vuoroluvuin ja osittain jopa tapahtumia ristiinvalottaen. Olen samaa mieltä Hennan kanssa siinä, että onnistuneempi osio on Evan oma tarina. Elin ja hengitin sen mukana täysin. Kipunoin mielessäni, kun  Eva koki Rene Bordelonin julmassa käsittelyssä oman kohtalonsa, jolla oli kauaskantoiset vaikutukset.

Mielenkiintoinen ja kiehtova tarina.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Camilla Crebe: Lemmikki





Camilla Crebe

Lemmikki

Husdijuret
2017

Suomennos Sari Kumpulainen

Gummerus Kustannus

2018

504 sivua + Kirjan synnystä ja Kiitokset

Kirjastolaina


Tämä Greben Lemmikki kuuluu siihen genreen omassa kategoriassani, että se menee kirjakoriin kirjastovierailulla sen suuremmin lukematta takakansia tai satunnaisia lukukatkelmia itse tekstiosasta. Tälläkin kertaa se lähti oitis matkaan uutuushyllyköstä hyvä, että kirjastovirkailija sai sen sinne kärrystään ujutettua =). Tämä Lemmikki on sisarkirja Greben edelliselle tuotokselle Kun jää pettää alta. Grebe on nyt onnistunut luomaan paremman tarinan. Tosin ihan omassa listauksessa se olisi noussut vielä paremmille sijoille ihan sillä tempulla, että sitä olisi tiivistetty reippaalla kädellä. Näin on.

Kirjan alku on napakka, mutta mielestäni keskivaiheilla, ennen toista kuolemantapausta, tuntui, että juttu jäi kuopimaan paikalleen kuin lumituiskussa kinokseen jäänyt vanhapalvelija. Loppu oli sitä jutun ympärikeikautusta. Siinä kerronta oli joutuisaa ja jutunvienti oli edellisiin sivuihin verrattuna monin verroin vetoisempaa. Tuntui, kuin sampo olisi pumpattu tyhjiin ja tarina täytyy saada nopeasti pois alta. Jutun tulema kyllä yllätti minut. Se jätti minut ihmettelemään sitä, mitä oikein voi omasta taustasta löytyä, kun ryhdytään kaivamaan omia sukupuita - Malinin tavoin. 

Omassa mielessäni tuumasin, että Grebellä on ollut mielnkiintoinen viritelmä rakentaa yhdeksi avaintutkijaksi Hannen, tuo oiva profiloija, jonka persoona on saanut tuta muistiongelmien kautta. Se on tuskaisaa itse sitä sairastavalle kuin myös lähiomaisille. Hanne on yrittänyt peittää tätä päiväkirjan kautta, mutta se oli jutussa toisaalla luennassa itse tutkijaporukalta pois työkalupakista. Siitä huolimatta sillä oli merkittävä osa kokonaisuutta ajatellen.

Tässä kohden muuten mieleeni tuli elokuva Memento vuodelta 2000. Muistattekos? Siinä elokuvassa päähenkilö Leonard menetti muistinsa uusien asioiden kohdalla päähän kohdistuneen iskun vuoksi. Nämä muistipuutokset Leonard korvasi tatuointien ja valokuvien sekä erilaisten viestien avulla luodulla järjestelmällä. Nerokasta - niin kauan kuin se toimii. Hannen tapauksessa voi tosin matka olla vielä kovin tuskaisaa. Toivottavasti Grebe jatkaa hänen tilansa kuvaamista, ja kertoo jatkossa, miten hän pärjää oman puutteensa kanssa.

Hyvä kirja lämpimän uunin kylkeen kahvikupposten seuraksi, kun ulkona talvinen tuisku lentää viiman viemänä.



sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Mariette Lindstein: Ehdoton valta

Kansi: Maria Sundberg/Art by Sundberg
Mariette Lindstein


Ehdoton valta

Lahko 1

Sekten på Dimön

Suomentanut: Christine Thorel

Atena

494 sivua

Kirjastolaina

Tämä kirjakevät alkoi tänä vuonna täyslaidallisella. Voi mikä kirja on tämä Ehdoton valta totean. Gokväll kertoi takakannen liepeessä, että kirja on "koukuttava luettava ehkä syksyn mielenkiintoisin romaani".  Se on, kuin onkin, tosi koukuttava, ja samalla kutkuttavan jännittävä, eikä sitä halua jättää pois käsistään ennen kuin tietää, miten Sofialle käy.

Ensinnäkin kirjan etukannen lieve oli minulle jo sellainen sytyke, kirjailijan omakohtainen kokemus skientologiasta, että siihen oli pakko tarttua. Minua ei liiemmin tämä skientologia kiinnosta, vaan tässä on lahko, joka minuun puri. Minua kiinnosti se ryhmädynamiikka, jolla lahkoa hallitaan.  Varsinkin sen johtaja Franz Oswald, joka tuntuu olevan poikkeusyksilö, oli kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin hahmo.

Mielenkiintoista näissä henkilöissä on se, miten he pystyvät käyttämään karismaansa niin, että he voivat koota itselleen niin sanotun hovin. Tämä hovi on kuin marioneettinukke, jonka naruja Oswaldin sukulaissielut pystyvät vetelemään lähes mielensä mukaan, ennen kuin kirjan Sofia ja Simon ymmärsivät asian todellisen laidan. Siinä on hirmuinen riski, kun yrität saada ympäristön ymmärtämään, että "keisarilla ei ole vaatteita".

 Ehdottomasti kannatti lukea!


keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Heidi Köngäs: Sandra

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen
Maisemakuva kannessa: Vastavalo
Heidi Köngäs

Sandra

Otava
2017

285 sivua

Oman kirjahyllyn antia



Omassa lähikirjastossani on mielenkiintoinen kärry, johon on kirjoitettu: "Ota, jätä, vaihda". Siellä oli Sandra, joka lähti tuolloin mukaani oitis. Sandra on ollut lukusuunnitelmissa sen ilmestymisvuodesta lähtien. Nyt sen sai kirjastosta ihan omaksi ilmaiseksi. Toisen ylimäärä oli näin ollen minulle hieno ja mieluisa lahja. Kiitos Sinulle! Se saa oman kolosensa nyt kirjahyllyssäni!

Sandra on hieno ja samalla järkyttävä kuvaus vuodesta 1918 tai oikeastaan sen vuodentaitteen molemmista puolista. Se on hyvä kuvaus tuosta karmeasta kevättalvesta, joka tunnetaan niin monella nimellä - aina sen mukaan kuka on kertomassa.

Heidi Köngäs on valinnut tähän tarinaan kolme naista kahdella aikatasolla. Kirjan nimihenkilön Sandran hänen natonsa Lyyti ja tyttärentyttären Klaaran. Klaara elää tätä aikaa, ja on saanut käsiinsä vihkot, joihin on kirjattu niin Lyytin kuin Sandrankin ajatuksia. Nämä Köngäs on nivonut mielenkiintoisesti toistensa lomaan.

Pidin kirjan tyylistä ja kirjailijan kuvauksesta. Se oli karua, mutta vakuttavaa. Tällaistahan se on dokumenttien valoissa ollut. Yht'äkkiä tuttu arki maalaistorpassa on vaihtunut aikaan, jossa mitä tahansa rapsahdusta ulkona on saanut pelätä. Keneen uskaltaa turvautua, kun mies on poistunut/viety pihapiiristä. Huolletavana helmoissa on ollut lapsikatras, jonka ruokkimiseen ja vaatettamiseen ei oikeen ollut mahdollisuutta ja taksvärkkikin pitäisi hoitaa. Tyhjästä on melkein pitänyt nyhjästä, että hengissä on selvitty - selkänahkaa on ainakin koiteltu.

Heidi Köngäs on tehnyt hyvän kirjan, joka on kirjoitettu sisällissodasta juuri naisnäkökulmasta käsin. Hyvä niin. Jos et ole vielä ottanut tätä kirjaa omaksesi, niin suosittelen sitä sinulle.


lauantai 5. tammikuuta 2019

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus

Kannen suunnittelu: Eija Kuusela
Kannen kuva: Shutterstock/zffoto

Cecilia Samartin

Kirottu kauneus

Beauty for Ashes
Suomennos: Kristiina Vaara
Bazar Kustannus
2018


Kirjastolaina


Tässä on kirja, jota piti todella sulatella muutama päivä tykönänsä, ennen kuin pystyin teille kertomaan jotain omista lukutunnelmista. Samartinin kertomus Kirottu kauneus on kertomus ihmiskaupasta, jossa ihmisarvo on lähes tuiki tuntematon käsite -  katkeran julma väkivallan muoto, kohdistuu se sitten keneen tahansa.

Kertomus on kollaasi kolmen tytön tarinasta. Nämä kolme: moldovalainen Inesa, meksikolainen Karla ja Ohiossa elämänsä alkutaipalettaan viettänyt Sammy ovat kaikki päätyneet vastoin omaa tahtoaan Las Vegasiin, jossa saavat maistaa tuta, jossa ovat julmat piirteet. Kirjansa Samartin on kirjoittanut muotoon, jossa hän kertoo nykyhetken rinnalla, jokaisen päähenkilönsä omat elämänvaiheet.

Tätä kirjaa ovat käsitelleet monet bloggarit ennen minua, eikä ihme, joten en lähde tässä kirjan juonikuvioita toistelemaan, vaan annan tilaa omille tuntemukselle.

Kirjaa lukiessa ajattelin, että meilläkin harrastettiin ihmiskauppaa jo viime vuosisadan kahden puolen. Niissä kaupoissa olivat orvot ja vammaiset tai muuten poikkeavat yksilöt ja heikossa asemassa olevat kansalaiset kauppatavarana. Kunta möi heidät niille, jotka maksoivat heidän elättämisestään vähiten. He olivat huutolaisia.  Se oli sen aikakauden sosiaalihuoltoa. Hekin ovat olleet tilanteessa mukana vastoin omaan tahtoaa ja joutuneet hyväksikäytetyksi niin fyysisesti kuin henkisestikin, kunhan jotenkin selviäisi hengissä - on pelinhenki. Nykypäivänä tämä näyttäytyy vähän toisenlaisena, mutta periaate on ihan samanlainen. Olla alistetussa asemassa, ja jos yrität ilmiantaa tilanteesi, sinun käy todella ikävästi. Viheliäinen oravanpyörä. Mutta onneksi oli tuolloin ja on vielä nykyäänkin heitä, jotka uskaltavat ymmärtää tämän "pelin" lainalaisuudet ja yrittävät autaa heitä, jotka ovat jääneet tämän myllyn rattaisiin .

Vaikka kirjan tematiikka on synkänpuoleinen, on siinä ripaus myös toivosta ja uskosta parempaan huomiseen. Samartinin aiheet tuntuvat olevan väkeviä, jotka menevät tiukasti ihoon ja sen alle. Kaikkia häneltä suomennettuja kirjoja en ole vielä lukenut, vaan muutama niistä on sattumalta löytänyt avoimeksi iltahetkien iloksi. Olen kuullut, että jatkoa on tulossa ja aiheena itsemurha. Siinäkin on aihe, jossa on oravanpyörä, josta ei tunnu olevan ulospääsyä kuin sillä karmivalla tavalla.

Summa summarum hyvä kirja kirjavuoden alkajaiseksi! Ai niin, uusi Helmet-lukuhaaste on muuten julkaistu. Ja bingo, tämä kirja sijoittuu hyvin kohtaan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu yleissivistykseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...