lauantai 29. elokuuta 2020

Delia Owens: Suon villi laulu


 Delia Owens

Suon villi laulu

When the Crawdads Sing

2018

Suomennos: Maria Lyytinen


WSOY

2020


Kirjastolaina

Delia Owensin Suon villi laulu on ollut viime vuonna Yhdysvalloissa myyntimenestys. Se keikkui bestseller-listojen kärkipaikoilla kuukausia. Sen oikeudet on myyty jo yli 40 maahan - elokuvakin on jo suunnitelmissa. Kypsään ikään ehtinyt kirjailija ennen esikoisteostaan on tehnyt monia tietokirjoja elämästään Afrikan mantereella villieläinten elinympäristöissä. Suon villi laulu on vahvasti elokuvamainen, ja sen kansien väliin oli talletettu kaunis pohjoiscarolinalainen suomaisema. Tässä maisemassa kirjan päähenkilö Kya eli, joka saa kontolleen nuoren miehen kuolemasta murhasyytteen.

Tätä kirjaa on bloggareiden ja muiden kirjallisuusharrastajien kesken runsaasti luettu, joten en lähde aukomaan sen tarinallista juonta. Tässä postauksessa keskityn omiin lukutunnelmiin. Minä luin, ja kirjoitan tällä kertaa tätä postausta hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa. Kyllä. Etukannessa komeilee The New York Timesin kirjallisuus katsauksesta sitaatti, jossa kirja kuvataan murhamysteeriksi, joka on samalla kasvukertomus ja villin luonnon ylistys. Toden totta tämä on naisen kasvutarina, jossa on mitä kaunein suomiljöön kuvaus, mutta tuo murhatutkimus jää kyllä tämän kaiken kasvuston alle marginaaliin. Välillä, kun uppoudun lukiessani "maisemaan", en enää muistanutkaan, että taustalla on kuoleman tapaus vailla syytä, miksi tämä "kultapoika"  on saanut surmansa.

Kirjan teemoissa on paljon sitä kaikkea, mikä kestää aikaa ja paikkaa. Minua kosketti tuo Kyan kokema sosiaalinen ulkopuolisuus. Hän kaipasi sitä kontaktia, sosiaalisaatiota, mitä kukin meistä tarvitsee pystyäkseen kasvamaan tuntevaksi ja kokevaksi yksilöksi. Tuo sama kokemus voi nähdä vaikka pienoiskanaloissa, joissa lintujen nokkimisjärjestys voi aiheuttaa jollekin saman Kyan kokeman ulkopuolisuuden tunteen. Samalla se uhriuttaa alistetun, ja antaa muille oivan mahdollisuuden julmaan hyväksikäyttöön.

Vaikka luonto voi olla julma, oli lohduttavaa, että yhteisössä oli kuitenkin henkilöitä, jotka halusivat nähdä Kyan toisin, Minua erityisesti ilahdutti ja kosketti tämä Jumpinin olemus. Hänellä tuntui olevan juuri sitä psykologista silmää katsoa ja tukea nuorta ihmistainta hänen omilla ehdoilla. 

Tähän kirjaan Owens on kuin varkain kuvannut omanlaisensa amerikkalaisen unelman. Heikoista lähtökohdista, ja pienellä onnella kansakunnan kaapin päälle. Minulle kirja oli juonellisesti pienoinen pettymys. Odotin kirjallta enemmän, mitä siltä sitten sainkaan.

perjantai 21. elokuuta 2020

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilinsaarelta - Potilas numero 43

 Susan Heikkinen

Pullopostia Seilinsaarelta

 - Potilas numero 43

Suomalaisen kirjallisuuden seura

247 sivua 
(sis. kuvasivut, käytetyt lähteet, hakemisto jne)

Kirjastolaina




Korkin virkaa toimitti tuppo heinänkorsia ja niiden ympärillä kääräisty sinivalkoinen kangastilkku. Sisällä oli homeen pilkuttamia papereita. Kirjoituskin erottui, tavuja sieltä täältä. Pienellä lapulla pullon vieressä luki, että se oli viesti potilaalta Seilin saarelta. Ei muuta. Heinäkorkki näytti siltä, että kukaan ei ollut koskaan avannut sitä. ... Joku puhui pullon sisällä...
(mts.9)


Eräänä kesäkuun päivänä vuonna 2010. Turun yliopiston professori Ilppo Vuorinen oli Seilin saarella tutkimusasemallaan. Hän oli kävellyt siellä tuttua tutumpaa polkua, joka kulki kallioylängon juurella. Onnekseen auringon säteet osuivat kallio-onkaloon juuri oikeassa kulmassa, jolloin Vuorinen oli nähnyt kalliossa ruosteista peltiä. "Geokätkö" - tuumasi Vuorinen. Pian professori huomasi, että löytö oli vanhempi kuin nyt muodissa oleva geokätköily. Hän otti löytönsä mukaan ja palasi laitokselle. Rasian avattuaan se sisuksissa oli kolme lasipulloa. Niissä oli selvästi jonkun potilaan kirjoittamia lappusia, jotka eivät kuitenkaan muodostaneet mitään järkevää kokonaisuutta. Professori ilmoitti löydöstään Kansallisarkistoon. (mts. 10 - 11)

Kahdeksan vuoden päästä professori Vuorinen sai ilmoituksen Kansallisarkistolta, että oli ilmaantunut toimittaja, joka halusi  kirjottaa niistä artikkelin. Lehti oli lupautunut kattamaan kulut. (mts 11)

Tuo toimittaja on Susan Heikkinen, joka 2018 lähti Seilin arvoituksen jäljille. Matka on ollut enemmän kuin mielenkiintoinen. 

Kallionkoloon haudattut muistot on kirjoittanut Saima Rahkonen, Seilin potilas numeroolla 43. Saima oli Seilin saarella kahdessa eri vaiheessa. Sinne hänet on myös haudattu.

Saiman elämä on ollut varsin karu. Hän vietti lähes koko aikuisikänsä mielisairaaloissa, poissa yhteiskunnan silmistä. Heikkinen peilaa oivasti toisiinsa Saiman elämää suhteessa kohtalonvuosien ja psykiatrisen terveydenhuollon kehittystä Suomessa. 

Vaikka Saiman elämänkaari on kirjoitettu mitään kaihtamatta auki potilasasiakirjoista, Heikkisen kirjoitusote on ollut tutkimuskohteelleen varsin kunnioittava. Työtään hän perusteleekin seuraavasti kirjan ensi lehdillä näin:

"Kuule Saima. Saaks mie haastaa siust vähä  toisellekkii? Mie oon Heikkisen rouva Helsingist. Mie tiiän nyt siust enemmä ko kukkaa , eikä kukkaa muu juur mittää tiijäkkää. Mie en siult ennää vastauksii saa, mut mie kyl silviisii aattelin jot et sie harmistuis. Joku sannoo, et ei miul oo mittää oikeutta levitellä tuntemattoma viipurlaise vainaa kaikist kippeimpii asjoi pitki maailmaa. Mut sehä onkii nii päi, et ei miul oo mittää oikeutta olla levittelemättäkää. Siinhä mie vääryyven tekisin, jos mie nyt työntäsinkii siut takasii historia komeroihi. Jos mie nyt kuitenkin mielummi koittasi tehä siul sitä oikeutta. Siin koittamises mie siult viel usjastkii kyselen kaikkee. Vaik et sie vastaakkaa" (mts 14)

 

Saiman tarina puhuttelee lukijaa omalla karulla tavallaan. Se on koskettava kertomus, kun mieli särkyy tai olosuhteiden pakosta se joutuu särkymään.

keskiviikko 19. elokuuta 2020

A.M. Frost: Kohtalokas ystävä

 A.M. Frost

Kohtalokas ystävä 

Aula & co

419 sivua

Kirjastolaina



A.M.Frostin Kohtalokas ystävä on ollut minulle hyppy tuntemattomaan. Kirja valikoitui luettavakseni ihan kirjan kannen ja nimen perusteella -  hyvä nimi ja kuva kauniista kohtalokkaasta naisesta, jonka katse on verhoutunut lierikon alle. Kun vielä kirjan takakannessa on maininta, että kirjassa on agentteja, romantiikkaa ja salajuonia maamme kohtalon hetkillä - siinä on sytykettä minulle ihan riittämiin. Onhan vielä hyvässä muistissa kesän mittaan lukemani kirjat Sankarittaresta ja Metsästäjättärestä.

Tämä A,M Frost on minulle tuiki tuntematon kirjailija. Sitä nimeä makustelin kansia avatessani. Etukannen lieve kertoo, että kyse on pseudonyymikirjailijasta. Salanimen takaa paljastuu savonlinnalaiset kirjailijat Anne ja Matti Hakkarainen.

Mielenkiintoista kirjaa muutamia sivuja lukiessani huomasin, että tämähän ei ole yksittäinen kirja, vaan kirja jostain minulle tuntemattomasta kirjasarjasta. Siis nettiä taas selaamaan ja lisää infoa löytyikin. Teos on osa dekkarisarjasta, joka kuljettaa lukijan viime sotavuosien läpi. Tässä kirjasarjassa Näkymätön kuolema avaa Peder Jangin tähdittämän setin. Siinä ollaan talvisodan syksyssä jouluun saakka ja Likainen peli peilaa talvisodan kevättä ja sodan päättymistä. Tässä Kohtalokkaassa ystävässä vallitsee välirauha.

Tuo välirauha ei kuitenkaan ole rauhallista aikaa majuri Peder Jangille. Tämän miehen ns. "kummisetä" itse marsalkka Mannerheim, joka nettitietojen mukaan voisi hyvin olla myös Pederin isäehdokas, on passittanut miehen työtehtäviin Saksanmaalle Hampuriin. Onneksi ihana Helle Haaga, joka on Valtiollisen poliisin agentti lähtee mukaan matkalle. Hellen mies kun sai aiemmin surmansa Hampurissa lento-onnettomuudessa hyvin epäselvissä olosuhteissa. Hellellä on halua tietää, mitä miehelle on todella tapahtunut. Hän pukeutuu valeasuun, jossa hän näyttäytyy Jangin sihteerinä.

Vaikka kotimaassa vallitsee välirauha ei se ole kuitenkaan rauhallista aikaa majuri Jangille. Savonlinnassa varastetaan trotyyliä armeijan ammusvarastolta. Myöhemmin varkaita käy myös Lappeerannassa Rakuunamäen varuskunta-alueella, jossa korjaillaan par'aikaa pommitusten vaurioittamia kasarmin rakennuksia. Nämä varkaudet huolestuttavat armeijan majuria.

Tässä kirjassa on monia kiinnostavia hahmoja. Tapetille tietysti nostan Peder Jangin ja hänen lähettinsä Aulis Rasilan - ja tietysti Adolf, voi miten ihastuttava..... Paremmin heistä tietysti pääsisi perille, jos olisi lukenut sarjan aiemmat osat. 

Tätä Kohtalokas ystävää ja koko kirjasarjaa voin hyvin suositella Sinulle, jolle on mielenkiintoa sotakirjallisuuteen. Tämän kirjan kansi on kyllä vetävän kaunis, mutta ei ehkä pure sitä lukijasegmenttiä, jotka ovat tämän kirjallisuusgenren heavy userit. 

Mielenkiintoinen kirjasarja, joka kannattaisi ehkä kuitenkin lukea järjestyksessä!

sunnuntai 9. elokuuta 2020

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

Kirsi Pehkonen

Jylhäsalmen sydänkesä

Karisto




263 sivua 

Kirjastolaina

Olen jo useampana kesänä päässyt tutustumaan itäsuomalaiseen maalaiskylän Jylhäsalmen rantamaisemiin ja sen lossarin kupeen kuppilan elämään Pehkosen kertomana. Tämäkään kesä ei ole poikkeus, vaan pitkähkön kirjaston varauslistan uumenista se tipahti vihdoin ja viimein. Siis hyvä asento kesäkeinuun ja kahvikupponen seuraksi. HyppyJylhäsalmelle alkakoon.

Pehkonen on jo tehnyt lukijoilleen tutuksi Jylhäsalmen kallioisia rantamaisiemia muutaman kirjan verran. Tällä kertaa vuorossa on tarina Reunamäen talosta, joka on ollut jo vuosia tyhjillään. Reunamäen talo on perikunnan omistuksessa. Talon kohtalosta on aikansa riidelty. Nyt sopu on vihdoin löytynyt, ja se on ajateltu myydä. Myyntiä varten paikka on putsattava ja puunattava. 

Maiju on lupautunut raivuutöihin ja saa serkkunsa Hennan avukseen. Yhdessä naiset aloittavat urakan.Raivuun alta alkaa pihapiiri paljastua. Viikate heiluu milloin tienposkessa ja rantapolulla. Upeenkasvun kätköistä löytyy rantasauna ja pihavajat viinimarjapuskineen. Siistiä jälkeä saadaan myös talossa aikaiseksi. Vedet menevät ja tulevat taas talossa, ja sähkökin saadaan virtaamaan...

Siivousurakan sivussa tulevat tutuksi niin naapurit kuin lossarin kupeessa muutkin kylän asukkaat. Sydän sykähti ja tunsi sielunsisarruutta Maijuun kun luin hänen soittavan haitaria. Itsellenikin tuttua tutunpaa soittopeliä - ja vieläpä Giuliettia. Voi että... 

Tässä kirjassa, kun verrataan sitä edellisiin osiin, on uutta se, että kerrontan on tullut mukaan uusi taso. Rinnan kulkee nyt sivujuoni viime sotavuosilta. Venäläinen sotavanki Ivan Grigorjev on määrätty Jylhäsalmelle eräälle maatilalle avuksi. Hän saa vangin vaatekerran, jossa on iso valkoinen V-kirjain selässä. Ivan osaa jokusen sanan suomea ja oppii sitä siinä sivussa lisää. Kanssakäyminen talon isännän ja perheen kanssa käy saumattomasti. Pian radiossa luetaan tiukat rauhanehdot, ja sotavankeja palautetaan takaisin Neuvostoliittoon. Mutta miten käy Ivanin ja muiden kylän sotavankien?

Tästä historiallisesta tarinalinjasta minä olisin halunnut lukea enemmän. Nyt se jäi vain pikaiseksi pieneksi tarinaksi ikään kuin marginaaliin. Sillä olisi mielestäni ollut sijaa suurempaankin osaan. Olihan se omana lenkkinä Rantamäen tilan tapahtumissa, ja naapurissa asuvan Uudispihan Taunon tarinoissa.

Kirsi Pehkosen Jylhäsalmen sydänkesä on kesäkirja, mitä suuremmissa määrin. Se kuuluu hellepäivään samoin kuin hellehattukin. Hyvää, rentoa luettavaa, jossa on kirsikkana kakun päällä pieni romanssin poikanen. Kuitenkin niin, että se ei lukiessa tuntunut liian imelältä.

Kiva kirja kesäisen päivän välipalaksi.