lauantai 21. syyskuuta 2019

Mariette Lindstein: Tuomiopäivä - Lahko II

Kansi: Maria Sundberg/Art by Sundberg
Mariette Lindstein

Tuomiopäivä 

Lahko II

Sekten som Återuppstod


Suomennos: Christine Thorel

Atena

391 sivua

Kustanntajan arvostelukappale!

Kiitos teille!


Viime tammikuussa sain käsiini Mariette Lindsteinin trilogian ensimmäisen osan -  Ehdoton valta, lahko I. Tuo kirja teki minuun vaikutuksen. Ei niinkään sen skiantologisella viritelmällä, vaan se ryhmädynamiikka ja sen monet ulottuvuudet. Nämä koukuttivat allekirjoittaneen tiukasti. Niin tiukasti, että tätä Tuomiopäivää ja sen julkaisua odotin.

Sofia Bauman on päässyt irti lahkosta - vai onko? Niin alkuun ajattelin. Hän yrittää koota elämänsä palasia kokoon kokemansa jälkeen, mutta vaikeaa on - todella vaikeaa. Painajaiset vaivaavat ja ahdistus aikoo ottaa ylivallan arjen pyörityksestä. Sofia haluaa maksattaa takaisin Franz Oswaldille kaiken ja vielä enemmän siitä, mitä kaikkea on saanut kokea.

Lahkon "keisari" istuu tuomiotaan vankilassa - kuin ikään hämähäkki verkossaan. Hän punoo uusia juonia ja pyörittää kartanoa omalla persoonallisella tyylillä. Tämän hämähäkin lonkerot yltävät jopa valtameren taakse! Hänellä on halu kostaa Sofialle.

Ensimmäisien lukujen jälkeen jäin miettimään, oliko Sofian ratkaisu ihan järkevä. Ymmärrän kyllä sen, että kiusaaja saatua uhriinsa näin vahvan yliotteen, mitä tämän tarinan keisarilla oli Sofiaan, olisi herkullista näyttää omat kynnet, ja maistattaa kiusaajalle hänen omaa lääkettään. Usein vain käy niin, että tästäpä kiusaaja saa sen energian, millä jaksaa omaa myllyään pyörittää. Provosoida saa, mutta ei kannattaisi provosoitua, vaikka kuinka mieli tekisi. Laillisia keinoja on, ja niitä kannattaa käyttää kiusaajiaan vastaan!

Toisaalta tunsin pientä pettymystä, sillä odotin kirjalta ihan toisenlaista tatsia. Olisin halunnut Sofian olevan vahva vastus vainoojalleen. Nyt jotenkin Sofia ui takaisin hämähäkkinsä verkkoon. Toisaalta tarinallisesti oli mielenkiintoista lukijana palata kartanon miljööhön kurkistelemaan, mitä kultille kuuluu, ja ketkä tällä kertaa ovat huomanneet keisarillaan olevan uuden vaatekerran - niintäkin löytyy!

Oivan tarinan on Mariette Lindstein taas luonut. Sen verran olen koukussa Via Terran juonikkaaseen eloon, että ehdottomasti haluan tietää, miten tämä kaikki saa kunniallisen lopun. Siispä jään innolla kolmatta osaa odottamaan!

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Max Manner: Kadotettujen kahvila

Kannen suunnittelu:  Harto Pesonen
Kuva: Cristian Mihai Vela | Dreamstime.com
Max Manner

Kadotettujen kahvila

Arktinen banaani
2018

415 sivua

Kirjastolaina


"Die Menschen jede Lüge glauben, vorausgesetzt sie ist groẞ genug." (mts. 408)
(Ihmiset uskovat jokaisen valheen, kunhan ne ovat riittävän suuria.) 



Jo 88 vuoden ikään ehtinyt wieniläinen rouva Kathrine Schulz kertoo vieraalleen omaa elämäntarinaansa sillä ehdolla, että vieras ei keskeytä, vain kuuntelee.
"Olen varma, että kuulemanne tulee kiinnostamaan teitä. Ottakaa tuoli huoneen seinustalta olkaa hyvä."  (mts. 20)
Otin tuolin kerran jos toisenkin, koska se tarina todella kiinnosti. Se vangitsi, ja laittoi hiljaiseksi. Sitä mukaa kun luin, sitä vahvemmin koin, että olisin ollut mukana tapahtumissa jossain taka vasemmalla tai olisin katsonnut tarinaa isolta valkokankaalta. Teksti visualisoitui vahvasti mieleeni.

Manner kertoo Lukijalle-osion ensi tahdeissa löytäneensä "Kathiensa" lomansa viimeisenä päivänä Kölnissä joulutorille suuntautuneella matkalla vuoden 2016 lopulla. Vierailu Gestapon päämajassa ja ennen kaikkea siellä ollut museo-opas, vanha harmahtunut ja vakavakasvoinen nainen, joka "seurasi haamun lailla musevieraan askelissa (mts 7)", oli tehnyt vaikutuksen kirjailijaan. "Siinähän oli Kathi" - oli Manner tuumannut. Manner on ollut nöyrä, mutta ei ole nöyristellyt tallettamansa tarinan edessä.

Tämän kirjan vahvuus on juuri tuo päähenkilö Kathi ja minämuotoinen kerronta. Kathin persoona paljaustui minulle  monitahoisena ja rosoisena, mutta sen sisältä löytyi herkkä ja tunteva persoona, joka matkanvarrella sai vahvan, kovan kuoren ylleen.

Tarinan kieli ja kirjoitusasu oli helppolukuista ja sulavaa. Muutamat lauseet oli kirjoitettu joko saksaksi tai puolaksi. Ne antoivat hienon autenttisuuden piirteen tarinayhteyteen, olivat kuin pikantti mauste hyvin kiehuneessa keitoksessa.

Huikean hieno tarina, joka kannatti lukea!

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Kannen kuva: Istock Photo/ Shutterstock
Suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Rosella Postorino

Suden pöydässä

Le Assaggiatrici

2018

Suomennos: Helinä Kangas

Bazar kustannus

2019

334 sivua

Kirjastolaina



Syyskuun alkuun on kädessäni ollut yksi syksyn mieleenpainuvimmista romaaneista: Suden pöydässä Rosella Postorinon neljäs romaani, joka on jo ehtinyt napata palkintoja, ennen kuin ilmeistyi suomennettuna muutama hetki sitten.

Kirjailija kertoo kirjansa Huomautuksien ja kiitoksien alussa teoksen alkusykäyksestä. Hän oli lukenut italialaisesta lehdestä syyskuussa 2014 artikkelin, joka oli käsitellyt viimeisestä elossa olleesta Hitlerin ruoanmaistajasta. Huonoksi onnekseen tämä rouva oli ehtinyt menehtyä, ennen kuin Rosella pääsi hänen osoitteeseensa Berliinissä. Kuollessaan tämä ruoanmaistaja Margot Wölk oli ollut 96-vuotias. No, joka tapauksessa erittäin mielenkiintoinen romaaninaihe.

Rosa Sauer on paennut Berliinin pommituksia appivanhempiensa luokse Gross-Partchiin. Vain muutaman kilometrin päässä on tuo Natsi-Saksan hirmuhallinnon napa: Suden pesä. Tuon pesän lähistölle Rosa joutuu yhdeksän muun nuoren naisen kanssa Suden pöydän kattauksen äärelle, syömään päivittäin Hitlerille valmistettua ruokaa - ettei ne vaan olisi olleet myrkytettyjä sapuskoja.

Olen monesti miettinyt tykönäni näitä koekaniineja, joita arvelin hirmuhallitsijoilla olevan. Tämä toki todistaa sen, että se on ollut niin, niin kuin olen ajatellut. Mutta kuitenkin kirja on paljon ajatuksia herättävä. Siinä on mielenkiintoinen dilemma. Rosa on henkilö, joka inhoaa natsiaatetta. Hän ei ole, eikä ole millään lailla sisäistänyt tuota kyseistä ajatusmaailmaa, mutta siitä huolimatta hänet pakotettiin pitämään huolta, että Hitler voi turvallisesti nauttia ruokansa ja tyydyttää ravinnon tarpeensa päivittäin - aamiainen, lounas jne. Samaan aikaan Rosa pitää yllä omaa elintasoaan. Hänet on palkattu tehtävään ja hän on tavallaan etuoikeutettu, sillä hänellä on päivittäin kylläinen olo  kaikista riskeistä huolimatta.

Tässä kirjassa suurta osaa näyttelee juuri tuo syyllisyys ja pettäminen. Toisaalta Rosa tuntee todella syyllisyyttä siitä, että hän turvaa juuri inhoamansa instituution hyvinvointia omalla toiminnallaan.Samalla hän tietää, että mies on rintamalla ja fyysinen rakkaus on tarjottimella. Mutta voiko sitä todella sanoa rakkaudeksi? Pettääkö hän miestään, joka on hävinnyt rintamalla nauttienssaan miehen käsien tuomasta kosketuksesta, joka palvelee hirmuhallintoa.

Suden pöydässä on kirja, joka tulee iholle ja yrittää päästä myös sen alle!

Metropoliitta Panteleimon: Äänisen aallot

Kuva: Sota-arkisto
Metropoliitta Panteleimon

Äänisen aallot


Myllylahti
2019

198 sivua


Saantitapa yllättävä!

Tämä Äänisen aallot on ensimmäinen kirja, jonka luin Metropoliitta Panteleimonilta - ja tykästyin. 

Äänisen aallot on Metropoliitan seitsemäs teos, ja se kuuluu yhtenä Koskijärvi -kirjasarjaan. Tällä kertaa miljöö on Petroskoissa - Äänislinnassa, jossa jatkosodan monimuotoisten tapahtuminen keskiöstä löytyvät myös Panteleimonin tarinan juuret.

Pastori Erkki Walli viettää sytntymäpäiviään ja vieraita on tupa täynnä. Äänislinnan nuoruuden ystävät "Äänislinnan nelikko" on tullut paikalle juhlistamaan päivänsankaria. Mutta sitten tapahtuu jotain arvaamatonta: pastori kuukahtaa kesken kaiken, kun vielä pastorilla oli sydämellään jotain, josta piti myöhemmin muille kertoa ... -  mutta mitä? - murhatutkimusko on nyt edessä?

En ole raa'an rikoskirjallisuuden ystäviä, mutta tästä kirjasta ja sen lukemisesta nautin. Ensinnäkin sen juoni on taidokkaasti rakennettu. Vaikka kirjan voi hyvin luokitella rikosromaaniksi, siinä ei kuitenkaan mässäillä murhatutkimuksella ja verellä, vaan paremminkin murhatutkimus on pikantti mauste - kärki kaiken kakun koristeena - aikaa on muuallekin, kuin murhan tutkimiseen. 

Toiseksi tässä kirjassa ei vatvota asiaa, ja siinä ei ole turhaan laitettu sanoja toisen perään ja muodostettu niistä lauseita, että saadaan vaadittu 300 sivun romaani aikaiseksi. Ei lainkaan. Kirja on napakka kokonaisuus. Sitä on ja oli kiva lukea. Tykästyin erityisesti sen jutustelevaan kirjoittamistyyliin. Koin, että jotain samanlaista tunnelmaa löysin Metropoliitan ja Terttu Autereen tavasta käsitellä juonta....

Ja vielä kolmanneksi, parasta rikoskirjallisuudessa on mielestäni juuri motiivi ja jännityksen luonti. Tässäkin Metropoliitan kirja on oiva teos. Vihjeitä tulee tasaiseen tahtiin, jopa niin, että kokenut keittiöpsykologi ja murhatutkija (poliisin leski) Elisabet Uimosenkin pasmat lähes sekoittuvat. Mutta onneksi kaikki kuitenkin selviää loppujen lopuksi.

Kiva kirja ensi kosketukseksi Metropoliitta Panteleimonin tuotantoon!