keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Robert James Waller: Hiljaiset sillat

Robert James Waller
 

Hiljaiset sillat

The Bridges of Madison County
1992
 
Suomennos: Kaijamari Sivill
 
WSOY
1993
 
168 sivua
 
 
 
 
Oman kirjahyllyn satoa
 
Robert James Wallerin Hiljaiset sillat on tarinana tullut minulle tutuksi Clint Eastwoodin ohjaamana elokuvana. Muutamia vuosia takaperin tavoitin tämän kirjan kellastuneine sivuineen kirpputorilta ja se lähti oitis mukaani  unohtuakseen hyllyyn muiden kirjojen joukkoon. Nyt kesäsiivousta tehdessäni huomasin sen ja vihdoin se tuli myös luettua. Ihan sitä jännitettä, jonka ohjaajana Eastwood on tarinasta löytänyt, en itse kirjasta tavoittanut. Eastwood on mielestäni päässyt hyvin sisälle tarinan ytimeen.

Robert I. Kincaid toimii toimeksiantoja totetuttavana valokuvaajana, jolla tällä erää on työn alla kuvata katetut sillat Madisonin piirikunnan alueella. Tästä olisi odotettavissa myös juttu National Geographic -lehteen. Matkaa Kincaid tekee Harry -nimisellä Chervolet pakettiautolla ja eksyy Francesca pihaan kysyäkseen tietä Rosemanin sillalle.

Francesca Johnson on iowalainen maaviljelijäperheen äiti, osittain jopa kyllästynyt rooliinsa. Hänen päivänsä menevät pitkälti perheen arjen pyörittämisessä - aina samanlaisena. Mutta tiedossa olisi nyt neljän päivän henkireikä, kun perheen isä lapsineen lähtee maatalousmessuille eläinnäyttelyyn. Sitten tulee Robert pihaan...

Neljän päivän aikana Francesca ja Robert ehtivät elää yhden kokonaisen parisuhteen riitoineen. Tässäkin tarinassa on tuo vanha vaiva: toinen mielessä alituiseen, jota kuitenkaan ei koskaan voi saada. Siis mitä tehdä? Lähteäkö ja jättää koko homma jälkeensä, vai kituuko ja kärsiikö lopun ikänsä. Siinäpä on pohdittavaa kerrakseen.
 
Kirjan alkuun kesällä 1991 Rober James Waller on kirjoittanut lähtötilanteen miksi ja miten kirja on saanut alkunsa. Hän siitä kertoo näin:
 
... Myöhään iltapäivällä, syksyllä 1989, istun työpöytäni ääressä ja tuojotan vilkkuvaa kursoria tieokoneen näytöllä, kun puhelin soi.
Langan toisessa päässä on entinen iowalainen nimeltään Michael Johnson.... Iowalainen ystävä on lähettänyt hänelle erään kirjani. Michael Johnson on lukenut sen, hänen sisarensa on lukenut sen. ja heillä on tarina jonka he arvelevat kiinnostavan minua. Mies on varovainen, kieltäytyy sanomasta tarinasta muuta kuin että hän ja Caroline ovat valmiita matkaamaan Iowaan puhumaan siitä kanssani.
Waller kertoo, että kun sisarrukset ovat valmiita näkemään niin paljon vaivaa, se herätti hänen mielenkiintonsa. Tästä sisarrusten tapaamisesta Waller kertoo tähän tapaan:
He vaativat minulta lupauksen: jos päätän jättää tarinan kirjoittamatta minun on luvattava olla koskaan paljastamatta mitä tapahtui Madisonin piirikunnassa Iowassa vuonna 1965, tai siihen liittyviä tapahtumia seuraavien kahdenkymmeneneljän vuoden aikana. Mikäs siinä, se on kohtuullista. Heidän tarinansahan se on, ei minun.
.... Päätös julkaista aineisto oli heille vaikeaa. Olosuhteet ovat arkaluontoiset, asia koskee heidän äitiään ja sivuaa myös isää. Michael ja Caroline tajusivat että tarinan julkaiseminen voisi johtaa halpamaiseen juoruiluun ja Richard ja Francesca Johnsonia koskevien muistojen ilkeään halventamiseen.  
Itse tarinaan tutustumisen aikana, Waller tapasi sisarrukset kolmiste ensitapaamisen jälkeen. Sisarruksille oli ehdottoman tärkeää, että tarina tulisi oikein kerrotuksi.

Tarinan käytetystä aineistosta Waller  toteaa:
Michaelin ja Carolinen tarjoaman avun lisäksi tässä kertomani tarina perustuu Francesca Johnsonin päiväkirjoihin; Yhdysvaltojen luoteisosassa, etenkin Seattlessa ja Bellinghamissa tekemiini tutkimuksiin; varovaisiin kyselyihin Madisonin piirikunnassa, Iowassa; Robert Kincaidin valokuvaesseistä koottuihin tietoihin; kuvalehtien toimittajilta saatuun apuun; valokuvaustarvikkeiden valmistajien antamiin tietoihin ja pitkiin keskusteluihin Ohiossa Barnesvillen vanhainkodin asukkaiden kanssa, jotka muistavat Kinscaidin pikkupoikana.
... tarinaan jäi aukkoja. Olen paikannut ne hitusella omaa mielikuvitustani, mutta vain silloin kun olen voinut perustella kohtaukset järkevästi sen läheisen tuttavuuden turvin jonka tutkimuksen avulla Francesca Johnsonin ja Robert Kincaidin kanssa saavutin. Luotan päässeeni aika lähelle todellisia tapahtumia. 

Kirjan toisesta päähenkilöstä Robert Kincaidista Waller toteaa tähän tapaan:
Kincaidin syvimmän olemuksen tavoittaminen oli kuitenkin haastavin osa tutkimus- ja kirjoitustyötäni. Hän oli vaikeasti tavoitettava hahmo. Ajoittain hän vaikutti melko tavalliselta. Ajoittain aineettomalta, melkein aavemaiselta. Työssään hän oli eittämättä ammattilainen. Silti hän näki itsensä outona eläimenä, uroksena joka oli käymässä tarpeettomaksi maailmassa jossa järjestelmällisyys kaiken aikaa lisääntyi.
Niin kuin yleensäkin laadullisissa tutkimuksissa prosessin erivaiheessa syntyy monia uusia tutkimuskysymyksiä. Näistä kysymyksistä Waller kertoo kirjan Alussa näin:

Kaksi muutakin kiehtovaa kysymystä jäi vaille vastausta. Ensinnäkin emme kyenneet sielvittämään mitä Kincaidin valokuva-arkistolle tapahtui. Hänen työtapansa oli sellainen että kuvia on varmasti ollut tuhansia, ehkä satoja tuhansia. Niitä ei ole löytynyt. Todennäköisemmin- ja tämä olisi sopusoinnussa sen kanssa miten hän näki ja itsensä ja paikkansa maailmassa - hän tuhosi ne ennen kuolemaansa.
Toinen kysymys koskee hänen elämänsä vuodesta 1975 vuoteen 1982. Tietoa on saatavilla hyvin vähän. Tietävästi hän ansaitsi vaatimattoman elannon muotokuvaajana Seattlessa useiden vuosien ajan ja kuvasi edelleen Puget Soudin aluetta. Mitään muuta ei tiedetä. Mielenkiintoista kyllä, kaikki kansaneläkelaitoksen ja veteraaniyhdistyksen hänelle lähettämät kirjeet palautettiin varustettuna Kincaidin käsialalla kirjoitetulla merkinnällä 'palautetaan lähettäjälle'. 
Tämä postaus menee taas Helmet-lisatalle ja löytyy sieltä kohdasta "1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis"


Terttu Autere: Kuka murhasikaan rouva Holmin?


Terttu Autere

Kuka murhasikaan rouva Holmin?

 
Karisto
2014
 
294 sivua
 
 
 
 
Kirjastolaina
 
1930-lukua elävän pienen kaupungin marraskuinen aamurauha rikkoontuu, kun verityön seurauksena sahaisännöitsijän leski, Kemikaalio-Aitan omistajatar Ester Holm löydetään liikkeestään kuolleena vierellään rikottu Plasir d´Amour -parfyymipullo. Ester Holmin oli löytänyt  rouva Sonja Kaunisto, joka oli luvannut olla löytöpäivänä rouva Holmin sijaisena kemikalioliikkeessä. Onnekas sattuma on, että rikospoliisikonstaapelit Yrjölä ja Mäkinen saavat virka-apua lääninrikosetsivä Juhani Kuikalta. Paikkakunnalla on myös edellisenä iltana juhlittu Apteekkarin syntymäpäiviä pikkutunneille asti.

Minua viehättää suunnattomasti näissä Autereen kirjoissa "salonkimaisuus". Niissä on jokin hienostunut tyylitelty sävy raa'ankin murhan selvittelyssä. Niin kuin hyvän tutkimuksen tekemisessä itse tulos ei ehkä olekaan se jutun kluu, vaan sinne päämäärään johtamut tie. Autereen dekkarissa ei mässäillä väkivallalla, eikä psykologisella jännitteellä. Tässäkin kirjassa ikään kuin murhatutkimus on kaiken alla, mutta aikaa on myös ihmissuhteille ja niiden kuvaukselle.

Tämä kirja on ehdottomasti Sinulle, jos pidät dekkareiden lukemisesta, mutta vierastat nykydekkareille tyypillistä rakennetta. Terttu Autereen dekkareissa ja Mika Waltarin Palmu-kirjoissa olen havaitsevani jotain sitä samaa, vaikka ne on kirjoitettu ihan eri vuosikymmenillä. Kuka murhasikaan rouva Homin? -teoksessa on hyvin tavoitettu ripaus menneen ajan tunnelmaa.




torstai 20. heinäkuuta 2017

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Alkuperäinen kansi: Design Team of Ediciones B.S.A.



Sarah Lark

Valkoisen pilven maa

Im Land der weißen Wolke
2007
 
Suomennos: Sanna van Leeuwen

Sivuja 892
 
Bazar Kustannus Oy
2015


Kirjastolaina
Viime päivien iltahetkien aikaan otin ko. tiiliskiviopuksen kainalooni, karkasin ulos korituoliini, uppouduin pehmusteiden sekaan viltti mukanani ja antauduin Sarah Larkin tekstin pauloihin...

Kun edellinen lukemani kirja oli Auschwitzin tuhoamisleiriin nojautuva romaani, halusin nyt vaihtelua johonkin keveämpään juttuun. Menin kirjastooon ja istuin taas tutusti päätteen ääreen. Aloin selata tietokantaa. Eteen tuli nyt Sarah Lark ja Valkoisen pilven maa. Katsoin kirjan sivumääriä koneen näytössä  - voi ei! Mietin, jaksanko ja ennen kaikkea haluantko ottaa taas maratoniottelun kilokirjojen kanssa? Kun suunnitelmissani on vielä lukea syyskuussa ilmestyvä Mortonin Talo järven rannalla (oletettu noin 710 sivua luettavaa). Siinäpä olikin pienen pohdinnan paikka.

Kansi on tässäkin Bazarin kustantamassa opuksessa niin nätti, niin nätti, että siinäpä on syytä kerrakseen tarttua Larkin kirjaan. Onhan ukkospilven siniharmaa yksi suosikkiväreistäni ja sitähän tässä edustavat naisen isolla helmalla varustettu puku päivävarjoineen ja nuo ihanan jylhät kalliot, jotka heijastuvat upeasti veteen. Huippuihana miljöö, vai mitä? Vesi saa tässäkin ihmeitä aikaan! Tämäkin kansi kelpaisi muuuten sellaisenaan tauluksi seinälleni. Kerrassaan hieno!
 
Mutta itse kirjaan ja kirjailijaan. Tämä Sarah Lark on itselleni ihan uusi tuttavuus. Saksalaissyntyinen Lark on kirjan kansitietojen mukaan hevostarinoiden kehittäjä. Tämän aihepiirin teoksia hän on kirjoittanut niin aikuisten kuin lastenkin makuun sopiviksi, kuulemma useammankin. Nyt on aihepiiri muuntunut, vaikka nelijalkaiset ystävämme ovat tässäkin hyvin edustettuina lampaiden lisäksi.

Vallkoisen pilven maa on aloitusosa trilogiaan, jonka kirjailija on sijoittanut Uuteen Seelantiin. Kirjan päähenkilöinä ovat Gwyneira Silkham ja Helen Davenport. - neiti-ihmisiä muuten molemmat. Kirjan alkutahdit ovat 1800-luvun puolessavälissä  kuningatar Viktorian aikaisessa Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Länsi-Englannissa.

Kotiopettajatar Helen Davenport on pestautunut Greenwoodin maakartanoon opettamaan kahdelle nuorelle miehenalulle kirjasivistystä. Ikääkin oli Helenille tullut sen verran, että naimakauppa olisi jo korkea aika solmia, jottei ihan ikäneidiksi jäisi. Oppituntien siimeksessä Helen katsahtaa seurakunnan lehteä ja huomaa ilmoituksen,  jossa kerrotaan seuraavasti:
'Christchurchin anglikaaninen seurakunta Uudessa-Seelannissa etsii kunniallista, taloudepidon ja lastenhoidon hallitsevaa nuorta naista, joita kiinnostaa astua kristilliseen avioliittoon seurakuntamme hyvämaineisten, vakavaraisten jäsenien kanssa.'
"Siinäpä taitaa olla minun juttuni", tuumaa Helen ja kirjoittaa isomman pohdinnan jälkeen kirjeen Howard O'Keefelle. Vastaus tulee paluupostissa  ja Helen on enemmän kuin sydämistynyt - miten kauniisti tämä mies kirjoittaa ja se saa Helenin tarttumaan kynään uudemman kerran. Pian Helen matkustaa valtamerten taakse kotiseurakunnan orpolapset mukanaan, joiden valvojaksi hänet on velvoitettu matkan ajaksi. Alkaa odotettu uusi elämä maailman toisella laidalla.

Gwyneira on lordi ja lady Silkhamin tytär. Heidän asuttamassaan aateliskartanossa harjoitetaan lammastaloutta. Kartano on saanut vieraan, Gerald Wardenin, kaukaa Uudesta-Seelannista. Hän on tullut kartanoon hankkimaan lampaita omalle tilalleen, jota hän pitää aikamiespoikansa Lucasin kanssa. Vierailun aikana iltaakin on ehditty istutua, laumoja katsastettu ja koirienkin sulavaa paimentyöskentelyä ihailtu, kunnes lordi ja vieras istuvat Black Jack -pöydän taakse. Lordin roposten huvetessa pelin tuoksinnassa panoksena on myös Gwyneiran tulevaisuus. Vieraan mukaan paluumatkalle lähtee lampaiden lisäksi myös Gwyneira.

Nämä edellä mainitut kaksi eri säätyihin kuulunutta naista ystävystyvät Dublin-aluksella matkalla kohti uutta maanosaa. Matka on hankala ja raskas. Dublinen rantautuessa Christcurchin edustalle uusi mahdollisuus näyttää molempien kannallata vielä kelvolliselta. Sitten koittaa arki ja vastassa ovat uudet tuulet, jotka alkavat keikutella eloa  Kiward Stationin ja O'Keefe Stationin tiluksilla McKenzien ylängöllä. Näissä tuulissa on oiva koukku tälle tarinalle.

Sarah Lark on taitava kirjoittaja. Tarina sai minut tiukasti otteeseensa ja alussa pelkäämäni romaanin suuri sivumäärä osoittautui turhaksi peloksi. Sivut nimittäin kääntyivät kerronnan tiimellyksessä yllättävän rivakasti. Huomaamattani kellon viisarit kulkivat nopeaa tahtia kohti keskiyötä. Olin haluton laskemaan opusta pois käsistäni, vaikka Unijukka oli ilmoittanut olemassa olostaan jo ajat sitten ja silmien yläluomet kääntyivät väkisin kohti varpaita.

Tässä on oiva kirja Sinulle vaikka kesälomaasi varten, kun itikat surisevat mökkiterassillasi ja sateen uhka on yllä tai jo peräti vesipisarat ropisevat ikkunalaudalla. Kirjassa on runsaasti hyviä ja napakoita juonenkäänteitä - yllättäviäkin. Joten tähän kirjaan kannattaa uppoutua ajan kanssa ja nauttia siitä, kun tarina sieppaa ja nappaa Sinut mukaansa Tasmaanian meren ja Tyynen meren väliin Eteläsaarelle.

Tämäkin kirja löytää Helmet-lukuhaasteen listalle. Listauksessa sen saan "survottuna" osumaan kohtaan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.


tiistai 11. heinäkuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja

Affinity Konar

Elävien kirja

Mischling
 2016
 
Suomennos: Hanna Tarkka
 
WSOY
2017
 
Ja jos meille olisi elämää kuoleman tuolla puolen, voisimme jakaa toisillemme uudenlaiset tehtävät. Pearl voisi ottaa toiveen, että maailma ei ikinä unohtaisi mitä se on meille tehnyt. Minä voisi ottaa uskon siihen, että niin ei enää koskaan tapahtuisi.

Stasha Zamorski
 Kirjastolaina
 
Tästä Konarin kirjasta on Yhdysvalloissa kirjoitettu ja sitä on luettu runsaasti. Se on synnyttänyt maassa suurta keskustelua ilmestyttyään. Ihan syystä. Kirja on puhutteleva ja ajatuksia herättävä. Voin hyvin yhtyä Ellenin kirja-arvosteluun, josta sitaatti on kirjattu takakannen sisäliepeeseen näin:
 
Tyrmäävä. Mahtipontinen. Sydäntä särkevä. Voimallinen. Musertava. Suurenmoinen. Kerrankin kirja, joka ansaitsee kaikki nämä ylisanat.

Tämän kirjan takana on nainen, joka on tehnyt "läksynsä" hyvin tutkiessaan tohtori Mengelen pseudolääketieeteelisiä ihmiskokeita. Näiden kokeiden keskiössä oli mm. kaksotutkimukset. Kirjailijan oman tutkimustyön tuloksista syntynyt tarina on hengittävä ja vahvasti myötätuntoon pyrkivä, mutta ei kuitenkaan mässäile raakuuksilla. Asiat on pyritty kuvaamaan niin kuin ne ovat tai ne voisivat olla. Siinä on hyvin "kuultavissa" kirjailija empaattinen kyky yrittää ymmärtää sitä, mitä ja miksi näin on päässyt käymään. Hätkähdyttävintä ovat juuri ne kohdat, joista toinen kaksosista kykenee kokemaan sitä samaa kipua ja tuskaa, vaikka itse ei olekaan sillä kertaa tuskallisen kokeen kohteena. Ihan silkasta myötätunnosta.
 
Konarin kirjassa on päähenkilöinä identtiset kaksoistytöt Stasha ja Pearl Zamorski, jotka ovat joutuneet isoisänsä ja äitinsä kanssa Auschwitziin tuhoamisleirille. Hekin tulivat muiden juutalaisten tavoin junan jatkeena olleen karjavaunun kyydissä portista, jonka yläpuolella ovat nähneet lausahduksen "Arbeit macht frei" ja kuulleet samalla leirin jousiston soittavan heille suloiset tervetulosäveleensä.

Mielestäni onnistuneimmat kohdat kirjassa ovat juuri ne kohdat, joissa Konar kuvaa kaksostyttöjen ja muiden Tarhan lapsien ja nuorten arkea. Jotta Tarhan elämä olisi heille edes jollain lailla "siedettävää"., se on ollut myös valtava dilemma niille natseille, jotka pyrkivät itse järjestelmän painostuksesta huolimatta helpottamaan "koekaniinien" elämää. Näitä ymmärtäjiä ovat Konarin kirjassa mm. Kaksosten isä ja tohtori Miri.

Kirjan lukemisessa täytyi pitää huilitauko siinä kohtaa, jossa Konar kirjoittaa Pearlin katoamisen ja sen ensivaikutelmat Stashan tunne-elämään. Siinä oli selvästi aistittavissa se, että nyt on kokonaisuudesta otettu puolet pois ja jäljelle on jäänyt valtava huoli siskosta ja yleensä siitä, onko hän vielä elossa. Tämä on selvästi vahvistanut Stashan strategiaa omasta selviämisestä ja inhosta Setää kohtaan. Olihan hänen yhtenä pyrkimyksenään kuolemanenkelin päivien päättäminen ennen leirin vapauttamista ja venäläisten tuloa. Tätä Stashan julmaa suunitelmallisuutta Konar kuvaa kirjassaan mm. näin:
 
Veri jonka hän oli antanut minulle pakeni aivoistani ja kerääntyi nyrkiksi. Sanoin itselleni, että hän on tehnyt minusta ehkä kuolemattoman, tuominnut minut elämään kauemmin kuin kukaan, mutta se ei tarkoittanut sitä, etten löytäisi hänelle jonkinlaista loppua, kuolemaa, päättymistä. Sukkiin kätketyt veitset nyökyttelivät olevansa samaa mieltä. Hän nojautui ohitseni, huusi ikkunasta jotakin ohi kulkevalle hoitajalle ja jätti samalla selkänsä suojattomaksi. Niska oli minuun päin, hänen huomionsa toisaalla. Nytkin olisi hyvä hetki, veitset huomauttivat, hän pyörähti minuun päin ja katseli minua vakavana.
Kaksiosaisen kirjan jälkimmäisen osan pääfokus kuvaa Stashan pakoa leiristä. Halu on löytää Setä ja sisar keinolla millä hyvänsä. Tälle matkalle on tullut mukaan Feliks, joka Stashan tavoin on menettänyt kaksossisarruksensa. Vastaan tulevat niin vilu, nälkä kuin pelkokin, sillä jokaista joka vähänkin liikahti on syytä pelätä. Mihinkään kun ei ole luottamista ja ravinnoksi kelpaa lähes mikä tahanssa, mitä eteen tulee.
 
Kirjan vahvimmat teemat ovat katkeruuden sietäminen ja anteeksiantaminen väärintekijää kohtaan. Kirja on hyvä kuvaus siitä, miten "joukkopsykoosi" saa aikaan niin järjettönnän järjestelmmän niin kuin nämä tuhoamisleirit ovat olleet. Samoin jäin miettimään Pearlin kohtaloa, kun tämä julma ja häijy systeemi oli vienyt häneltä niin kehon kuin mielenkin. Voiko/voitko itse sellaista antaa ikinä anteeksi kenellekään?

Minäkin sijoitan tämän teoksen Helmet-haasteessa ehdottomasti kohtaan 21.Sankaritarina!

torstai 6. heinäkuuta 2017

Håkan Nesser: Taivas Lontoon yllä

Päällys: Jussi Karjalainen
Håkan Nesser

Taivas Lontoon yllä

Himmel över London
2011
 
Suomennos: Aleksi Milonoff
 
Tammi
2017

559 sivua

'Käsityksemme kirjoista on pohjimmiltaan sellainen, jos tarinaa ei ehdi kertoa parranajon aikana, se on kirjallisuutta. Eikä se ole meille mitään. Luetteko te?'

 
Questa storia
Alessandro Baricco
Kirjastolaina
 
Käsissäni on ollut viime päivien aikana Tammen kustantama  Håkan Nesserin uutukainen Taivas Lontoon yllä, joka oli kirjastoni uutuushyllykössä helposti tunnistettavissa, muistuttaahan tämä opus ulkoasultaan sisarteostaan Carmine Streetin sokeat.
 
"Håkan Nesser tarjoaa lukijalle herkullisen kattauksen jännitystä romaanissaan Taivas Lontoon yllä. Kuolemansairas Leonard Vermin matkustaa entiseen kotikaupunkiinsa Lontooseen viettääkseen siellä 70-vuotisjuhlaansa hänelle tärkeimpien ihmisten kanssa. Osalla kutsutuista tosin ei ole aavistustakaan, kuka Leonard on ja miksi heidät on kutsuttu. Kuka oli salaperäinen Carla, joka antoi Leonardille suljetun kirjekuoren Trafalgar Squarella vuonna 1968 ja veti samalla tämän mukaan itäeurooppalaisen vakoilurenkaan toimintaan? Miten Lontoota piinaava sarjamurhaaja The Watch Killer liittyy kuvioon?"
(Kirjan takakansi)
Huomautan, tämä on haastava kirja luettavaksi. Kirja alkaa kuin mikä tahansa hyvä opus, vakoilujuttu tai jännäri. Alkuun Nesser tuo estraadille tukun henkilöitä. Sinällään herkullista väkeä; neuroosista kärsivän tytön, terapeutin jne.  Mielenkiintoni herää välittömästi ja odotan tulevaa lukunautintoa, mutta sitten tapahtuu jotain. Kaikki ei enää kuljekaan kausaalisuhteiden mukaan. Selvään lankakerälliseen  tulee säikeisiin solmuja ja ne sotkeutuvat yhä uudelleen ja uudelleen, joista syntyy kokonaan uusi säie. Lukijaa haastetaan toden totta. Samalla voi kysyä itseltään sitä, mistä ihmeestä tarinassa on oikein kyse - "vakoilujuttu, rakkaustarina vai jotain ihan muuta"?

Kirjan puolessa välissä mukaan kuvioihin eksyy eläköitynyt taksikuski Lars Gustav Selén, joka kirjoittaa Lontooseen sijoittamaansa tarinnaa. Selén "liukuu" Leonardon kuin muidenkin mielenliikeisiin mukaan. Nyt jouduin lukemaan alkua uudelleen, kirjailijan riemuksi olin ulkona kuin lumiukko. Tarinaan tuli kokonaan ihan uusi ulottuvuus. Se oli uusi tarina toisen sisällä. Jatkoin lukemista ja yritin pysyä kärryillä, mutta viitoitettu tie oli edelleen kovin kuoppainen. Kunnes Nesser avaa lopulta lankakerän säikeitten solmut,  jolloin  jutun hienosti rakennettu  todellinen luonne näyttäytyi. Tälläkään kerralla en pety Nesserin tarinaan.
 

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Winstorn Graham: Poldak - vastatuulessa


Kannen kuvat: Jack Farthing
 © Ellis Parrinder/Mammoth Screen Limited 2016
 
Winston Graham

 Poldak

vastatuulessa

Alkuteos: Poldak - Warleggan
1954
 
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi
 
Gummerus
2017
 
554 sivua
 
Kirjastolaina
 
 
 
Peter Lathamille omistettu Poldak vastatuulessa on Grahamin neljäs osa Poldakin sukutarinasta. Aikaisemmat osat ovat: Poldak- kapinallinen, Poldak - Delmezan laulu ja Poldak - syytetty. Tämä neljäs osa, Poldak vastatuulessa, on kirjoitettu Cronwalliin vuosien 1792 - 1793 tapahtumiin.

Graham on puhaltanut tähän kirjaansa mielenkiintoisen pyörteen. Jytyä on ihan jytkyyn asti. Tunnelma on tiivis ja sattumus johtaa hyvin toiseen, joka on hyvä perusta tuleville tapahtumille. Tässä teoksessa ei juonenkäänteet lopu: on kaivosonnettomuutta, taloudellisia huolia, tullipetosta ja salakuljetusta sekä  pientä romannssia perijättären ja varattomamman lääkärin osalta, ja se vanha suolakin alkaa taas janottaa, enemmän kuin Delmeza uskalsi toivoa.

Graham on mielestäni näissä Poldak-kirjoissa saanut aikaiseksi ainakin minua koukuttavan juonikuvion. Ensinnäkin on mielenkiintoista lukea siitä, minkälaisen hiertymän ensirakkauden kokeneet Elizabeth ja Ross omissa parisuhteissaan saavat aikaiseksi, kun toinen kulkee kuitenkin mielessä alituiseen, mutta yhteistä elontaivalta ei kuitenkaan voi saada. Toisaalta mielenkiintoinen on se "maanjärjestys", joka aiheutuu kun Rossin pahin vihankohde Warleggan tulee onkimaan Rossin apajille. Siinpä jytisee ja kipunoi maankamara ihan tosissaan, ja tuhojakin tulee tai haavoja ainakin.

Niin kuin muissakin Poldak-sarjan kirjojen kohdalla olen kehaissut Grahamin taitoa punoa juonta ja kertoa tarinaa, ei se näy heilahtavan tämänkään kirjan osalta. Nyt mielestäni palaset ovat osuneet paremmin paikoilleen edelliseen osaan verrattuna.

Tämä kirja toimii hienosti myös omana itsenäisenä opuksenaan.  Neljään osaan jaetun kirjan reilu viisisataa sivua kääntyi vauhdilla ja kirja piti hyvin ottessaan ihan viimeisille riville asti. Vaikka pelko olikin selkäpiissäni, ehdinkö varmasti kahden viikon laina-ajassa kahlata sitä läpi. Tällä kirjalla kun oli lähikirjaston varauslistalla jonoa minunkin jälkeeni. No, ainakin minä olen tyytyväinen siihen, että ehdotin kirjastolle ko. kirjan hankintaa Gummerukselta muidenkin luettavaksi. Suosittelen sitä myös Sinulle kesälukemistoosi Christien Poirotin ja huvimajan tavoin, vaikka ihan lomakirjaksi pihanurtsille tai rannalle aurinkovarjon alle. Hyviä kirjavalintoja ovat molemmat!

Tämäkin kirja-arviopostaus löytyy Helmet-osiosta. Pirjo Tuomisen kirjan seuraksi asetan myös tämän Poldak vastatuulessa kohtaan 47. Kirja täytää kahden haastekohdan kriteerit (avioliittoon purjehtivat Elizabeth Poldak ja George Warleggan sekä sukutarina).
 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...