Lucinda Riley: Keskiyön ruusu



Kannen suunnittelu: Eveliina Rusanen
Kuva: Istock


 Lucinda Riley

Keskiyön ruusu

 Midnight rose
 2013

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Bazar Kustannus Oy
 2016

671 sivua

Tämän lajikkeen nimi on Keskiyön ruusu ja se on aika salaperäinen kasvi. Se on ollut täällä yhtä kauan kuin minäkin, ja sen olisi pitänyt kuolla jo aikoja sitten. Siitä huolimatta se kukkii vuorenvarmasti joka vuosi ihan kuin olisi vasta istutettu.

Donald Astbury

Kirjastolaina 

 

Irlantilaisen Lucianda Rileyn kirja Keskiyön ruusu herätti minussa monenlaisia mietteitä. Kokonaisuudessaan kirja oli mieleenpainuva lukukokemus, vaikka sivumäärä oli runsas ja se vaati iltalukemisessa vahvoja käsilihaksia. Senpä vuoksi suosittelen tätä kirjaa luettavaksi e-kirjana pitkille lento/junamatkoille tai lomalukemiseksi, kun sade piiskaa ikkunoita. Kirjan kansi sai minut tässä tapauksessa tarttumaan teokseen. Eveliina Rusasen herkkä kädenjälki näkyy tässäkin Bazarin kustantamassa kirjassa. Siitä hänelle iso kiitos.

 

Keskiyön ruusun kansien sisäpuolella Riley kehittää traagisen tarinan intialaisen Anahita elämästä. Kirjailija asettaa kertomuksensa kahdelle eri aikakudelle: 1900-luvun alun brittihallinnon alaiseen ylemmän kastin Intiaan ja nykypäivän englantilaiseen aalteliskartanoon maaseudulla. Vaikka tarina kulkee kahdella aikakaudella se pysyy erinomaisesti kirjailijan näpeissä ja rajapinnat siltoineen ylittyvät lähes saumattomasti aikakausien välillä, ikään kuin keskustellen keskenään toistensa kanssa.

Lucianda Rileyn Keskiyön ruusussa henkilögalleria on runsas ja monimuotoinen. Jokaisessa kohtauksessa hän tuo lukijan eteen aina jokun uuden tuttavuuden. Mutta hekin pysyvät mainiosti kirjailijan hyppysissä. Mielenkiintoista olisi nähdä se mind map, johon on hahmoteltu molempien aikakausin kuviot ja henkilöiden piruetit tarinankerrontaa varten.

Itse kirjan henkilöissä on sisäänrakennettu mielenkiintoisia piirteitä. Minua henkilökohtaisesti kosketti tämä Anahitan lapsenlapsenlapsi, Ari Malik. Olen itsekin perehtynyt sukututkimiseen ja minun oli helppoa uida Malikin roolihahmon sisälle. Omassa suvussani oli sukutarinoita, joiden todenperäisyyttä minäkin epäilin. Kun eteen tulee dokumentteja, joissa tarina saa enemmän lihaa luittensa ympärille alkaa kokonaisuus hahmottua ihan uudella tavalla. Se on huima tunne jokaiselle sukua tutkineelle. Näinkö tämä on todellakin mennyt. Toisaalta Rebecca, tämä amerikkalainen näytterlijä, joka tuli kartanoon tekemään elokuvaa. Hänen panoksensa Malikin tutkimuksessa oli ratkaisevan tärkeää. Jokainen tutkija tarvitsee tuekseen tällaisen primusmoottorinsa, joka potkii jatkamaa silloinkin, kun seinä on tulossa vastaan. Toisaalta myös Rebeccan oma elämä piirtyy elokuvaa tehdessä uudelleen. Tuntuu kuin tämä nainen olisi samalla kasvanut ihmisenä enemmän kuin aikuiseksi.

Mutta Anahita, jonka elämää Riley kuvaa kirjassaan, on kyllä vailla vertaa ja nosti minulla tunteet pintaan. Anahitan elämän varjoihin eksyneenä mieleeni tuli Nicolas Sparksin romaani "Kuuntele vain muistojasi", Notebook (1996). Tässähän kirjassa Sparks sijoittaa Allison Hamiltonin äidin lähes samaan rooliin kuin Maud Rileyn tarinassa. Monesti mietin Keskiyön ruusua lukiessani, että mikä saa ihmisen toimimaan näin järjettömällä tavalla, kun kyseessä on toisen onni? Onko se jotenkin häneltä itsetään pois?

Loppujen lopuksi täytyy kehaista vielä kirjailijan vankkaa tuntemusta brittiläisen Intian hindulaisesta kulttuurista, kuten esimerkiksi namaste-tervehdys, zenana, jne... Nämä kaikki antoivat erinomaisen sävyn uskottavuuteen ajankuvauksessa.

Tällä teoksella Riley lunasti ainakin minut odottamaan häneltä uutta teosta. Ja odottaa voi myös tämänkin kirjan kohdalla elokuvaa katsottavaksi. Ainestahan tässä on siihen enemmän kuin runsaasti. Jos Mortonin Salaisuuden kantajan kohdalla siteerasin Pienen kirjaston Katria siinä, että se  kirja oli "hyvä tarina, mutta huono kirja", Rileyn Keskiyön ruusu on sitävastoin hyvä tarina erinomaisesti toteutettuna. Suosittelen sitä Sinulle!