Laila Hirvisaari: Hiljaisuus



Kansi: Anna Lehtonen,
Kannen kuva:  valokuva 1940-luvulta,Otavan kuva-arkisto

 



Laila Hirvisaari

 

Hiljaisuus

 

Otava

239 sivua

 

 

Nilkku-Inkku, Nilkku-Inkku! Lällällä Lättäpää!

 

Inga Tuonivirta ei ole suorittanut vaadittavaa oppimäärää eikä voi siirtyä seuraavalle luokalle vaan saa ehdot lukemisessa.
 

Opettaja Alarik Saastamoinen

 

 

 Lähikirjaston 7 vrk pikalaina

 

 

Laila Hirvisaaren uutukainen Hiljaisuus on tunnetta täynnä oleva kirja. Se on selvästi kirjailijan sukellus lapsuuden aikakaudelle 1940-luvulle. Se pyrkii lukijan ihon alle. Tämän voi aistia jo kirjan kannen kauniista kuvasta.

Hirvisaaren kirja on kertomus Inga Tuonivirrasta, joka on sotaorpo. Sodan aikana Ingan kokema trauma vei häneltä puhekyvyn. Inga asuu isovanhempiensa, herastuomari Abraham ja Anna Tuonivirran, kanssa suuressa talossa itäkarjalaisessa kylässä. Kommunikoinnin vaikeuden Inga on voittanut pienen sinikantisen vihon avulla, joka kynän kanssa on aina tarvittaessa saatavilla esiliinan taskussa.

Ingan puhumattomuus ei ollut ainoa asia, joka erotti hänet muista koulupiirin lapsista. Hänellä oli kuudes varvas oikeassa jalassa, Vaakasuora, joka aiheutti Ingalle ontuvan kävelytyylin. Ontuminen ja puhumattomuus siinäpä on kuin tarjottimella hyvät ainekset kiusaajille. Pienen koululaisen ilkkujiksi ilmoittautui koulukavereiden lisäksi myös heidän vanhempiaan. Lukemisen ehdot ja Nilkku-Inkuksi kutsuminen, siinä on pienelle sydämelle kestämistä kerrakseen.

Hirvisaaren uutuuskirja Hiljaisuus on kirja erilaisuuden kokemisen varjoista, yksinäisyydestä ja kiusaamisesta. Minua tämä tarina puhutti. Siinä on löydettävissä samoja sävyjä, joita kokevat myös nykyajan yhdeksänvuotiaat. Jäin pitkään kirjan lukemisen jälkeen miettimään Ingan "möykkyä", joka söi selvästi mieltä. Pohdiskelin sitä, miten Inga tunnisti itse puhumattomuuden tuoman ongelman, mutta ei kyennyt kuitenkaan itse sitä ilmaisemaan millään muotoa, ei edes roolileikin tai piirrosten avulla tutussa turvallisessa ympäristössä. Siinä voi lukija kokea itse avuttomuutta, miten Ingaa voisi rohkaista kiipeämään ja kohtaamaan oma möykkynsä.

 

... Lääkärisetä sanoi viimeksi käydessään lähtevänsä lomalle Tukholmaan poikansa Joelin kanssa. Minä taitaisin tarvita lääkärisetää, sillä luotan häneen kaikessa paljon. Hän ei sano minua tytöksi, hän sanoo aina Inga. Hän olisi ainoa ihminen ... Rohkenisinko kirjoitta siitä hänelle.

Laila Hirvisaari on kirjoittanut tarinalleen kauniin lopun. Siitä jäi lukijalle helpottunut olo. Jospa sittenkin Ingan möykky olisi jatkossa osa menneisyyttä ja Vaakasuorakin saadaan sen myötä kuntoon.

Minulle tämä ei ollut ensimmäinen "hirvisaari". Hänen tuotantoaan olen lukenut sattumanvaraisesti yhden kirjan sieltä toisen täältä, mutta tässä on mielestäni astuttu nyt ihan uusille vesille. Toki kirjailijan tuttu kerronta on tässäkin tunnistettavaa ja ajankuvaus sitä tuttua Lailaa, mutta jotenkin tunnelma on nyt ihan kokonaan uusi.