Katja Kärki: Jumalan huone

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Katja Kärki

Jumalan huone

Bazar Kustannus

2018

Ennakkokappale

Ilmestyy 29.1.2019

Kaunis kiitos yllätyksestä!

Ennen Joulua olin aamulla lähtenyt töihin, minulle ilmoitettiin, että kotiini on tullut kirjalähetys postin tuomana.  Koko päivän mietin tykönäni, mitä on paketissa, jonka Kirjavälitys on lähettänyt. Enhän ole pyytänyt arvostelukappaletta - muistaakseni. Iltasella sitten avasin pahvisia paketin kansia, ja siellä oli Jumalan huone -opus. Kirja, joka on Katja Kärjen esikoinen.

Käännellessäni pehmeäkantista kirjaa, minua epäilytti kirjan nimi Jumalan huone. En ole suomalaista kummempi luterilainen: joskus olen kakarana mummoni kanssa joulukirkossa käynyt ennen kukonlaulua, sukulaisten lapsien häät ja lapsien kasteet todennut - kummikin olen. Mutta siinäpä se taitaa minun kohdallani olla. 

Takakantta käänellessäni alkoi tarina muhia.Siinä jätettiin hyvästejä yhteisölle ja perheelle, johon mitta oli tullut täyteen. Oli yritetty ihmistainta saada mahdutettua muottiin, mutta tämä ei ollutkaan juurtunut, vaan juuret kasvoivatkin ihan muualle. Tarinan idea on lestadiolaisessa yhteisössä Pohjois-Karjalan alkavissa vaaramaisemissa. Taitaa muuten olla aika uniikkiaihe kaunokirjallisuudessa -  Joensuun seutukunta ja lestadiolaisuus.

Katja Kärki kuvaa kirjassaan kolmen Martikaisen suvun jäsenen elämää. Nuorin heistä on Elisa, hänen tätinsä Maria ja tämän täti Aili. Tästä voidaan jo päätellä, että aikaperspektiivi on melkoinen: viime sodanajoista viime vuosikymmenelle asti. Kuvauksissa kieli on värikästä ja kuvailevaa osin jopa kuplivan reipasta, jossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat - suorempaa kuin suora itse.

Totta puhuakseni, odotin kirjalta ihan toisenlaista tarinaa. Tarinaa, jossa tosissaan käydään keskusteluja ja irtiottoja yhteisön kanssa - reippaita näkemyseroja. Tämä jäi hauraana marginaaliin. Kirjassa kerrotaan paljon Elisan nuoruuden kapinoinnista: punaista siilitukkaa ja reipasta bile-elämää myöten. Mutta kirjassa on myös kohtaloita, jotka antoivat hyvää perspektiiviä ja pohjaa tarinankululle. Ehkä herkullisimmat kohdat ovat juuri varhaisempien aikakausien arjen kuvauksissa, kun televisio ei ollut niin yleinen kapistus perheiden tuvissa kuin mitä se tänään on. 

Kirja on ahtaan yhteisöelämän reipasta tuuletusta, Minulle se oli mielenkiintoinen päätös hyvälle kirjavuodelle. Toivottavasti te saatte siitä yhtä hyvän aloituksen uudelle lukuvuodelle!

Ismo Loivamaa: Kuka on kukin lastenkirjoissa

Ismo Loivamaa

Kuka on kukin lastenkirjoissa

Avain

2018

389 sivua + lähteet ja sisällysluettelo

Kun joulu on lasten ja lastenmielisten yksi odotetuimmista juhlista, ajattelin minäkin kirjottaa teille muutaman rivin tämän juhlan kunniaksi ennen pukin tuloa tupiimme. 

Viime kirjastokäynnillä näin uutuushyllykössä tämän Kuka on kukin lastenkirjoissa -kirjan. (On muuten tosi ihana kansikuva, vai mitä?) Muistuipa silloin mieleeni, että olen aikasemmin tähän blogiin kirjoittanut postauksen Sitaattien saloista - Tuula Uusi-Hallila ja Anne Halttunen ovat muuten tämän mainion kirjan tekijät. Nyt sama idea löytyy lastenkirjojen parista. On tutkittu pitkällä perspektiivillä lastenkirjoja ja tehty kattava kattaus, mitä on näiden kirjojen takana.

Itselleni tästä opuksesta löytyi monen monta tuttua satukirjojen sankaria ja sankaritarta, mutta vuosien vierähtäessä kirjan sivuille oli tullut myös heitä, joiden tempauksista en ole ollut tietoinen. Kirjassa löytyvät niin aristokatit, maijapoppaset kuin minulle niin rakas karhuherra Paddington.

Tähän karhuherraan tutustuin Yleisradion lastenohjelman Pikku Kakkosen ansiosta. Tuo Paddington piirretty versio vei minut tämän Brownin perheen adoptoiman karhun jäljille. Tiesittekös, että Paddington on perulainen maahanmuuttaja, joka yksin kyyhötti Lontoossa Paddingtonin rautatieasemalla kaulassaan lappu, jossa luki: "Pitäkää huolta tästä karhusta, kiitos".  Hänen Lucy-tätinsä jouduttua karhujen vanhainkotiin, Paddington joutui muuttamaan maasta. Täti oli valmistellut asiaa niin, että oli opettanut pienelle sukulaiselleen englantia. Brownin perhe löysi tämän kyyhöttävän tapauksen Paddingtonista ja alkoivat kutsua tätä karhuherraa löytöpaikan mukaan.

Paddingtonin leveälieristä hattua ja duffelikankaista takkia yllään kantanut karhu asusti Puutarhakadulla. Siellä vaikutti myös herra Gruber, joka piti Paddingtonin tavoin kaakaosta. Nämä ystävykset keskustelivat usein makeista pullista ja karhuherran mieliherkusta marmeladipaahtoleivästä.

Niin kuin hyvät jutut yleensä saavat alkunsa sattumasta, niin taru Paddington karhuherrasta on niin ikään sattuman tulosta. Paddingtonin luojan Michael Bond oli saanut ideansa kirjaan tästä hyväntahtoisesta karhusta eräänä jouluaattona tavaratalossa, kun leluosaston yksinäisellä hyllyllä istui nallekarhu - Paddington. Tuon nallen sai muuten joululahjaksi Michaelin vaimo.

Suomessa Paddingtonin tempauksiin tutustuttiin ensimmäisen kerran 1975.  Mm Tammi on julkaissut paddingtoninsa 2000-luvulla alkuperäisellä Peggy Fortmunin kuvituksella. Viimeinen Paddington-kirja ilmestyi muutamaa kuukautta ennen Michael Bondin kuolemaa viime vuonna.

Mutta Paddington on myös tänään ajankohtainen. Esimerkiksi Dagens Nyheterin kulttuuriosaston vetäjä Björn Wiman on omistanut, kirjan tekstin mukaan, yhden kronikkapalstansa Paddingtonin poliittiselle ajankohtaisuudelle - johon voin hyvin taas yhtyä. "Hyvä lastenkirjallisuus kertoo aina jotain ajan pohjavirrasta". Tekstin mukaan (mts 251) "Englanti ei enää ole niin vastaanottavainen ja hyväntahtoinen maa kuin Paddington luuli."

Hyvää Joulua teille kaikille!

Cecilia Samartin Señor Pelegrino

Cecilia Samartin

Señor Pelegrino

Tarnished Beauty

2008

Suomennos Tiina Sjelvgren

Bazar Kustannus

2010

Kirjastolaina

Samartinilta luin kirjan viimeeksi Mofongon, pienen pojan tarinan. Se teki minussa omat temppunsa aistilisuudessaan. Lähes samoin kävi Señor Peregrinon kanssa. Aina kun otin kirjan käsiini, edes pieneksi toviksi, olin mukana Jemliletin ja Peregrino-herran keskusteluissa kärpäsenä katossa.

Summa summarum - heinosti loihdittu, ihana tarina.

Tätä kirjaa kirjottaessaan ei ehkä kirjailija tiennytkään, miten ajankohtainen hänen tarinansa on tänään. Meksikolaiset haluavat yli rajan Yhdysvaltojen puolelle - kuka milläkin motiivilla. Voisi kuvitella, että Jemilet on yksi heistä, joista kuullaan ja katsellaan iltauutisissa harvase ehtoo.

Samartinin Jemilet on meksikolainen nuori nainen, jonka selässä on syntymämerkki. Kokoa merkillä on koko selänpituudeelta ja väriltään verenpunainen - röpöläinen. Se inhottaa lukutaidotonta naista ja halu on saada se pois keinolla millä hyvällä. Jemilet on kotoisin köyhältä seudulta, joten on lähes toivotonta saada apua kotopuolessa. On pakko päästä paremman mahdollisuuden ääreen. Alkaa salamatka Yhdysvaltoihin.

Mielestäni koko tarina alkaa tästä Rio Granden ylityksestä. Jemilet hakeutuu Carmen-tätinsä luo ja alkaa hankkia rahaa selässä olevan vaivan poistoon ja muuhun elämiseensä. Pesti löytyykin läheisestä mielisairaalasta väärennetyn henkilöllisyyden turvin. Tässä sairaalassa Jemilet saa hoidokikseen vain yhden potilaan - Señor Peregrinon. Mielenkiintoinen mies, joka auttaa Jemiletiä, ja alkaa kertoa tarinaansa omasta elämästään ja pyhinvaellusmatkastaan Santiago de Compostelaan.

Niin kuin Rakkaudesta kirjoihin [lue bloggaus tästä] bloggari toteaa Peregrinon tarinasta, voin siihen hyvin yhtyä. Hän kirjoittaa kirjasta näin:

Teos on kuin hellä halaus,

 todellista hyvän mielen luettavaa.