lauantai 30. joulukuuta 2017

Bernhard Schlink: Lukija


Bernhard Schlink

Lukija

Der Vorlesser
1995
 
Suomennos: Oili Suominen
 
3. painos,
"pokkari"
 
 
WSOY
2009
 
224 sivua
 
 
Kirjastolaina



"Kun avaudumme
sinä minulle ja minä sinulle,
kun uppoamme
sinä minuun ja minä sinuun,
kun katoamme
sinä minuun ja minä sinuun.
 
Silloin minä olen minä
ja sinä olet sinä."
                                                        Michael Berg
                                                 (mts 63)

 
 
Oli eräs kuluvan joulukuun lauantai-ilta. Ajattelin, mitähän teksin? Mihinkään en viitsinyt mennä iltaani viettämään. Ulkonakin oli adventtiloskainen keli. Otin silloin läppärin syliini ja katsoin Yle Areenan elokuvatarjontaa. Pyöritin listaa edestakaisin ja huomasin Lukijan. Siinä linkin etusivussa komeilivat Kate Winslet ja David Kross. Se oli sattuma klikkaus - onnekas sellainen. Katsottuani tuon elokuvan, se vaivasi minua niin, että oli etsittävä tuo tarina kirjana eteeni, kun se kerran sellaisenakin on olemassa. Siltä istumalta eksyin oman kirjastoni verkkosivuille ja katsomaan, onko kirjaston kokoelmissa kyseinen kirja. On ja saatavilla. Keskiviikkona se oli jo minulla, josta paljastui uudestaan moniulotteinen ja koskettava tarina.
 
Se on Michael Bergin kertoma tarina Hannasta,  Hanna Schmitz - siitä kokemastaan ainoasta oikeasta elämänsä rakkaudestaan, jonka sisältöä hän ei voinut ennalta arvata.
 
Schlink on pukenut tarinansa kolmeen osaan: alun ihana rakkaustarina, riipaiseva oikeudenkäynti ja lopuksi aikuistuneen miehen pohdinta siitä, mitä Hanna on hänen elämälleen tehnyt. Itse koin tarinan alun kuin  Michael tavatessaan Hannan. En voinut kuvitellakaan, millainen nainen Hannan takaa löytyy.  Mutta onko tuo Michaelin kokema tunne a) toisen, jo elämäänähneen naisen hyväksikäyttöä, b) aito tunnetila, kun kaksi ihmistä sattumanvaraisesti löytävät yhteisen sävelen. Joka tapauksessa se on ja oli Michaelin ensi rakkaus, johon minä uin täysillä mukaan ja samastuin.
 
Jokaisessa rakkaustarinassa on aina se jokin, se juttu, mikä liimaa sen yhdessä kokeneet toisiinsa. Tässä tarinassa se on lukeminen.
 
Kesä oli meidän rakkautemme liitolentoa. Tai pikemminkin minun rakkauteni; Hannasta en tiedä mitään. Noudatimme edelleen samaa rituaalia: luentaa, suihku, rakastelua ja lepäilyä. (mts.75)
Tutustuessaan Hannaan Michael on vasta 15-vuotias koululainen. Hänen nupullaan oleva nuori rakkautensa palaa jo roihuten häntä parikymmentä vuotta vanhempaan Hanna Schmitziin, joka saa elantonsa rautiovaunun rahastajana. Kirjaansa Schlink on kuvannut parin kipunoinnin aistikkaana, mutta kuitenkin enemmän kuin alkuvoimaisena.
 
Näin jälkeenpäin ajatellen, (en silloin lukiessani tai elokuvaa katsoessani noteerannut tätä sen kummemmin),  kummaksun kirjailijan valintaa Hannan ammatiksi. Kun hän oli tuossa vaiheessa tarinaa luku- ja kirjotustaidoton, niin miten hän on voinut toimia rahastajana ratikassa. Vai onko niin, että lukutaidoton voi tunnistaa numeroiden merkityksen ja omata taidon ratkaista niiden avulla matemaattisia ongelmia, joita rahastaja kohtaa kunkin matkalaisen kohdalla. Näinkin tietysti voi olla, mutta itselläni tuo on vaikeaa sisäistää, koska olen matematiikan alkeellisimman asteen oppinut samoihin aikoihin kuin kirjainten merkityksen sanojen raaka-aineina, josta lukutaito kumpuaa. Ymmärrettävämpää olisi ollut,  jos Hanna olisi jo tarinan alkumetreillä toiminut ompelijana, mitä hän myöhemmin vankeusaikanaan teki tai vaikka ollut leipuri. Nuo taidot kun ovat mitä suurimmalta määrin käden taitoja, jotka hyvin siirtyvät sosialisaation avulla, mallista oppimalla, mestarilta oppipojalle.

Kirjan toisessa osassa kaikki muuttuu. Jos teoksen ensimmäinen osassa uppoudun Michaelin mielen maisemaan, olin tässä kirjan toisessa osassa osa Hannan kokemaa todellisuutta. En tiedä. Hanna oli kahden vaiheilla. Toisaalta häntä hävetti tuon onnettoman puutteen kohtaaminen, sillä tätä taitoa hän olisi kipeästi tarvinnut Siemenssillä toimiessaan. Siellä hän koki sen ahdistavana uhkana ja esti toimessa ylenemisen. Se sai hänet toimimaan niin kuin toimi. Toisaalta voi olla, että ihan sitä "totuutta", mikä Saksan kolmas valtakunta piti sisällään, ei ehkä ollut Hannalle ihan selvää systeemiin liittyessään. Ollessaan jo natsiaatteen sisällä, ylempien asteiden käskyvalta piti myös tämän vanginvartijana toimineen Hannan hiljaisena, muuten oma tontti olisi heilunut pahemman kerran. Tässä osassa ihmettelen sitä, miksi Hanna uhrasi niin paljon energiaa oman puutteen peittämiseen, vai hävettikö se häntä niin, ettei edes uskaltanut kohdata omaa vajavaisuuttaan ja tehnyt asialleen jotain.
 
Kirjan kolmannessa osassa katsoin Michaelin tarinaa jo ulkopuolisen näkökulmasta käsin. Minua herkisti tämän kolmannessa osassa kerrottu Michaelin Hannalle nauhalle lukemat kirjat, joiden avulla Hanna opetteli itse lukemaan ja kirjottamaan. Sitä Michael pohdiskelee tarinassa tähän tapaan:
 Alotin Odysseiasta. Luin sen, kun Gertrud ja minä olimme eronneet. Monina öinä nukuin vain muutaman tunnin; makasin valveilla, ja kun sytytin valon ja otin kirjan käteeni, silmäni painuivat kiinni, ja kun panin kirjan pois ja sammutin valon, makasin taas valveilla. Niinpä luin ääneen. Silloin silmät eivät painuneet kiinni. Ja kun yökaudet puoliummessa ajattelin avioliittoani ja tytärtäni ja elämääni ja kun noissa sekavissa, muistoista uniin liukuvissa ja piinaavia kehiä kiertävissä pohdinnoissa Hanna aina oli etualalla, minä luin Hannalle. Luin hänelle ääneen kasetteihin. (mts 189)
... 'Hän oppi lukemaan teidän avullanne. Hän lainasi kirjastosta ne kirjat, jotka te olitte lukeneet nauhalle ja seurasi sana sanalta, lause lauseelta kuulemaansa....' (mts. 212) 

Myöhemmin kanssakäyminen jatkui, kun Hanna vihdoin uskaltautui ottamaan kynän käteensä ja kirjoittamaan vaatimattomat lauseensa Michaelille viesteihin, joista Michael kertoo näin:

Ensi tervehdyksen jälkeen tuli lisää tasaisin väliajoin. Aina vain muutama rivi, kiitos, pyyntö saada kuulla lisää samaa kirjailijaa tai mielummin jotakuta muuta, huomautus jostakin kirjailijasta tai runosta, kertomuksesta tai romaanihenkilöstä, jonkin huomio vankilan elämästä..... Usein vasta Hannan huomautukset saivat minut huomaamaan onnenpensaat, kesäiset ukonilmat tai lintuparvet. (mts. 195)
Niin kuin tämän postauksen alkuun kirjoitin tämä on moniulotteinen teos. Vain pienen katsauksen sain mahtumaan näiden kappaleiden väliin. Tässä kirjassa on upotettu useita teemoja, joiden kautta kirjaa voi kahlata läpi ja sitä voisi edelleen tulkita. Siihen on sisäänrakennettu mm. syyllisyyden ja syyttömyyden kokeminen, rakkaus, petos, salaaminen, ja häpeä. Minulle tämä oli vahvasti kehityskertomus, jossa nuori teini-ikäinen poika varttuu aikuiseksi mieheksi. Kirja on kohtalokas monella tapaa, jossa on tumma sävy. Sen lukemista sinulle suosittelen.

Tästä on viimeinen kirja Helmet 2017 - lukuhaasteeseen. Tämä osuma menee kohtaan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta/Muu taide on inspiroinut kirjaa.  Onhan tämän kirjan pohjalta tehty tuo kirjan lukemiseen innoittanut elokuva.


*****
 
 
Tästä tulee viimeinen tämän vuoden Luettujen kirjojen postaus. Kiva kun olette löytäneet tämän avoimen kirjapäiväkirjablogini ja toivatan teille kaikille:
 
Hyvää Uutta Vuotta!
 
2018
 

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Max Manner: Mayra

Kannen kuva: Asko Kũnnap
Max Manner

Mayra

Arktinen banaani
 
326 sivua
 

 
Kirjastolaina







 
Se on aikuisella tavalla romanttinen tarina ihmisistä ”kolmannen iän” kynnyksellä. Mayra on myös kertomus parantumattomasta sairaudesta sekä mahdollisuudesta päättää itse omasta elämästä ja sen loppumisesta.  (Max Manner)
 
Max Manner on  minulle tuntematon kirjailija. Tässä on nyt siis kyseessä ensi tutustuminen Mannerin tuotantoon. Kirjan takakansi kertoo, että kyseessä ei ole ihan uusi tulokas kirjailijoiden keskuudessa, vaan Manner on tuonut rikosromaaneja lukijoidensa eteen kymmenen kappaletta.

Kirjassa ensimmäinen luku ei ollut ihan sitä, mitä herkästä kirjasta voisi odottaa. Itse asiassa siinä oli niin inhaa tekstiä, että oli vähällä jättää koko juttu lukematta. Hyppäsin sivuja yli ja käänsin katseeni lukuun kaksi. Se temppu kannatti, sillä siitä vasta kunnon tarina alkoi. (Kirja alku tuli sitten luettua vasta jälkikäteen. Itse asiassa hyvä niin, koska se sulki tarinan.) 
 
Manner on kirjoittanut kirjan, jossa on ihanaa aikuisten romantiikkaa. Heikki Savolainen on sairaseläkkeelle joutunut sinfoniaorkesterin sellisti. Heikillä on kaksi aikuista lasta tytär ja poika, jotka molemmat ovat jo lentäneet pois pesästä. Tätä tyhjentynyttä pesää asustaa omakotitalossa Heikki ja Anna-Liisa yhdessä. Eräänä aamuna tuisku on lentänyt ja samalla keli on lähes mahdoton, eikä Heikilläkään ole paras mahdollinen aamu, niveliä kolottaa taitaa tulla lääkärireissu. Vaimo tekee lähtöä töihin ja kyselee mieheltään halukkuutta heittää hänet. Mies epäröi oloaan ja tokaisee, että onhan autossa hyvät talvirenkaat. Niillä pitäisi hyvin päästä.
 
Sitten tapahtuu kolari, jossa Anna-Liisa on mukana. Hän menehtyy myöhemmin sairaalassa saamiinsa vammoihin. Heikin elämä saa uuden käänteen.
 
Murhe vie miestä. Onneksi on luottoystävä Jouko, joka yrittää omalla tavalla rohkaista miestä syövereistä takaisin normiraiteille. Heikki kaipaa vaimoaan ja vierailee usein hautausmaalla, jonne vaimo on laskettu mullan alle. Siellä Heikki tapaa Eevan ja se on sitten menoa niin, että sukat pyörähtävät kerran jos toisenkin, eikä miehellä tunnu tilanteeseen olevan enää mitään sanomista.
 
Tämä netin sosiaalinen media on ihmeellinen. Sen huomaa myös Heikki. Vanha rakkaus Mayra ottaa Heikin naamakirjaan yhteyttä ja ilmoittelee itsestään Espanjan kuuman auringon alta. Ihana Mayra, taidemaalari ja Eeva, varakas lakitoimiston yrittäjä, Heikki on äkkiä tahtomattaan kahden naisen loukussa.

Erityisesti minua viehätti tässä kirjassa runsas, mutta taitavasti kirjoitettu dialogi. Se vei ja kehysti hyvin tarinaa. Mayra on vahva, seesteinen ihmissuhderomaani, jossa on tarjottimella yllättäviä ja dramatiikkaa uhkuvia käänteitä. Hyvä luettava pimeneviin iltoihin.

Tässäkin kirjassa on ainesta Helmet-listaukseen. Tällä kertaa, tietysti, paikka löytyy Schindlerin listan kaverina kohdasta 35 . Kirjassa on erisnimi.
 

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Lauri Törhonen: Elämäni banaaninkuorena

Kuva: Charlotta Bergius
Lauri Törnonen

Elämäni banaanin kuorena



Docendo Oy
 
2017

191 sivua

 
Kirjastolaina





"Elokuvaohjaaja-kirjailija Lauri Törhösen uusi romaani on kaikessa raivossaan ja riutumisessaan täräyttävä, suorapuheinen ja raju avioerokuvaus."
– Keskisuomalainen

Tätähän se on, kun kahden ihmisen välit, sukset, menevät ristiin ja edessä on vain katkera latujen ero, jossa etsitään syyllistä. Tätä karvasta keitosta on Törhosen kirjassa tilittämässä kertojana mies-Minä, joka tilittää  ja syyttää vereslihalla vaimoaan erosta, jota mies hangotteli vastaan kahden vuoden ajan - tai kauemmin. Minä rakasti Sinä-naistaan vimmalla, tahdolla, vaikka mennen tullen pettikin omaa Sinäänsä. Silti Minän ainoan lohdun toi kotona oleva Sinän syli, joka oli turvasatama pahalta maailmalta.
 
Tämä on, naisen näkökulmasta, kun sitä itse luin, mielenkiintoiinen teos siitä, mitä mies näkee ja tuntee, kun rakastaa naistaan ja tulee kuitenkin jätetyksi. Tässä kirjassa ollaan iholla ja sen alla. Kirjassa eron inharealistista tykitystä korostavat tiukat, lyhyet mutta tunnetta sisältävät lauseet, kun vimma ja inha puetaan sanoiksi.

Niin kuin Hannele Salminen, blogissaan Kirjasta kirjaan 3.9.2017, pohti sitä, rakastiko Minä todella Sinää, sitä kysyn minäkin. Minäkään en ole siitä ihan varma. Monessa kohtaan tuntui, että kotilieden lämpö oli tärkeämpää kuin itse "kotilieden lämmönlähde".

"Outo yhdistelmä, tai aika hyvä: olen huono valehtelemaan mutta hyvä salaamaan: sinä olet huono salaamaan mutta hyvä valehtelemaan."

Järisyttävä parisuhde-erokuvaus miehen kertomana.Suosittelen!

maanantai 30. lokakuuta 2017

Keith Stuart: Poikani Sam


Kuva: Elina Warsta
Keith Stuart

Poikani Sam

A Boy Made of Blocks

 
Suomennos: Marja Luoma
 
Bazar Kustannus Oy
 
 
431 sivua


 
Kirjastolaina
 
Sam on kahdeksanvuotias koululainen, joka ei viihdy koulussa, hänellä on vaikeuksia ilmaista itseään ja ymmärtää toisten käytöstä. Sam näkee maailmansa systeeminä, jossa on selvä sunnitelmallinen toimintatapa. Jos systeemiin tulee dilemma, se saa pojassa aikaan valtavan ahdistuksen, koska hän kadottaa siinä tavan hallinnoida ja jäsentää ympäröivää omaa maailmaansa. Sam rakastaa rutiineja ja totuttuja tapoja (samanlainen ruoka ja vaatteet päivittäin, sama päiväohjelma ... ) - jos kaikki tilanteet olisi ennustettavia ja rauhallisia sekä kaikki toimisivat samojen lainalaisuuksien mukaan, siinä maailmassa Samin olisi helppoa elää - se olisi elämää ilman ad hoc -tilanteita ja hyppyjä tuntemattomaan. Samin maailma on autistisen nuoren miehen miljöö. 

Isälle, Alexille, Sam on tärkeä ihminen, mutta vaikea, koska hän ei ymmärrä pojan systeemistä maailmaa. Hän yrittää olla hyvä isä, mutta uupuu mahdottomaksi käyvien tilanteiden alla - ja vielä työkin menee alta. Kaikki tuntuu kaatuvan Alexin ylle ja hän sysääkin pojan ja ongelman vaimonsa Jodyn huoleksi. Nyt palaa Jody-äidin pinna.Yhtä avuton Alex saa lähteä talosta ja pesiytyy poikamiesystävänsä Danin nurkkiin.

Tämän kaaoksen keskelle Sam saa pelikonsolin Minecraftin, joka mullistaa pojan miljöön. Se on maailma, jota voidaan rakentaa pala palalta kuutioita pinoamalla - vihdoinkin oma systeemi, jota voi omilla ehdoilla hallita. Siinä miljöössä isä ja poika tutustuvat uudelleen toisiinsa ja löytyy yhteinen "kieli", jolla kommunikoida. Tämä tarina on isän ja pojan kasvutarina siihen, miten tutustutaan omaan ja toisen oudompaan ympäristöön ja miten siinä voi pärjätä ja toimia yhdessä.
 

Sam on minun kaunis poikani. Hän on hauska ja nokkela ja utelias ja yhdistelee asioita toisiinsa merkillisellä ja samalla nerokkaalla tavalla. Hänen mielikuvituksensa on valtava polttouuni, jossa hän takoo merkityksiä siitä materiaalista, josta tämä metelin sekamelska koostuu.


Ehdottomasti mielenkiintoinen lukukokemus! Suosittelen. 


Tämäkin kirja on Helmet-listalla. Siellä se on kohdassa 42. Esikoisteos.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Antti Tuuri: Tammikuu 18

 © Antti Tuuri ja Otava



Antti Tuuri

Tammikuu 18



Otava
220 sivua


Kirjastolaina




Edellinen kirja, jonka Antti Tuurilta luin oli Tangopojat. Sen tapahtumat on sijoitettu Pohjanlahden vastarannalle tanssiyhtye Hurman haitaristin Saulin matkaan. Nyt Tuuri on tullut aiheineen "paluumuuttajana" takaisin koto-Suomeen ja kapina-aikaan, kun sisällissota ottaa ensiaskeliaan Pohjanmaan lakeuksilla.

Antti Tuurin kirja Tammikuu 18 on kuvaus ajanjaksosta Pohjanmaalla, kun veli on nousemassa veljeään vastaan. Ylistarossa tammikuussa 1918 oli tarkoitus riisua kuutisensataa venäläissotilasta aseista. Valkoisella puolella oli suojeluskunnat huonosti varusteltuja - sotataidoissakin oli kohentamisen varaa. Rakennusmestari Ahto Sippola on napakasti isänmaan asialla yhdessä Aksel Bergmannin kanssa - tosin arvohiearkiassa pirtu taisi painiskella Bergmannin aatoksissa samoilla sijoilla vapaan isänmaan kanssa.
 
Jotta Sinä pääsisit hyvin sisälle tähän Tammikuu 18 -kirjaan, kannattaa palauttaa omaan mieleensä itsenäisen Suomen alkutahdit. Tämän kirjan alussa mainitun  Aktiivisen komitean tarkoituksena oli luoda sotilaallisesti organisoitu järjestelmä Suomeen. Ongelma oli vain siinä, että komitean johdossa oli akateemisesti koulutettua väkeä, jolta puuttui sotilaallinen kokemus. Tähän hätiin tulivat palokuntalaiset, joille laadittiin harjoitusopas "Voima 1906". Käytännön toimista vastasi työjaosto, jonka ohjeiden mukaan maa jaettiin piireihin, joissa oli  piiriasiamiehet. Heidän vastuulle tuli pitäjäpäälliköiden hankinta paikallistoimikuntia varten. Maassa olleitten venäläisten harhauttamiseksi toiminta oli oltava salaista. Toiminnan "virallinen puoli" näyttäytyi Uusi Metsätoimiston -nimen alla. ( http://www15.uta.fi/yky/arkisto/suomi80/teema14.htm, 19.10.2017) Alla oleva kuva on  hämäysilmoituksesta, jossa kaupattiin Uuden Metsätoimiston lukuun puuhiiltä.

Sanomalehti-ilmoitus Uusi Päivää lehdestä.
Metsätoimiston hämäysilmoitus Uusi Päivä -lehdessä.
Kuva: Kansalliskirjasto, www.yle.fi/uutiset/3-9710204



Tuurin Tammikuu 18 voisi jakaa muutamaan kulminaatiopisteeseen. Kirjan alkuosassa tehdään selkoa Sotakoulun ja Ratsukoulun sijaintikunnista. Näillä kouluilla oli muuten lyhyt, mutta  merkittävä rooli vasta itsenäistyneen Suomen puolustusvoimien alkuvaiheissa.

Kirjan toinen kulminaatiopiste on kenraaliluutnantti Mannerheimin tulo Suomen hallituksen nimittämänä valkoisten joukkojen johtoon. Voiko Venäjän keisarillisen armeijaan kuuluneeseen kenraaliin luottaa, joka on palvellut Venäjän tsaaria kolmenkymmenen vuoden ajan? Siinä on isänmaan asialla olleille pitäjäläisille puhumista pohjalaistalojen kamareissa ja tuvissa.

Mielenkiintoinen episodi on kirjan otsikkotapaus "Aksel Bergman kaatoi junan, mutta väärän." Tämä tapauksen sisällä oli väärinkäsitys Mannerheimin määräyksestä. Tässä kenraalin määräyksessä tuli estää Vaasaan menevään junaan venäläisten sotilaiden pääsy, mutta päästää postijuna Seinäjoelle matkustajineen läpi ko. rataosuudella. Toisin kävi, ja Bergman kumppaneineen kaatoivat väärän junan - postijunan.

Tuurin kirja on kovin tiivistunnelmallinen teos. Minulle, ei-pohjalaiselle, lukijalle, osin vaikea, vaikka historianjakso on muuten tuttu juttu. Pieniä paikannimiä on paljon ja niiden hahmottaminen toisiinsa on enemmän kuin haastavaa. Tähänkin olisi ollut hyvä ratkaisu se, että kirjassa olisi ollut kartta, josta lukija olisi voinut seurata kuvioiden kulkua. Samoin henkilökaarti on runsas ja nimiä lukijan eteen tulee paljon, eikä pieni henkilölistakaan olisi ollut kirjailijalta ollenkaan huono ratkaisu. Ehkä pohjalaiselle lukijalle kirja avautuu ihan toisella tavalla kuin minulle, jolla on juurensa toisen paikkakunnan tapahtumissa.

Antti Tuurin kirja, Tammikuu 18, on myös Helmet-listalla. Siellä sen löydät tietysti kohdasta 8. Suomen historiasta kertova kirja.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Sarah Lark: Maorien laulu

Suomalainen kansi: Nic Oxby

Sarah Lark
 

Maorien laulu

 
Suomennos: Sanna van Leeuwen
 
Bazar Kustannus Oy
 2017

864 sivua

 
Kustantajan esittelykappale

kaunis kiitos!
 
 
On kulunut 40 vuotta siitä, kun kotiopettajatar Helen Davenport ja lordin tytär Gwineira Silkham saapuivat Dublin-aluksen tuomana Tyynenmeren ja Tasmanianmeren väliin jäävälle Eteläsaarelle, Christchurchin kylän vuoristoiselle rannikolle. Nyt McKenzien ylängöllä puhaltavaat kokonaan uudet tuulet. Pääosissa ovat Helenin ja Gwynin lastenlapset, Elaine O'Keefe ja Kura Warden.

Kirja toimi itsenäisenä osanaan suhteellisen hyvin, mutta henkilösidokset Valkoisen pilven maahan ovat löyhästi  sidottuja. Tähän olisi ollut hieno ratkaisu se, että kirjan tärkeimmät henkilöt olisi sijoitettu sukupuuhun, koska sukusagastahan on kyse. Samalla edellisen osan tärkeimmät tapahtumat olisivat tulleet tutuiksi kesken kaiken mukaan tulleille lukijoille. Nyt niitä ripoteltiin taustatueksi sinne sun tänne, sopivan tilanteen mukaan, ensimmäisen sadan sivun matkalle. Se valitettavasti laski tarinan tasoa heti alkumetreillä.

Oma mielenkiintoni kirjasarjan ensimmäisessä osassa oli ehdottomasti Kiward Stationin tapahtumissa. Vanhan isännän Geraldin eläessä tilalla sattui ja tapahtui runsaasti. Juonenkäänteet olivat yllättäviä ja napakoita. Tilan asukkaat olivat sopivasti sellaisia, joissa oli mielenkiintoista särmää. Nyt Kiward Stationilla  kaikki pyöri tämän ihanan, puolittain maoritytön/naisen, pauloissa, jonka Lark kuvasi kaatamaan kuulijansa taidoillaan kuin rankkasade korjuukypsää viljaa.

Sitä vastoin tässä Maorien laulussa minun spottini valaisi sekä O'Keefen Stationia että Lionel Stationia, Elainen molempia "varsinaisia" kotipaikkoja. Kovin suojattua elämää ja lapsuutta viettäneestä tytöstä kasvaa tahtonainen kolhujen kautta. Tietysti Tim Lambert on mielenkiintoinen tuttavuus Lainien elämään, mutta, mutta... Lambertin olisin tuonut kuvioihin jollain toisella tapaa...  Nyt tuo kaivosonnettomuus sinällään on mielestäni yksi esimerkki tarinan tyhjäkäynnistä, kun sitä katsoo Elainen näkökulmasta käsin.

Muista kirjan  henkilöistä James McKenzien habituksessa oli jotenkin sellaista särmää, josta ehdottomasti olisin halunnut kuulla ja lukea lisää. Tästä karjavarkaasta näyttäytyi Gwynin miehenä ihan uusi näkökulma ja luonteenpiirre. Toisaalta hänellä oli mainiot suhteet tilan liepeillä olevaan maoriheimoon. Hän osasi olla ilmapuntarina niin alkuasukkaiden ja puolittaisen vävynsä aiheuttamien harmien ratkaisuissa. Hyvä tyyppi tukemaan Gwyniä Kiward Stationin tilan hoidossa.

Tästä, Maorien laulusta, en oikein saanut sitä kaikkea irti, mitä halusin. Sisimmässäni tunnen pientä pettymystä. Joissain kohdin tarinassa oli aistittavissa edelläkerrottua tyhjäkäyntiä. Toisaalta Lark kirjoitti varsin vetävää tekstiä ja kehitti näiden kahden naisen elämään mielenkiintoisia kohtalonhetkiä ja kipukohtia. Tästä kirjasta jäi jotenkin, jotenkin tyhjä olo, josta oli vaikeaa kirjoittaa lukutunnelmia.
 


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Juha T. Hakala: Tulevan maisterin graduopas


Juha T. Hakala

Tulevan maisterin graduopas

Gaudeamus
2017

e-kirja

244 sivua
 
Kun homma on mokattu, niin kaikki korjaavat toimenpiteet sotkevat sen entistä pahemmin.
 
Finaglen neljäs laki
 
 
Tästä opuksesta on pakko kirjoittaa muutama rivi ja muistella hetki niitä aikoja, kun minä ja Diipani koitimme ottaa toisistamme mittaa - ihan tosissaan. Koville se otti, sen tunnustan, mutta siihen oli silloin yksi pelastus Juha T. Hakalan "Melkein maisterin entistä ehompi niksikirja, Gaudeamus 2008". Tuosta koitoksesta on jo seitsemän mennyttä kesää. Nyt Hakala on taas asian äärellä helpottamassa "polosten" elämää, kun lopputyö on edessä ja ei mistään oikein löydä langanpäätä. Helpota ihmeessä hetki oman ongelmasi kanssa ja uhraa vaikka yksi päivä Hakalan ajatuksenjuoksulle. Uskon, että se kannattaa!
 
Tämä oma kokemukseni Diipasta on karu. Pienessä yliopistossamme ja vielä pienemmässä tiedekunnassa oma professorini oli kutsuttu suurempaan yliopistoon saman alan professuuria hoitamaan, kun minä reppana aloin miettiä omaa aihetta lopputyölleni. Yksinäistä oli. Tällä oppisuunnalla oli kyllä lehtori, mutta hän oli omasta  viritelmärakenteestani niin kovin kaukana, melkein kuin itä lännestä. Professorilla oli assarinaan touhukas  jatko-opiskelija, joka jollain tavoin yritti ymmärtää minua ja diiparaakilehaaveitani, mutta hänen mielenkiintonsa oli tyystin omassa väitöskirjaprojektissaan. Olin tosi yksin oman asiani kanssa. Mietin, miten pääsisin eteenpäin.  Matkallani eksyin tuskissani yliopiston kirjaston hyllyjen väliin, josta löytyi Hakalan niksikirja Diipan tekemiseen. Se oli rentoa tekstiä vakavasta ja isosta möröstä. Hakala neuvoi ja ohjasi, miten  saadaan kovien mustien kansien väliin tutkielma, jossa päällä ja kirjan sidosreunassa lukee lehtikullalla painettu teksti DIPLOMITYÖ. Se kirja toimi minun tutkielmani ainoana ohjaajana.

Edellisestä kappaleesta voi jo päätellä, että nyt on edessäsi graduoppaiden äiti. Tässä opuksessa , niin kuin niissä edellisissä versioissa, Hakala on päästänyt pulmistaan yli monta lopputyöntekijää hyvin tuloksin.  Hän antaa oivasti vinkkejä mm. siihen, kuinka rajaa aiheensa niin, että kaikki tarpeellinen tulee mukaan, mutta muu sälä jää sen ulkopuolelle. Hyvin rajattu juttu on muuten helppo pitää näpeissä ja sitä on mukava työstää - siitä on nyt kokemusta ja se vie pitkälle. Usko pois.

Kasvatustieteitten proffa ja dosentti on niputtanut hyvät tärpit kaikenlaisten kirjallisten raporttien ja tutkielmien tekemiseen. Voinkin todeta, että ilman Hakalan silloista niksikirjaa, olisi oma akateeminen taipaleeni ollut lopputyön osalta projekti, joka olisi vienyt teekkarista kaikki irrotettavat mehut ja enemmänkin. Nyt minä ja kansitettu Diipa olimme vain juoksustamme voipuneita. Matka oli antoisampi kuin itse tulos, vaikka kuulemma oiva tekele omana aikanaan olikin. Kiitos proffa, Juha T. Hakala!
 
Kun akateemisten opinajojen viimeinen ponnistus tulee valmiiksi, sen voidaan todeta lisäävän tekijänsä hyvinvointia. Siis Helmet-haasteessa tämä opus löytyy kohdasta 4. teos lisää hyvinvointiasi.
 

tiistai 3. lokakuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Kansi: Emmi Kyytsönen
Eve Hietamies

Hammaskeiju

Otava
2017

415 sivua

 
Kirjastolaina
 
Paavo itki puhelimeen. - Mä en pääse ulos.
Käskin sitä avaamaan ulko-oven. Ne ovat yleensä asunnoissa ulospääsyteitä.
 - Mä laitoin oven turvalukkoon eikä se enää aukea.
 - Teit mitä?
 
 
Eve Hietamiehen näin Yleisradion alkuillan ohjemistoon kuuluvan PS:n (Puoli Seitsemän) vieraana 27.9.2017. Tämä haastattelurupeama muistutti uudestaan Hietamiehestä ja Hammaskeijusta - Pasasen miehistä. Toki mielessä kirja oli ollut jo kevättalvesta asti, mutta silloinen varauslista lähikirjastossani näytti niitä lukuja !!!, että mentäisiin tänne vuoden viimeisille kvartaaleille, ennen kuin kirja tavoittaisi minun näppini. No, silloin en kuitenkaan itseäni liittänyt tähän toivomuslistaan mukaan, mutta nyt se oli uutuushyllyssä ja tärppäsi - vihdoin ja suurin odotuksin. Huomautan heti kärkeen, että Pasasten Yh-perheestä aiemmin ilmestyneitä osia en ole lukenut, joten nyt tehdään hyppy keskelle keitosta tuntematta sen paremmin rakennusaineita.

Hietamies on tehnyt mielestäni oman hienon hyppynsä sukeltaessaan sisälle Antti Pasasen hahmoon. Naisenlogiikalla ajateltuna mielenkiintoinen näkökulma yrittää katsoa yh-perhettä ja -vanhemmuutta miehen näkökulmasta. Tästä hän totesi edellä mainitussa ohjelmassa näin:
– Mutta sitten tajusin, että mies tietää tismalleen yhtä paljon kuin jokainen äiti, joka tulee ensimmäisen lapsen kanssa synnytyslaitokselta. Olen näiden vuosien aikana oppinut, että ei sillä ole mitään väliä kuka lasta hoitaa, pääasia on että joku rakastaa.
 
Ja että mitenkö yh-isä Antti Pasanen roolissaan sitten pärjää? Sanoisinko, että hyvän tilannehuumorin ja pitkähkön pinnansa avulla, ihan kohtuu hyvin. Antin ja Paavon arki on lapsiperheen värikästä kaaoksenhallintaa, johon tilanteet tulevat ja menevät täysillä ad hoc -tyyliin.
 
Kun Paavo lopulta rauhottui, istuin sen huoneeseen, sängyn reunalle. - Tajuatko, että sä olet vasta seitsemän. Mä en voi antaa sun olla yksin tunti kausia kotona. Siks iltsut on olemassa. Paavo tujotti. - Saaks mä jonkin palkinnon?
- Miks? 
- Kun mä sidoin Hermannin kengännauhat ja ne on pysyneet kiinni jo viikon?

Eve Hietamiehen tarinaniskentä on mielenkiintoisen, jouhevan, pirskahtelevan, kepeän, jutustelevan notkeaa. Oma persoonallinen kirjailijanote tekstiin näkyy edellä kuvatun tyylinomaisesti. Hetken aikaa se jopa nauratti ja oli tuoreenmakuista, mutta pian sanalitannialetkat alkoivat kyllästyttää ja maistuivat vanhalta vitsiltä. Siinä kohtaan naurut oli jo niistä naurettu. Toki tilannekomiikka toimi kirjassa suhteellisen moitteettomasti -  ainakin Paavon osalta. Mutta jotenkin lopputulema oli kuin tuppeesahattu höyläämätön raakalankku. Hiottuna ja särmättynä se ehkä olisi toiminut vielä paremmin. Vaikka kirja ei ihan minun kirjaksi asti nyt yllä, niin ihastuttava parivaljakko Pasasten duo eittämättä on.

 

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Susanna Välimäki: Syötävät sävelet - vieraana säveltäjien pöydissä

Graafinen suunittelu: Tiina Ripatti

Susanna Välimäki

Syötävät sävelet

Vieraana säveltäjien pöydissä

 
Kirjapaja
2017
 
 
 141 sivua
 
Kirjastolaina 
 
 
 
Susanna Välimäki on löytänyt kirjalleen maukkaan aiheen: musiikin mestarit ja heidän lautastensa täytteet - siis luvassa on annos herkullista kulttuurihistoriaa. S'il vous plaît. Tutkija on käynyt kirjaansa varten penkomassa arkistoja 15 tunnetun säveltäjän ruoka- ja ruokailutapoja aina ruokaresepteihin asti. 

Välimäki jaottelee kirjaansa kolmeen osaan: Taiturelliset kokit, Herkuttelevat syömärit ja Askeettiset tankkaajat.

Taiturelliset kokit

Heitä ovat: Nicolo Paganini, Chef Rossini, Giuseppe Verdi ja Claude Debussyn.

Heistä genovalainen Paganini (1782 - 1840) on ollut oman aikansa "metallimusiikin stara". Hän on kulkenut ruumiskärryjä muistuttavalla vaunuilla, pukeutui kuin pimeyden ruhtinas ja oli opiuminlaiha pistävine katseineen ja hampaattomine ikenineen. Hänen ulkoista habitustaan korostivat ylipitkät sormet ja liikataipuisat nivelet, jotka lavalla esiintyvällä viulistilla näyttivät yliluonnolliselta. Se sai monen kuulijan tekemään ristinmerkin kappaleiden välissä (mts.16)

Kun on puhe Paganinista ei voi olla mainitsematta verenpunaista tomaattikastiketta ja raviolia. Paganinin jäämistöstä löytyy resepti kuudelle hengelle, josta on tullut raviolihistorian klassikko kautta aikain. Tällä "herkuttelijan testamentillaan" hän teki lähtemättömän jäljen "rusottavan koisokasvin" ystäviin. (mts.19)
 
 
Toinen huomattava kokki näiden maestrojen joukosta on ehdottomasti italialais-ranskalainen oopperasäveltäjä Gioachino Rossini (1792 - 1868). Sen minkä säveltaide Rossinissa menetti sen gulinaristien makuhermot voittivat, nimittäin oopperoiden rikastuttama sävelnikkari lopetti ammattimaisen sävellystyönsä vain 37-vuotiaana antautuakseen raaka-aineiden makusinfonioiden rakenteluun. Kokonaan hän ei kuitenkaan luovaa säveliloitteluaan laittanut vakkansa kannen alle, vaan siitä saivat satunnaisesti nautiskella ruoansulatusta helpottamaan tehdyt sävellykset isännän tarjoamilla kynttiläillallisilla. Huomattakoon, että Rossini sävelsi vuosittain onnittelulaulun villakoiralleen tämän syntymäpäiväksi. Rossinin tavoin Ninikin oli perso ruoalle ja sen herkkuja olivat mm. saksanpähkinät.(mts. 23)
 
Ruokakriitikko Jean-Camille Fulbert-Dumonteilin (1831-1912) on todemmut, että Rossini oli erityisen loistokkaalla tuulella, kun hän valmisti tryffelikastiikkeessa sukeltelevia uunimakaroneja.
Mestari ruiskutti sienisoosin jauhoputkien sisään hopeisella ruiskulla, jonka hän oli teettänyt takoitusta varten hopeasepällä. Sitten hän laittoi terrakottavuoan uuniin, hellästi kuin lapsen kehtoon ja jäi vahtimaan sitä kuin lumottuna. Rossinin mukaan uunimakaronit kuiskivat säkeitä Danten Jumalaisesta näytelmästä. (mts. 27)

Herkuttelevat syömärit

Heitä olivat J.S. Bach, W.A. Mozart, Johannes Brahms, Maurice Ravel ja Alma Mahler.

Moni meistä muistaa Mozartin perheen ilottelut, mutta myös Johannes Brahmsille (1833 - 1897) jokainen ruokahetki oli juhlahetki, 'jos se epäonnistuu eli tilaan tyhmästi, kadun päätöstäni koko päivän' (mts59.)  Brahmsille jokapäiväinen energiatankkaus oli hetki onneen. Hän ruokaili mielellään ulkona, ravintoloissa tai ystäviensä luona. Brahms ei koskaan perustanut omaa keittiötään tai saati perhettä, joille olisi rakennettu kotiruokaa. (mts. 59)

Brahms syntymäpäiven (7.5) tienoilla yleensä 12 - 16 vierasta kutsuttiin vuosittaisille parsakekkereille. Juhlien menyy oli aina sama: ostereita, kaviaaria, parsaa ja shampanjaa. Vielä nykyäänkin hänen musiikkinsa ystävät ympäri maailmaa kokoontuvat toukokuisin syömään joukolla tämän menyyn. Parsa on tapana nauttia voisulan tai hollanninkastikkeen kanssa, ja kylmät leikkeleet ovat wieniläiseen tapaan notkuvia. Ruoan kanssa käyty keskustelu on bramsmaista, jossa voimasanoja ei säästellä. Nauru on reipasta ja röhöttävää ja vähän väliä toikaistaan ''Laat jo lecker smecken' (mts. 67.)

Askeettiset tankkaajat

Heitä olivat: Gregorius Suuri, Hildegard Bingeniläinen, L. van Beethoven. Franz Liszt, Clara Schumann ja Gustav Mahler.

Säveltäjä Franz Lisztin (1811-1886) ruokavalion saneli huonot hampaat. Hän kärsi koko aikuisikänsä hampaiden kiinnityskudosta syövästä parodontiitista, jonka takia hän menetti hampaansa. Hän myös kärsi bruksismista, jolla oli parondoniittia tehostava vaikutus(mts. 105). Muutenkin ikääntyneenä terveys ei ollut Lisztin vahvinta aluetta. Häntä vaivasi suuongelmien lisäksi mm. kihti, sydänvaivat ja harmaakaihi. Hänelle oli aina myös maistunut alkoholi, jolla hän lääkitsi itseään niin ruumillisilta kuin henkisiltä vaivoilta. (mts. 108)

Liszt oli myös tupakkamies. Hänellä paloi suunsa edessä, aina valveilla ollessaan, joko piippu, tupakka tai sikari. Huone, jossa hän oleili, oli täynnä savua. Soito-oppilaskaan ei opettajan läsnä ollessa  nähnyt nuotteja. Tosin tällä asialla ei ollut väliä, koska läksyt soitettiin Lisztin tunneilla aina ulkoa.(mts. 108).

Liszt sai useita tekohampaita. Jo konserttipianistiuransa lopetettuaan viideenkympin ikäisenä Lisztille tehtiin viiden ylähampaan setti, johon aluksi kuuluivat kaksi etuhammasta ja seitsenkymppisenä koko ylärivistö. Litsz piti tekohammaskalustoa ikävänä juttuna ja käyttikin niitä harvoin, joka on havaittavissa monissa kuvissa. Tästä syystä keittiötuotteet olivat lähinnä pehmeitä ruokia, liemiä ja sosekeittoja (mts. 105). Parsa maistui Lisztille erityisen hyvin (mts108.)


Susanna Välimäki on tehnyt herkullisen ruokakollaasin säveltaitajien pöydänantimiin. Tarkemmin näihin kattauksiin voit tutustua vielä muutamien päivien ajan Yle Areenan "Syötävät sävelet" -ohjelmasarjassa. Siinä Susanna Välimäki ja Janne Koskinen valmistavat säveltäjien kulttuurihistoriallisista resepteistä ruoka- ja juoma-annoksia. Näiden pariin pääset vaikka tästä.

Henkilökohtaisesti itse olen hyvän ruoan ja musiikin ystävä. Siksi tämän kirjan postaus kuuluu ehdottomasti Helmet-listalla kohtaan  4. Kirja lisää hyvinvointiasi.
 
 


Jeffrey Archer: Isän synnit



Jeffery Archer

Isän synnit

The Sins of the Father
2012

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Sitrruuna Kustannus Oy
2017

400 sivua


Kirjastolaina
 


New York
8.syyskuuta 1939 
 
 
Rakas äiti,
Olen tehnyt kaiken voitavani, jotta saat tämän kirjeen ennen kuin kukaan ehtii kertoa minun kuolleen merillä. 
Kuten tämän kirjeen päivämäärä osoittaa, en suinkaan kuollut, kun Devania upposi 4. syyskuuta. Minut poimittiin merestä amerikkalaiseen laivaan ja olen mitä suurimmassa määrin elossa. Sain kuitenkin tilaisuuden ottaa itselleni toisen miehen henkilöllisyyden ja tein niin, koska toivoin siten voivani vapauttaa niin sinut kuin Barringtonin perheen niistä ongelmista, joita olen tahtomattani aiheuttanut.
On tärkeää että tiedät, ettei Emmaa kohtaan tuntemani rakkaus ole millään laillla vähentynyt; kaukana siitä. Mutta en voi edellyttää häntä viettämään koko loppuelämäänsä toivoen turhaan, että joskus voisin todistaa olevani Arthur Cliftonin poika, Nyt hän saattaa ainakin harkita tulevaisuutta jonkun muun miehen kanssa. Minä kadehdin sitä miestä.
Aion palata pian Englantiin. Jos saat viestejä Tom Bradshaw -nimiseltä henkilöltä, ne ovat minulta.
Otan yhteyttä heti päästyäni taas Englannin kamaralle. Sitä odotellessa minun on pyydettävä, että pidät salaisuuteni yhtä visusti tallessa kun pidit omasi niin monta vuotta.
Harry
(Archer, Vain aika näyttää s. 412) 

"Kummisedän", vanhan Jackin, kuoltuan Harryn suunnitelmat kirkastuvat uuden sodan kolkutellessa Ison-Britannin rantoja.  Harry oli jo aikaisemmin tehnyt selväksi Emmalle, ennen koettua ikävää traagediaa vihkialttarilla, että jos Saksan valloituspyrkimysten aiheuttama uhka todentuisi Iso-Britannialle sodan julistukseen, hän lähtisi Oxfordin koulusta ja liittyisi merivoimiin. Paluu olisi varmaa vasta, kun Saksa antautuisi. Mikään ei kääntäisi nyt Harryn päätä - ei edes Emma.  Sir Walter Barringtonin ohjeiden mukaisesti hän pestautuu ensin Devonialle hankkimaan kokemusta merenkulusta aliperämiehenä astuakseen kuukauden kuluttua kuninkaalisen laivaston taistelualukseen, Resolutioniin, kansimieheksi. Mutka tuli kuitenkin Harryn äidille lähettämän kirjeen mukaisesti.

Harryn elämä New Yorkissa Tom Bradshawina ei ala lupaavasti. Hänet otetaan rajatarkastuksessa viranomaisten haltuun ja pidätetään. Jos hän esiintyy edelleen Tom Bradshawina, häntä odottaa murhasyyte veljensä surmasta, jos  hän tunnustaa olevansa Harry Clifton odottaa häntä oikeussalissa syyte vieraalla henkilöllisyydellä tehty valtiorajan ylitys. Kumpi olisi tuomion kannalta helpompi kestää? Harry on rahattomana vaikeuksissa uudella mantereella tahtomattaan. Hän yrittää pelastaa omia nahkojaan kertomalla viranomaisille sen, mikä on totuus Tom Bradshawin kohdalla. Apuakin Harry saa yllättävällä tavalla. Huippujuristi Sefton Jelkins ottaa Harryn huolet kontolleen ja vieläpä ilmaiseksi. Oikeutta istutaan ja tuomiokin saadaan, mutta sitten katoaa Jelkins...

Samoihin aikoihin kun Harryn ongelmat alkoivat Tom Bradshawina Isossa Omenassa, kotipuolessa Emma lähtee etsimään Harry New Yorkista. Ennen matkaa valtameren yli Emma on vakuuttunut, että Harry on elossa. Hän näkee Harryn äidin takan hyllyllä kirjeen, jonka Meisie kertoo olevan Tom Bradshawilta. Kirjeen on avaamaton, koska Maisie uskoo sen olevan osanotto Harryn hukkumiskuoleman johdosta, eikä ole halunnut sitä sen vuoksi avata. Emma katsoo himoiten kirjettä ja muistelee Harryn käsialan koukeroita. Ne paljastavat Emmalle sen, että Harry on elossa ja Valloissa. Emman matka alkaa kohti Isoa Omenaa ja siellä oman kuvionsa ottaa "Vangin päiväkirja"...

Tämä Isän synnit on kyllä laatuteos. Archer jatkaa samaa osittaista ristiinvalottamistyyliä kuin kronikan ensimmäisessä episodissakin. Juoni kulkee tässä hienosti, vaikka oma mielenkiintoni melkein onnahti tällä kertaa Gilesin sotaretkeen Rommelin Afrikakropseja vastaan. Myös kirjan lopputulema jäi tällä kertaa mietityttämään. Itse olisin mieluusti halunnut kuulla ylähuoneen lordikanslerin ratkaisun ja aloittanut uuden episodin puhtaalta pöydältä.

torstai 21. syyskuuta 2017

Jeffrey Archer: Vain aika näyttää

Jeffrey Archer

Vain aika näyttää

Only Time Will Tell
2011
 
 
Suomennos: Susanna Tuomi-Giddins
 
Sitruuna Kustannus Oy
2016
 
422 sivua
 
 
 
Kirjastolaina
  
 
 
Jeffrey Archerin ensimmäinen osa  Clifton-kronikasta sijoittuu Bristolin satamakaupunkiin Lounais-Englantiin. Tässä kaupungissa eletään kahden ison maailmansodan välivuosia 1920-luvulta aina vuoteen 1940 asti. Kirjan pääosissa on kaksi perhettä: Barringtonit ja Cliftonit.

Nämä Barringtonit ovat laivanvarustajia Bristolin satamakaupungissa. Vaurasta aatelistoon kuuluvaa väkeä.Sir Walter Barringtonilla ja hänen puolisollaan Maryllä on kaksi poikaa: Nikolas ja Hugo. Perheen esikoisen vei suursota ja tämä kuopus Hugo on avioitunut Elisabethinsä kanssa. Lapsia on parille syntynyt kolmin kappalein: Giles, Emma ja pahnanpohjimmainen Grace. Hugo ja  Walter johtavat yhdessä perheen varustamobisnestä.

Gilesin hyvä ystävä Harry kuuluu Cliftonin perheeseen. Harold Tancockilla ja Vera Prescottilla on viisi lasta, joista Stanley (Stan) ja Maisie ovat edelleen elossa. Stan on poikamies ja satamatyöläinen, mutta Maisiella on aviolliitto Arthur Cliftonin kanssa. Maisiella ja Arthurilla on poika, tuo Giles Barringotnin hyvä ystävä, Harry. Sisarrukset Maisie ja Stan asuvat yhteistaloudessa, sillä Harryn isä, Maisien aviomies, joka myös on ollut satamahommissa, kerrotaan kuolleen sodassa - niin ainakin Harrylle on sanottu.

Harry on musikaalinen nuori mies. Vaatimattomista oloista lähtöisin häntä odottaisi polkuriippuvaisena satamatyöt alakoulun jälkeen. Korostettakoon, että Harryllä on poikkeuksellisen upea fakki - enkelimäinen poikasopraano. Tässä on pienen pojan mahdollisuus, jossa  kapteeni Jack Tarrilla on  omat sormensa pelissä.

Tämä  vanha Jack Tarrant (Tar) on mielestäni tämän kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö. Hänellä ja Harryllä on poikkeuksellisen lämmin suhde keskenään. Jackiä voisi kuvailla vaikka Harryn kummisedäksi. Archer on kirjoittanut hienosti tämän vanhan miehen toimimaan tarinan marginaaliin, mutta hyvän tunne- ja tilanneälynsä johdosta nousee aina tarvittaessa sanomaan oman painavan sanansa. Hyvä mies kaikinpuolin.
 
Paljon on vettä Thames-joessa virrannut, kun Harry huomaa, että kaikki, mitä isästä on hänelle kerrottu, ei olisikaan ihan niin kuin hän on luullut ... Maailmallakin tapahtuu, jonka laineet tuntuvat Brittien saarilla: Saksassa ja Italiassa kuohuu ja uusi sota näyttää päivä päivältä aina vaan todemmalta. Harryn ja ystäviensä on tehtävä valinta jättääkö unelma opiskelusta Oxfordissa vai pestautuuko laivastoon valmiina torjuntatoimiin akselivaltojen operaatioita vastaan. Onko tässä kohtalolla taas omat sormensa pelissä?

Archer on rakentanut kirjansa oivalliseen muotoon. Hän kuljettaa juonta osin ristiinvalottaen tapahtumia, jossa juonen käänteet kulkevat, milloin Harryn, Maisien, Gracen, vanhan Jackin tai vaikka Gilesin näkökulmasta käsin. Näihin tapahtumiin tulee aina uusi kuvio, josta seuraava kertoja jatkaa. Nerokas ratkaisu, joka antaa hyvin perspektiiviä tarinalle ja toimii erinomaisesti tässä kirjassa.
 
Tämä on, niin kuin jo kerroin, hieno kirja, johon jäät varmasti heti ensi luvussa koukkuun ja mitä enemmän luet, sitä tiukemman otteen kirjailija Sinuun ottaa. Huomaamattasi olet jo tarinan vanki.

Tämä kirjasta tulee Helmet- haasteessa täydennystä kohtaan: 6. Kirjassa on monta kertojaa.


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Kansi: ©Miramax Films 2008
John Boyne

Poika raidallisessa pyjamassa

The Boy of the Striped Pyjamas
2006
 
Suomennos Laura Beck
 
Bazar Kustannus Oy
2016

206 sivua
 
 6. taskukirjapainos
 
Kirjastolaina
 
 
 
Se, miksi tartuin juuri tähän kirjaan, johtuu ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että syyskuun alkupäivinä kirjaston uutuushyllykössä oli lainattavissa Boynen uusin teos Poika vuoren huipulla. Se oli vahva ja väkevä kirja - minulle onnekas sattumalöydös, joka jätti oman jälkensä. Tuon kirjan etukannessa oli pyöryläinfo, mainos, tästä "pyjamapojasta". Lainatessani Boyen uutukaista kirjastonhoitaja kysyi, olenko lukenut tätä nyt käsissäni ollutta kirjaa? Silloin vastasin hänelle kieltävästi, mutta nytpä olen ja se kyllä kannatti. Kiitos Sinulle, kun otit asian puheeksi!

Tästä tarinasta on  muuten ehditty tehdä jo elokuva vuonna 2008, jonka ohjasi Mark Herman. En ole itse nähnyt, mutta ilmeisesti menee myöhemmin katsottavaksi.

Mutta takaisin jutun alkulähteille. Poika raidallisessa pyjamassa on kirja yhdeksän vuotiaasta pojasta, Brunosta, joka elää perheineen mukavanlaista elämää 1940-luvun Berliinissä. Kavereitakin on, hyvä niin, ja neljä vuotta vanhempi sisar menettelee joten kuten, vaikka veljen mielestä onkin "Toivoton Tapaus".

Mutta sitten tulee perheen elämään isohko muutos. Eräänä iltapäivänä Brunon tullessa koulusta hän huomaa, että Maria, kotiapulainen, on pakkaamassa hänen vaatekertojaan kapsäkkeihin. Bruno ihmettelee moista toimintaa ja saakin pian kuulla, että
 
"Niin, joskus kun joku on hyvin tärkeä", Äiti jatkoi, hänen työnantajansa pyytää häntä lähtemään johonkin toiseen paikkaan, koska siellä on jokin hyvin tärkeä työ, joka pitää tehdä." (mts. 12)
Bruno joutuu hyväksymään pitkin hampain tilanteen  ja harmittelee, kun joutuu jättämään hyvät kaverit ja isovanhemmat Berliiniin ja muuttamaan jonnekin muka maaseudulle, jota sanotaan joksi ihmeen "Aus-vitsiksi". Sinne jonnekin, mikä on keskellä ei juuri mitään.

Tuo keskellä ei juuri mitään oleva uusi kotipaikka on kaikkea muuta kuin  Brunon mieleen. Kolmikerroksinen talo, entisen viiden sijaan. Miten sellaisessa voi yksinkertaisesti elää. Ei katuja - ei mitään, onneksi talon puutarha on olemassa. Pihan vieressä on joku ihmeen piikkilanka-aitahäkkyrä, jota riitti ja riitti koko talonleveydeltä ja ylikin. Sen takana ruohottomalla alueella näkyy lapsia - likaisia, laihoja lapsia ja aikuisia. Miksi heillä on raidallisen harmaat pyjamat ja hatut? Kummallista? "Asiasta on pakko puhua isän kanssa" (mts. 43.)

Jälkisanoissaan pokkaripainoksessa Boyen kertoo nähneensä mielessään vision, joka on talletettu tämän pokkarin kansikuvaksi. Siinä istuvat aidan molemmin puolin kaksi pientä poikaa, kaksi tyystin erilaista maailmaa, Bruno ja Shmuel, Heidät kummatkin oli tuotu paikkaa, jonka todellista luonnetta kumpikaan heistä ei voinut arvata tai ennalta tietää. Boyne on kirjassaan asettanut oivallisesti Brunon ihmettelemään, mihin hän on tullut ja mikä on homman todellinen nimi lapsen näkökulmasta käsin. Bruno tietää, että hänen isänsä on sotilas ja korkea-arvoinen upseeri,  siis hyvin tärkeä mies, mutta mitä sota on tai mitä sotilas sodassa tekee, se ei vielä ollut tuolloin Brunolle ihan selvää. Tuo räikeä ristiriita toden ja valheen välillä on kirjan parasta antia.

Boyne kirjoittaa kirjaan karmean lopun. Kun loppukohtaus koitti, en pystynytkään sitä suoralta kädeltä lukemaan, vaan kahvikuppi oli nyt paikallaan. Kun palasin kirjan ääreen, niin tässä lukemassani karmeudessakin piilee pieni inhimillisyyden piirre. Jos olet löytänyt hyvän ystävän, niin hädän hetkellä viimeistään tiedät onko hän ystäväsi, sillä hädässä ystävyys punnitaan!

En tiedä... voi olla, että tämän aiheen/teeman/genren suhteen saturaatiopiste on nyt saavutettu.  Pienen ajan sisällä tämä kirja on jo kuudes (Muistathan tappaa itsesi...,  Poika vuoren huipulla,  Elävien kirja, Sopimus, Auschwitzin seitsemän kääpiötä) kirja, joka tuli luettua ja uutta tuoretta näkemystä on vaikeaa enää kaivaa lukijana esiin. Vaikka teema on monien hyvien uusien kirjojen lähde ja hyviä kiinnostavia kirjoja on kustantajien syksyn katalogeissa, niin minä yritän nyt tietoisesti välttää tätä teemaa. Toivottavasti lukulamppuni ja sohvapöytäni alle sekä päälle löytävät nyt ihan toisenlaiset kirjat. Ehkä sitten taas joskus ...

Tämä niin kuin Boynen tuoreempi kirja osuvat Helmet-haasteessa kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

 
 

torstai 14. syyskuuta 2017

Peter James: Kirottu talo

Ulkosasu: Taittopalvelu Yliveto Oy
Peter James
 

Kirottu talo

The House of Gold Hill
2015
 
Minerva Kustannus Oy
2017


Suomennos: Sirpa Parviainen
 
 329 sivua


 
 
Kirjastolaina
 Peter Jamesin Kirottu talo -teoksen löysin kirjastoni uutuushyllyköstä sattumalta ja otin sen uteliaana käsiini. Jo ensimmäisellä tekstiaukealla totesin, että nyt ollaan kiinni kunnon entisaikojen kummitustalotarinassa ja vielä päiväkirjamuotoon kirjoitettuna! Jäin heti odottavalle kannalle siitä, millainen tarina on kyseessä.
 
Peter Jamesin "kirottu talo", on kaksikerroksinen maalaiskartano tykkitorneineen. Brigtonilainen Harcourtin (Ollie, Caron ja Jade) perhe löytää mynnissä olleen Gold Hillin kartanon ja päättävät tehdä siitä vihdoinkin oman upean hienon kotinsa. Töpinöissä ollaan ja perheen esiteini-ikäinen tytär Jadekin on nyreisyydestään huolimatta suostunut muuttamaan kaupungista uuteen kotiin maaseudulle. Saahan hän enemmän tilaa omaa käyttöönsä ja uusi koiranpentukin on luvattu kahden kissan kaveriksi. Ensin näyttää tietysti kaikki olevan ok ja mallillaan, mutta sitten huomataan, että talossa on paljon kunnostamisen varaa ja vastaan tulee kompastuksia ja  yllätyksiä, jotka nielevät ja tulevat nielemään paljon, paljon ja vielä enemmän brittiläisiä puntia. Mutta se on toki sen arvoinen rakennus, oikea arvokohde vanha maalaiskartano... - sanovathan saneerausporukkakin uutta kartanon isäntää, Ollieta, jo "lordi Harcourtiksi".
 
Ennen kuin muuttolaatikot on saatu sisälle ja purettua, rakennus alkaa näyttää tulokkaille omia kasvojaan. Ensin ilmestyvät oudot valot ja varjot,  sitten äkisti tulvahtavat vesihanat ympäri taloa... Entäpä kuka on tämä siniasuinen iäkäs rouva, joka vaeltaa seinien läpi säännöllisen epäsäännöllisesti, niin että joku aina huomaa hänen tuiman katseensa. Mitä tämä kaikki on? Ollie alkaa tutkia tilannetta. Hän kyselee naapureiden näkemyksiä ja haastattaa lähipubin isäntää sekä kylän pappia. Puhetta oli myös vanhasta miehestä. Ollie alkaa epäillä omia kykyjään ja tuntemuksiaan. Samalla viestejä alkaa tipahdella niin sähköpostiin kuin kännykkäänkin häviten samantie. Samoin myös ilkeitä viestejä lähtee omalta sähköpostitililtä Ollien tietämättä, joita myöhemmin selitellään tietokone-ekspertin kanssa. Mistä ihmeestä nyt on kysymys!
 
Jamesin tarina on hyvä. Kertomuksessa on jännite, joka pitää ja kasvaa hyvin ihan loppuun asti. Suosittelen Sinulle, jos tästä genrestä pidät.


tiistai 12. syyskuuta 2017

Kate Morton: Talo järven rannalla

Ulkoasu: Eveliina Rusanen
Kuva Ilona Wellman/ Trevillion




Kate Morton
 

Talo järven rannalla

The Lake House
2016
 
Suomennos: Hilkka Pekkanen
 
Bazar-kustannus Oy
2017
 
671 sivua

  
Kustantajan esittelykappale
 
  
 
Talo järven rannalla on uusin suomennettu Kate Mortonin teos. Tätä teosta odotin, enkä turhaan. Minusta se on, nämä kolme (Paluu Rivertoniin, Salaisuuden kantaja ja Hylätty puutarha)   mukaan lukien, ehdottomasti  paras ja onnistunein. Kustantajalle kiitos esittelykappaleesta!
 
Mortonin kirjan talo, Loeanneth, sijaitsee Brittien pääsaaren lounaisimmassa kolkassa jylhän kauniissa Cronwallissa. Kuningatar Elisabeth I oli aateloinut aikoinaan deShielit-nimisen merenkulkijan, ja Loeanneth on kuulunut tälle suvulle täten jo vuosia. Talo oli ollut  osa suurempaa kartanokokonaisuutta. Vuoden 1878 joulupäivänä oli syttynyt tuhoisa tulipalo, jossa paloi suurin osan aateliskartanoa. Seuraavien vuosikymmenien aikana tilaa pilkottiin pienempiin osiin ja myyntiin. Lopulta deShieltin suvulla ei ollut enää kuin järvenrantatalo ja sen ympärillä olevat maa-alueet.

Vuodet vierivät ja Edevanen perheessä kesäkuussa 1933 vietetään juhannuksen juhlaa. Vieraita on kutsuttu ja tulossa pihan täydeltä.  Loeanneth on putsattu ja puunattu juhlakuntoon. Perheen toiseksi vanhin tytär Alice, odottaa myös näitä juhlia, mutta hänen mielensä palaa muille sopimattomalle ihastuksen kohteelle ja uudelle tarinalle - onhan hän aloitteleva kirjailijanalku. Mutta sitten tapahtuu jotain ennen juhlien kruununa olleen ilotulituksen alkua. Perheen kuopus, pieni Theo-vauva, katoaa jälkiä jättämättä. Eikä kukaan tiedä, mitä hänelle on tapahtunut.

Lähempänä nykypäivää lontoolainen hyllytetty poliisi, rikostutkija Sadie Sparrow, on isoisänsä luona Cronwallissa "toipumassa" rikostutkinnasta, joka  oli mennyt mönkään. Hän on ollut koiriensa kanssa lenkkeilemässä ja sattumalta toista koiraansa pelastaessaan,  hän huomaa edessään  umpeenkasvaneen vanhan puutarhan taloineen. Myöhemmin Sadie saa kuulla, että tähän taloon on yhdistetty pienen pojan katoamistjuttu. Mistä tässä huhussa on kyse, sen Sadie haluaa pakkolomallaan selvittää.

Samoihin aikoihin Hampsteadissa, Lontoossa, kuuluisa dekkaristi Alice Edevane istuu ullakkohuoneessa päivät pitkät kirjoittamassa dekkareitaan assistenttinsa Peterin avustamana. Alicenkin rauha rikkoontuu, kun rikostutkija ottaa yhteyttä. Tutkijaa kiinnostaa Edevanen perheen menneisyys  - Theon tapaus. Mitä Alice osaisi kertoa tapahtumasta ja olisiko dekkaristista informantiksi?

Kirjansa henkilögallerian Morton on rakentanut hyvin heterogeeniseksi ja runsaaksi. Lähes jokaisella vuosikymmenellä on omansa, mutta tällä erää hän selviää heistä tyylikkäällä ja kiinnostavallakin tavalla. Tarinassa on monta hyvää tyyppiä! Tämä on myös vahvasti naisten tarina. Onkohan tässä tehty valmiiksi selvä lukijasegmenttivalinta -  mene ja tiedä, mutta valtaosa "äänessä" olevista henkilöistä on juuri naisia. Miehiäkin on päässyt tähän kirjaan, mutta he loistavat marginaaleissa. Se on koko kokonaisuuteen nähden mielenkiintoinen ratkaisu!

Pääsääntöisesti tarina ajoittuu 1910-, 1930- ja 2000-luvuille, joissa juonta kirjailija kuljettaa lomittain. Itse jutun juoni on juureva, vaikka Mortonille niin kovin tyypilliseen tapaan paisuukin kuin hyvä pullataikina.  Erityisesti kirjan puolivälin jälkeen tarina alkoi vetää ja koukuttaa yhä napakammin, kun alun syvemmät kerrostumat oli saatu esiteltyä - ikään kuin tarina  olisi tullut jo tutuksi. Lopputulema on  mitä yllättävävin, jota en olisi ennalta osannut edes kuvitella, mutta se kai siitä tekeekin niin viihdyttävän lukunautinnon.


torstai 7. syyskuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet

Graafinen suunnittelu: Tuija Kuusela
Mila Teräs
 

Jäljet

Karisto
2017
 
 
 
285 sivua (- lähteet + "inspiraatiot")
 
 
 
Kirjastolaina
 
 
 
 


Mila Teräs on tehnyt ilmeikkään autofiktiivisen kirjan Helene Schjerbeckistä (1862-1946). Siinä on sopivassa suhteessa sotkettu faktaa fiktioon, joka hyvin nostaa fyysisesti jo hauraaksikäyneen taiteilijan vahvasti esiin.

Syksyn tuulet puhaltavat vuonna 1945, kun Gösta Stenman on vienyt Helenen pois Helsingin pommitusten jaloksista turvaan Ruotsiin Saltsjöbadenin Grand Hotelliin. Täällä Helene luonnostelee ja pohtii viimeiseksi jääneen omakuvansa vaivalloista sommitelmaa.

Teräksen maalaama muotokuva Suomen yhdestä rakastetuimmista taiteilijasta saa oman mielikuvitukseni helposti liikkeelle. Lukiessani voin hyvin hahmottaa Helenen uppoutumassa omankuvansa tuskaiseen tulkintaan -viivaan, mutta samalla hetkittäin vaipuen pois kauas menneisyyteensä. Sielunsa sopukoissa taiteilija käy läpi omia elämänvaiheitaan palaten taas takaisin todellisuuteen haastavan valkoisen paperin eteen.


Kirja elää ja hengittää taiteilijan kanssa varhaislapsuudesta lähtien. Varhain 1860-luvulla Helene kohtaa onnettomuuden, jossa hoitamattomasta lonkkavauriosta tuli hänelle psykofyysinen vamma. Mielensä sopukoissa Mila Teräs pohdituttaa Heleneä niin sisarrustensa ja äitinsä kuolmilla, Suomen sortovuosien ja sotien vaikutuksilla kuin ranskalaisen taiteilijailmapiirin tunnelmilla. Tuskaisimmat tunnelmat lienevät hänen kohdallaan olleen lapsettomuuden ja rakkaudenkaipuun kappailut. Niistä kaikista huolimatta Helenellä oli koko elonsa ajan vahva altrustinen kauneudentaju.

Tuo Heleneä kovasti kiusannut "kiltin tytön" -syndrooma tai jopa suoranainen pyyteetön altrustisuus saa vahvan otteen Teräksen kerronnassa. Lukiessani Helenen elämänvaiheita ajattelin monesti, millaisen uran taiteilija olisi tehnyt, jos hän olisi voinut paneutua vain siihen asiaan, mihin oma halu ja tahto todellisuudessa paloi? (Vaikka aikalaistensa mieskolleegoidensa tavoin ja mahdollisuuksin.) Tämä Helenen kokema ristiriita on ollut valtava rasite ja rajoite hänen luomistyölleen. Teräksen kirjassa on vahvasti esillä silloisen ajan naisen asema kodin hengettärenä. Ympäristökin asetti oman rajoitteensa siihen, millaisena naisena he haluaisivat naimattoman Helenen olevan. Tällä oli osittain horjuttava vaikutelma Helenen oman uskottauvuuden kanssa. Olenko minä niin hyvä maalari kuin minun kerrotaan olevan?
 
Ne rivit, jotka puhuttelivat minua eniten on kirjattu kirjan loppuun. Elonsa ehtoossa väsynein voimin Helene yrittää vielä löytää omasta kasvoistaan sen jonkin, joka on jäänyt vielä löytymättä ja viiva vetämättä.
 
"Ja minä olen vanha syreeninoksa, kasvoni on varisemassa pois. Olen luuta ja muumion kääreliinoja. Olen kalpea otsa, joka hohtaa peilissä...." 
 *****

"Katson itseäni, katson rohkeasti sitä, mikä ei ole enää pelkkä häivähdys, jokin ohi lipuvaa ja nopeasti sammuvaa. Pohjavireenä se on kulkenut kuvissani aina.
Ja nyt se pistää esiin: paperin röyhkeä valkeus.
Kuin lumisade valkoinen hehku ja säteilee hiljaisuutta.
Puristan hiiltä, joka alkaa kulkea lumen läpi. Näkemisen työ ei vielä ole ohi. Vielä minua piinaa tahto saada esiin se, minkä läsnäolon tunnen tässä huoneessa  kätkettynä näihin vanhuksenkasvoihin. tähän kalloon, kun naamiot on laskettu.
En säiky sitä, en edes hätkähdä, vaan toivon sen tervetulleeksi."'

***** 
 

... "Hiili kädessäni vavahtelee niin kuin linnut lokakuisella taivaalla tietäen matkansa suunnan..."
***** 
 
... "Lasken hiilen kädestäni. Kuva saa jäädä luonnosasteelle."
Koskaan en kai pääse sanomaan, että sain työni loppuun"...

***** 

"Viimeinen veto jää uupumaan."

(Tämä sitaattirykelmä on mts. 274-275)
 
Kirjan jälkisanoihin Mila Teräs kertoo, että Schjerfbeck on todennut, ettei kukaan tiedä millainen ihminen hän on todellisuudessa ollut. Näin voi hyvinkin olla, mutta tuo kuva, jonka Teräs on loihtinut tästä suomalaisesta maalarista, on kyllä sellainen, että se kutkuttelee, ainakin minua, tutkailemaan häntä vielä uudemman kerran.
 
Tässäkin kirjassa on täyte taas Helemet-lukuhaasteeseen. Tällä kertaa sijoitan sen kohtaan 36 elämänkerta tai muistelmateos.