lauantai 21. joulukuuta 2019

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Ruth Hogan

Kadonneiden tavaroiden vartija

The Keeper of Lost Things
2017

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Bazar Kustannus 

335 sivua



Ennakkokappale ilmestyy
16.1.2019

Saadessani Bazarin kevätkatalogin hyppysiini, olin lukiessani käännellyt esitteen sivujen kulmia niistä teoksista, jotka saattaisivat kiinnostaa. Yksi kulma oli esitteessä käännetty myös tämän kirjan kohdalla. Se tuntui vievän minut sellaiseen ympäristöön, josta saattaisin pitää. Minä nautin kieltämättä vanhojen tavaroiden ympärille kietoutuvista tarinoista. Ne yksinkertaisesti kiehtovat. Ne henkivät jotain menneistä ajoista. Erityistä mielenkiintoa herättävät ne esineet, joiden omistaja on jotenkin linkittynyt minuun.

Tässä kirjassa Ruth Hogan vie lukijansa Paduan taloon Lontoossa, jota ympäröi tuoksuva ruusutarha. Sen on istuttanut iäkäs kirjailija Anthony Peardew, joka kaipaa edesmennyttä nuorikkoaan. Hänen apunaan on Laura, jolla on takanaan rankanpuoleinen ihmissuhde. Hänelle Padua on pakopaikka "pysähtyneeseen aikaan".

Anthony on kirjailija, jolla on lukitun huoneen hyllyjen ja kaappien uumenissa lukuisia löytötavaroita vailla omistajaa. Jokaisesta esineestä on dokumentoitu löytöpaikka ja -aika. Näiden esineiden taakse kätkeytyvät lukuisat tarinat.. Anthonyn kuoltua, tuon löytötavara-aarteiston ja Paduan talon, hän on testamentannut Lauralle sillä ehdolla, että hän jatkaa kadotettujen tavaroiden omistajien etsintää.

Kirjan toinen aikakausi sijoittuu niin ikään Lontooseen pieneen kustantamoon, jossa Anthonyn novellikollaasi on lojunnut vuosien ajan paitsiossa. Kustantamoa johtaa mies, nimeltään Pommikone ?!  avustajaan Eunice, joka toivisi suhteensa Pommikoneeseen olevan muutakin kuin vain platonista työkaveruutta. Kirjan takaumasta nousee myös dilemma kuolleen kustantajan kadonnesta uurnasta tuhkineen.

Bloggarin "Anun ihmeelliset matkat" tavoin minäkin tykästyin kirjan oivaan dialogiin, joissa kukkii tahaton tilannekomikka. Se sai ainakin minun suupieleni kaartumaan kohti korvia kerran, jos toisenkin. Päivänpaisteen ihana luonnollisuus oli piristävä henkilöhahmo tähän tarinaan.

Minäkin kiitän kustantajaa yllättävästä "joululahjasta", joka saapui mielenkiintoisella tavalla. Yllätyin kovasti, kun postin "pulla-auto" tuli pihalle ja kuski toi kotiovelle pienen pussukan, joka sisälsi tuon Anunkin saaman pieninen suklaalevyn. Myöhemmin saapui toki sen kaveriksi tarkoitettu kirja. Kaunis kiitos!

Jään  uteliaana odottamaan Hoganilta uutta suomennettua kirjaa: "The Wisdom of Sally Red Shoes", ilmestyy syksyllä 2020! 

perjantai 13. joulukuuta 2019

Sofie Sarenbrant: Kerjäläinen

Kannen typografia: 
Sanna-Reeta Meilahti
Päällyksen kuva (kukat kannessa):
Svante Sjöstedt (Sofien isä)

Sofie Sarenbrant


Kerjäläinen

Tiggaren

2016

Suomennos Helene Bützow

WSOY
2019

404 sivua


Saatu kustantajalta
Kiitos!

Voi Sofie, minkä teit, minä totean. Olen tykästynyt isosti Sarenbrantin teoksiin ihan ensi kosketuksesta, ja sivun käännöstä lähtien. Tälläkään kertaa en pettynyt, vaan koukun väkänen oli vahvasti kiinni koko lukusession ajan. Tämä oli todellakin riemukas yllätys kustantajalta, kun kysyitte haluaisinko lukea Kerjäläisen. Tietysti, totta kai! Olen siitä enemmän kuin otettu, sillä se oli vahvasti lukusuunnitelmissa!!

Tämä on tiukasti sidoksissa edellisiin teoksiin (Avoimet ovet ja Osasto 73). Samoja kytköksiä on, mutta tässä kirjassa nuo ongelmat lopulta ratkeavat, ja saavat - ainakin minun mielestäni - varsin uskottavan lopun. Mielestäni tällainen tapaus voisi hyvin olla mahdollista - miksikäs ei?  Mieleen painuvin henkilö on tällä kertaa tämä Emman eläköityneen isän viran uusi haltija - Gunnar! Hänestä Sarenbrant on saanut paljon irti. Mielekiintoinen henkilöhahmo toden totta!

Tätä Sarenbrantin kirjaa voi lukea monesta näkökulmasta. Ensinnäkin kirja kuvaa hienosti sen raadollisen todellisuuden johon nykypäivän maahanmuuttajat voivat joutua ruotsalaisessa kansankodissa. Moni tulee etsimään omaa onneaan "hyvinvointivaltioon", jossa leipä olisi leveämpää kuin kotimaassa. Siinä samassa yritetään pitää huolta kotimaassa eläviin sukulaisiin ja perheen jäseneihin. Se on karua luettavaa ja varsinkin koettavaa!

Toisaalta kirjaa voi lukea myös viranomaisten toiminnan näkökulmasta. Sarenbrant kysyy, ja kuvaa rivien väliin, ajankohtaista ajankohtaisemman avoimen kysymyksen, voiko poliisiin vielä luottaa? Pelottavan ajankohtainen näkökulma, vai mitä?

Toisaalta taas sitä voi lukea vain vaivattoman kerronnan näkökulmasta, ja nauttia sen tuomasta jännitteestä.  Kirjakaapin kummituksen tavoin minäkin nautin tästä kirjasta. Mitä enemmän luin, sitä vahvemman otteen se sai minusta. Alkuun tosin pelkäsin, että muistuuko mieleeni nuo aikaisemmat kirjat, ja niiden tapahtumat. Ei hätää, alkuun kirjailija palauttaa hienovaraisesti ja taidokkaasti ne lukijan mieleen. 

Jos vain mahdollista, niin suosittelen Emma Sjöldin tapauksen lukemiseen kirja toisensa perään ketjussa. Toivottavasti kustantaja suomennuttaa  myös kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa. Uuttakin on jo tulossa: Syntipukki (ilmestyy kesäkuussa 2020, sen jäljille pääset vaikka täältä). Hyvä juttu! Se menee kyllä luettavaksi! Odotan jo innolla!

Tämä ja ne muut Sarenbrantin kirjat ovat oivia Joulupukin toivelistan kirjoja. Niistä kannattaa ainakin tehdä pieni ehdotus, jos vaikka pukki muistaisi! Suosittelen!


tiistai 26. marraskuuta 2019

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree


Milja Kaunisto

Tulenpunainen kabaree


Gummerus



281 sivua



Kirjastolaina



Tulenpunainen kabaree vie lukijansa viime vuosisadan alkuun värikylläiseen Pariisiin, jossa valmistaudutaan pian alkavaan maailmannäyttelyyn. Montmartre oli tuohon aikaan pahamainen taiteilijoiden piirittämä kylä Pariisin pohjoisosissa, jossa useamman viljamyllyn ja viininpuristamon seuraksi syttyi Josep Ollderin ja Charles Zidlerin punasta syntistä valoa hehkuva bordellin "lamppu" - Moulin Rouge. Tähän tunnelmaan Kaunisto on luonut oman romaanin, joka "hehkuu" entisaikojen kabareitten tunnelmaa, järjestyen lopulta kutkuttavasti salapoliisiromaaniksi. 

Tuo hehku tuntui ihan omassa kotikirjastossani. Tämän kirjan, niin kuin niin monet uutukaiset, nappasin uutuustelineestä, jonka eteen ja ympärille oli tuolloin kerääntynyt pienoinen piiri. En voi kuin  hymyillen muistella erään vanhemman rouvan paheksuvaa ilmettä vieressäni, kun nappasin kirjan sen suuremmin sitä tavailematta koriini - hänenkin katse oli kait osunut punaista hehkua värittyneeseen kanteen, johon on kuvattu pahaenteinen nainen ja sana kabaree. Tiesin jo silloin, että tämän kirjan kanssa tulen viihtymään - niin todella kävi.

Tulenpunainen kabareessa tuli palaa muutenkin kuin syntisessä mielessä. Kaunisto punoo kirjaansa kaksi erillistä tarinaa. Todellinen pyromani tekee omia temppujaan ja sytyttää ilotaloja tulimereksi kesken esitysten. Kuka on noiden liekkimerien takana? Toisaalta etsitään kirjan päähenkilöksi nousevan naisvankilan vartijakokelaan ja siellä lapsuutensa viettäneen Albert S. Grosjeanin juuria. Hän kuuleekin tietoja omasta äidistään. Nuo tiedot tekevät entisestä "kodista" ja turvapaikasta pelottavan paikan. Albert joutuu Pariisin pahamaineisille kujille etsimään identiteettiään. Siellä viihtyvät myös suomalaiset taiteilijat, joista Ville Vallgren, tuo Havis Amandan patsaan tekijä, viimeistelee veistosta Venäjän tsaarista maailmannäyttelyn Suomen suurruhtinaskunnan omalle osastolle ateljeessaan.

Kirjan henkilökaarti on yhtä värikäs kuin on punaisena hehkuna piirtyvä liekkimeri. Jo pienoinen tovi kirjan kansien sulkemisen jälkeen mieleeni jäi Haikara niminen nainen, joka oli eristetty omaan kerrokseensa naisvankilassa. Hänen olemassa olonsa oli muille vangeille mysteeri, jota ei kukaan ollut nähnyt. Hänet vai tiedettiin olevan yläkerroksessa. Toisaalta nuo todelliset luonnolliset henkilöt: Ville Vallgren ja Picasso ovat mielenkiintoisia sivurooleja koukuttavassa tarinassa.

Hyvä kirja-avaus Milja Kauniston tuotantoon. Suosittelen!



perjantai 15. marraskuuta 2019

Max Manner: Matador

Kannen suunnittelu: Mika Tuominen
Max Manner

Matador


Bazar kustannus
2019

334 sivua

Kirjastolaina



Tämä Matador on kolmas Max Mannerin tuotannossa oleva kirja, jonka vihdoin ja viimein sain hyppysiini. Aiemmat kirjat, jotka olen häneltä lukenut ovat Mayra ja Kadotettujen kahvila. Mielenkiintoista oli tutustua tähän kirjailijaan, dekkaristi-Manneriin, Matadorin lehdillä.

Tätä kirjaa on luettu bloggareiden toimesta runsaasti. Minulle Matador avautui lukujumin jälkeen mielenkiintoisena teoksena. Ensinnäkin tuo sana matador saa jo minussa inhon puistatuksia aikaiseksi. En ole tämän espanjalaisen kansanperinteen suosija ja kannattaja. Kun Bazarin kirjakatalogia aikanaan kääntelin, ja näin esittelyn tästä kirjasta, en ollut varma, että se tulisi edes luetuksi. Tässä kuitenkin Hevosmiesten tietotoimisto on ollut aktiivinen ja pitänyt Matadorin nimeä tuoreena. Siitä on ollut puhetta enemmän kuin paljon erilaisten kirjallisuuspiirien yhteyksissä. Joten, jos halusin tietää, mitä dekkaririntamalla on luettu, ei auttanut muuta kuin laittaa itsensä ja toiveensa lähikirjaston odotusjonon hännille.

Kirjan rakenne on hieno - oikeammin nerokas. Siinä kuljetaan ikään kuin kahdessa tasossa periaatteella yleisestä yksityiseen. Kaiken juonen taustana toimii teema matador, joka silmästä silmään katsoo omalla areenallaan voimaa ja silmittömään uhoon piiskattua härkää, jolla ei ole mahdollisuutta paeta. Toisaalta taas ollaan vahvasti nykyajassa, jossa Harri tulee kidnapatuksi Saksaan "tutkimaan" kahdeksaa kaksoismurhaa, jonka tekijä/tekijät ovat katsoneet matadorin tavoin kohdettaan silmästä silmään, vailla uhriensa mahdollisuutta paeta. 

Täytyy todeta, että pidän Mannerin tyylistä punoa tarinaa, ja hänen tapaansa kuljettaa juonta. Kirjailijan tapa kertoa on kuin olisin itse kuvioissa mukana, milloin missäkin kärpäsenä katossa. Hänen tekstissään visualisuus ja toden tuntuisuus ovat valttia, jopa niin, että Max-koiran hännän heilautukset tuntuivat omassa pohkeissani, ennen kuin huomasin, että oma koirani oli tullut lepuuttamaan kirsuaan omaa polveani vasten. Täydestä moinen olisi mennyt ihan huomaamattani. 

Hyvä avaus Harri Hirvikallion tutkimuksiin! 

perjantai 11. lokakuuta 2019

Harlan Coben: Verenperintö

Kansi ja taitto: Yliveto Oy
Kannen kuva: iStock Unsplash

Harlan Coben

Verenperintö

Run away

Suomennos: Saana Rusi

Minerva Kustannus 
Minerva Crime

400 sivua

Kustantajan arvostelukappale



Miltä tuntuisi jos itse istuisit Manhattanilla, "Mansikkapellolla", Strawberry Fieldsissä. Paikassa, joka on 72. kadun ja Central Park Westin kulmauksessa. Kadun toisella puolella on muistomerkki, joka on pyöreä mosaiikkinen teos "Imagine". Tuossa kohdassa, John Lennon kohtasi kohtalonsa. Nyt paikan äärellä penkillä istui Simon Greene kuuntelemassa resuista katusoittajaa naista kitaroineen. Nainen on hänen tyttärensä Paige. Tästä alkaa huikea Cobenin tarina, joka on parasta lukea yhdellä kertaa, sillä siinä on koukku, joka pitää.

Cobenin tarinassa, sen keskiössä, on Greenen perhe.Isä on liikemies Wall Streetin rahamaailmassa ja äiti arvostettu lastenlääkäri. Kaikki näyttää niin hyvältä kuin voi vain kuvitella. Perhe elää niin ameriikkalaisten tavoittelemaa unelmaa kuin olla voi. Perheessä on kuitenkin musta lammas. Paige, joka riidan seurauksen  irrottautuu tiiviistä perheyhteisöstä ja katoaa. Äiti on saanut tarpeekseen tyttärestään, mutta isä haluaa etsiä hänet. Paige löytyy keskuspuistosta poikaystävänsä kanssa pöllyssä soittamassa katumusiikkia.

Harlan Coben tekee tarinastaan pyörteen, joka saa huimia käänteitä aikaiseksi. Lukijaa viedään milloin mihinkin etsimään Simonin tytärtä Paigea. Löytyy lahko ja tapahtuu kuolemantapauksia, tehdään sukututkimusta dna-testein...

Jos lukuhaittoja etsimällä etsin, niin henkilöhahmoja ilmestyy toinen toisensa perään. Itse luin tarinaa iltasella. Usein lukukertojen välissä oli päivä jos toinenkin. Tapahtumien ja henkilöiden palauttaminen mieleen oli näin vähän vaivalloista: missäs nyt oikein mennään ja mentiin. Sitä huolimatta Coben on tarinansa kirjoittanut hienosti, jossa uusi käännös tulee vielä viime riveillä. Coben ei laske lukijaa helpolla. Tarina hengästyttää hetken vielä seuraavana päivänäkin.

Suosittelen dekkariväelle kirjan lukemista!

lauantai 21. syyskuuta 2019

Mariette Lindstein: Tuomiopäivä - Lahko II

Kansi: Maria Sundberg/Art by Sundberg
Mariette Lindstein

Tuomiopäivä 

Lahko II

Sekten som Återuppstod


Suomennos: Christine Thorel

Atena

391 sivua

Kustanntajan arvostelukappale!

Kiitos teille!


Viime tammikuussa sain käsiini Mariette Lindsteinin trilogian ensimmäisen osan -  Ehdoton valta, lahko I. Tuo kirja teki minuun vaikutuksen. Ei niinkään sen skiantologisella viritelmällä, vaan se ryhmädynamiikka ja sen monet ulottuvuudet. Nämä koukuttivat allekirjoittaneen tiukasti. Niin tiukasti, että tätä Tuomiopäivää ja sen julkaisua odotin.

Sofia Bauman on päässyt irti lahkosta - vai onko? Niin alkuun ajattelin. Hän yrittää koota elämänsä palasia kokoon kokemansa jälkeen, mutta vaikeaa on - todella vaikeaa. Painajaiset vaivaavat ja ahdistus aikoo ottaa ylivallan arjen pyörityksestä. Sofia haluaa maksattaa takaisin Franz Oswaldille kaiken ja vielä enemmän siitä, mitä kaikkea on saanut kokea.

Lahkon "keisari" istuu tuomiotaan vankilassa - kuin ikään hämähäkki verkossaan. Hän punoo uusia juonia ja pyörittää kartanoa omalla persoonallisella tyylillä. Tämän hämähäkin lonkerot yltävät jopa valtameren taakse! Hänellä on halu kostaa Sofialle.

Ensimmäisien lukujen jälkeen jäin miettimään, oliko Sofian ratkaisu ihan järkevä. Ymmärrän kyllä sen, että kiusaaja saatua uhriinsa näin vahvan yliotteen, mitä tämän tarinan keisarilla oli Sofiaan, olisi herkullista näyttää omat kynnet, ja maistattaa kiusaajalle hänen omaa lääkettään. Usein vain käy niin, että tästäpä kiusaaja saa sen energian, millä jaksaa omaa myllyään pyörittää. Provosoida saa, mutta ei kannattaisi provosoitua, vaikka kuinka mieli tekisi. Laillisia keinoja on, ja niitä kannattaa käyttää kiusaajiaan vastaan!

Toisaalta tunsin pientä pettymystä, sillä odotin kirjalta ihan toisenlaista tatsia. Olisin halunnut Sofian olevan vahva vastus vainoojalleen. Nyt jotenkin Sofia ui takaisin hämähäkkinsä verkkoon. Toisaalta tarinallisesti oli mielenkiintoista lukijana palata kartanon miljööhön kurkistelemaan, mitä kultille kuuluu, ja ketkä tällä kertaa ovat huomanneet keisarillaan olevan uuden vaatekerran - niintäkin löytyy!

Oivan tarinan on Mariette Lindstein taas luonut. Sen verran olen koukussa Via Terran juonikkaaseen eloon, että ehdottomasti haluan tietää, miten tämä kaikki saa kunniallisen lopun. Siispä jään innolla kolmatta osaa odottamaan!

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Max Manner: Kadotettujen kahvila

Kannen suunnittelu:  Harto Pesonen
Kuva: Cristian Mihai Vela | Dreamstime.com
Max Manner

Kadotettujen kahvila

Arktinen banaani
2018

415 sivua

Kirjastolaina


"Die Menschen jede Lüge glauben, vorausgesetzt sie ist groẞ genug." (mts. 408)
(Ihmiset uskovat jokaisen valheen, kunhan ne ovat riittävän suuria.) 



Jo 88 vuoden ikään ehtinyt wieniläinen rouva Kathrine Schulz kertoo vieraalleen omaa elämäntarinaansa sillä ehdolla, että vieras ei keskeytä, vain kuuntelee.
"Olen varma, että kuulemanne tulee kiinnostamaan teitä. Ottakaa tuoli huoneen seinustalta olkaa hyvä."  (mts. 20)
Otin tuolin kerran jos toisenkin, koska se tarina todella kiinnosti. Se vangitsi, ja laittoi hiljaiseksi. Sitä mukaa kun luin, sitä vahvemmin koin, että olisin ollut mukana tapahtumissa jossain taka vasemmalla tai olisin katsonnut tarinaa isolta valkokankaalta. Teksti visualisoitui vahvasti mieleeni.

Manner kertoo Lukijalle-osion ensi tahdeissa löytäneensä "Kathiensa" lomansa viimeisenä päivänä Kölnissä joulutorille suuntautuneella matkalla vuoden 2016 lopulla. Vierailu Gestapon päämajassa ja ennen kaikkea siellä ollut museo-opas, vanha harmahtunut ja vakavakasvoinen nainen, joka "seurasi haamun lailla musevieraan askelissa (mts 7)", oli tehnyt vaikutuksen kirjailijaan. "Siinähän oli Kathi" - oli Manner tuumannut. Manner on ollut nöyrä, mutta ei ole nöyristellyt tallettamansa tarinan edessä.

Tämän kirjan vahvuus on juuri tuo päähenkilö Kathi ja minämuotoinen kerronta. Kathin persoona paljaustui minulle  monitahoisena ja rosoisena, mutta sen sisältä löytyi herkkä ja tunteva persoona, joka matkanvarrella sai vahvan, kovan kuoren ylleen.

Tarinan kieli ja kirjoitusasu oli helppolukuista ja sulavaa. Muutamat lauseet oli kirjoitettu joko saksaksi tai puolaksi. Ne antoivat hienon autenttisuuden piirteen tarinayhteyteen, olivat kuin pikantti mauste hyvin kiehuneessa keitoksessa.

Huikean hieno tarina, joka kannatti lukea!

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Kannen kuva: Istock Photo/ Shutterstock
Suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Rosella Postorino

Suden pöydässä

Le Assaggiatrici

2018

Suomennos: Helinä Kangas

Bazar kustannus

2019

334 sivua

Kirjastolaina



Syyskuun alkuun on kädessäni ollut yksi syksyn mieleenpainuvimmista romaaneista: Suden pöydässä Rosella Postorinon neljäs romaani, joka on jo ehtinyt napata palkintoja, ennen kuin ilmeistyi suomennettuna muutama hetki sitten.

Kirjailija kertoo kirjansa Huomautuksien ja kiitoksien alussa teoksen alkusykäyksestä. Hän oli lukenut italialaisesta lehdestä syyskuussa 2014 artikkelin, joka oli käsitellyt viimeisestä elossa olleesta Hitlerin ruoanmaistajasta. Huonoksi onnekseen tämä rouva oli ehtinyt menehtyä, ennen kuin Rosella pääsi hänen osoitteeseensa Berliinissä. Kuollessaan tämä ruoanmaistaja Margot Wölk oli ollut 96-vuotias. No, joka tapauksessa erittäin mielenkiintoinen romaaninaihe.

Rosa Sauer on paennut Berliinin pommituksia appivanhempiensa luokse Gross-Partchiin. Vain muutaman kilometrin päässä on tuo Natsi-Saksan hirmuhallinnon napa: Suden pesä. Tuon pesän lähistölle Rosa joutuu yhdeksän muun nuoren naisen kanssa Suden pöydän kattauksen äärelle, syömään päivittäin Hitlerille valmistettua ruokaa - ettei ne vaan olisi olleet myrkytettyjä sapuskoja.

Olen monesti miettinyt tykönäni näitä koekaniineja, joita arvelin hirmuhallitsijoilla olevan. Tämä toki todistaa sen, että se on ollut niin, niin kuin olen ajatellut. Mutta kuitenkin kirja on paljon ajatuksia herättävä. Siinä on mielenkiintoinen dilemma. Rosa on henkilö, joka inhoaa natsiaatetta. Hän ei ole, eikä ole millään lailla sisäistänyt tuota kyseistä ajatusmaailmaa, mutta siitä huolimatta hänet pakotettiin pitämään huolta, että Hitler voi turvallisesti nauttia ruokansa ja tyydyttää ravinnon tarpeensa päivittäin - aamiainen, lounas jne. Samaan aikaan Rosa pitää yllä omaa elintasoaan. Hänet on palkattu tehtävään ja hän on tavallaan etuoikeutettu, sillä hänellä on päivittäin kylläinen olo  kaikista riskeistä huolimatta.

Tässä kirjassa suurta osaa näyttelee juuri tuo syyllisyys ja pettäminen. Toisaalta Rosa tuntee todella syyllisyyttä siitä, että hän turvaa juuri inhoamansa instituution hyvinvointia omalla toiminnallaan.Samalla hän tietää, että mies on rintamalla ja fyysinen rakkaus on tarjottimella. Mutta voiko sitä todella sanoa rakkaudeksi? Pettääkö hän miestään, joka on hävinnyt rintamalla nauttienssaan miehen käsien tuomasta kosketuksesta, joka palvelee hirmuhallintoa.

Suden pöydässä on kirja, joka tulee iholle ja yrittää päästä myös sen alle!

Metropoliitta Panteleimon: Äänisen aallot

Kuva: Sota-arkisto
Metropoliitta Panteleimon

Äänisen aallot


Myllylahti
2019

198 sivua


Saantitapa yllättävä!

Tämä Äänisen aallot on ensimmäinen kirja, jonka luin Metropoliitta Panteleimonilta - ja tykästyin. 

Äänisen aallot on Metropoliitan seitsemäs teos, ja se kuuluu yhtenä Koskijärvi -kirjasarjaan. Tällä kertaa miljöö on Petroskoissa - Äänislinnassa, jossa jatkosodan monimuotoisten tapahtuminen keskiöstä löytyvät myös Panteleimonin tarinan juuret.

Pastori Erkki Walli viettää sytntymäpäiviään ja vieraita on tupa täynnä. Äänislinnan nuoruuden ystävät "Äänislinnan nelikko" on tullut paikalle juhlistamaan päivänsankaria. Mutta sitten tapahtuu jotain arvaamatonta: pastori kuukahtaa kesken kaiken, kun vielä pastorilla oli sydämellään jotain, josta piti myöhemmin muille kertoa ... -  mutta mitä? - murhatutkimusko on nyt edessä?

En ole raa'an rikoskirjallisuuden ystäviä, mutta tästä kirjasta ja sen lukemisesta nautin. Ensinnäkin sen juoni on taidokkaasti rakennettu. Vaikka kirjan voi hyvin luokitella rikosromaaniksi, siinä ei kuitenkaan mässäillä murhatutkimuksella ja verellä, vaan paremminkin murhatutkimus on pikantti mauste - kärki kaiken kakun koristeena - aikaa on muuallekin, kuin murhan tutkimiseen. 

Toiseksi tässä kirjassa ei vatvota asiaa, ja siinä ei ole turhaan laitettu sanoja toisen perään ja muodostettu niistä lauseita, että saadaan vaadittu 300 sivun romaani aikaiseksi. Ei lainkaan. Kirja on napakka kokonaisuus. Sitä on ja oli kiva lukea. Tykästyin erityisesti sen jutustelevaan kirjoittamistyyliin. Koin, että jotain samanlaista tunnelmaa löysin Metropoliitan ja Terttu Autereen tavasta käsitellä juonta....

Ja vielä kolmanneksi, parasta rikoskirjallisuudessa on mielestäni juuri motiivi ja jännityksen luonti. Tässäkin Metropoliitan kirja on oiva teos. Vihjeitä tulee tasaiseen tahtiin, jopa niin, että kokenut keittiöpsykologi ja murhatutkija (poliisin leski) Elisabet Uimosenkin pasmat lähes sekoittuvat. Mutta onneksi kaikki kuitenkin selviää loppujen lopuksi.

Kiva kirja ensi kosketukseksi Metropoliitta Panteleimonin tuotantoon!

lauantai 24. elokuuta 2019

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus

Päällys: Mika Tuominen
Lasse Nousiainen



Itärajatapaus

Aula & Co

sivuja 188

Kirjastolaina


Hymyssä suin otin tämän Nousiaisen uusimman kirjan käteeni ja kääntelin uteliaana kirjan kansia. Mitähän kivaa on kirjailija tähän kirjaan upottanut, kun aikaisempi tekele Konttaava koomikko iski täysillä allekirjoittaneeseen.

Vaan tällä kertaa kävi vähän toisin, nimittäin Nousiainen on mennyt tässä mielestäni sieltä, missä aita on ollut matalin. Tuntuu siltä, että kirjailija on langennut vanhaan kliseeseen. Itä-Suomessa ollaan ja elellään kaukana jossain, jonkun takana - keskellä ei juuri mitään - siis takapajulassa.

Tuonne takapajulaan on helsinkiläinen perhe lähtenyt sukuloimaan. Tarkoituksena on viettää aikaa isän lapsuuden perheen sisarusten ja äidin kanssa. He kaikki ovat asettuneet sopivasti matkan varrelle. Auton takapenkillä istuu Sami, jonka alter egona kirjailija kertoo tarinaa.

Lopputulemaan tulin samaan kuin Tuijata-blogin pitäjä: menettelee jotenkin dekkareiden ja vähän perinteisemmän romaanikirjallisuuden väliin luettuna..

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Anne Bert: Annan itseni kuolla


Anna Bert

Annan itseni kuolla

Le tout dernier été
2017

Suomennos: Taina Helkamo

Bazar kustannus

144 sivua

Kirjastolaina


Anna Bert on saanut tietoonsa sairastavansa yhtä kauheinta sairautta, mitä voi vain kuvitella. Se hivuttaa hiljaa - tekee omaa pesäänsä sairastuneen kehossa, ja lopulta mikään muu kuin tahdostariippumaton hermosto on voimissaan ennen kaiken loppumista. Sydän, se on viimeinen, joka vielä sykkii ennen kuolemaa, kun kaikki muu on jo antanut periksi. 

Kirja on kuolevan ihmisen kertomus kehonsa kamppailusta, kun kaikki hiipuu hiljalleen pois - kuihtuu elävänä. Kirja on kipeää keskustelua kohtalonsa kanssa, jossa käydään läpi järkytykset ja suuttumus elämälle, kun siitä joutuu luopumaan kaiken ollessa vielä kesken. Kirjasta voi kuitenkin aistia sen, että Anne oli saanut keskusteltua rauhan oman kohtalonsa kanssa, pakon edessä. Tässä sairaudessa tieto ja tietoisuus tekevät siitä erityisen tuskaisen ja julman.

Moni kirjan lukenut on jäänyt pohdiskelemaan elämän ainutkertaisuutta. Tartu hetkeen, sillä kukaan meistä ei voi tietää sitä, mitä ilta tuo tullessaan - huomisesta puhumattakaan. Siihen tulokseen on yhtä moni tullut.

"Jopa kieleni on muuttunut: en käytä enää futuuria, koska tulevaisuutta ei ole olemassa."

Tämä on pienuudestaan ja sivumäärästään huolimatta suuri kirja - minuun se teki suuren vaikutuksen. 

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Jane Campion & Kate Pullinger: Piano

Jane Campion & Kate Pullinger: 

Piano

The Piano

1994

Suomennos: Marja Aloapeus



Gummerus

180 sivua


Oma kirjahyllyn teos



Tässä hiljan Mai/Kirjasähkökäyrän bloggari kirjoitti oman postauksen Pianosta, joten kipinä kirjaan syttyi niiltä sijoilta. Se täytyi napata esiin välittämästi omasta kirjahyllystäni ja pyyhkäistä pölyt pois. Siitä on kulunut jo isompikin tovi, kun tätä opusta viimeeksi selailin, mutta nyt sen tein ja hyvä niin.

Vaikka tarina on jo ikääkin kerryttänyt itselleen, ei sen tenho ole mennyt sen mukana - ei sitten ollenkaan - mitä nyt keltainen väri on päivettänyt kirjan uutuudenvalkoiset sivut. Minua se puhutteli ihan samoin kuin Maitakin. Se on hyvä tarina - toden totta. Tämä kirja on eksynyt omaan hyllyyni jo melkein verskinä 1990-luvulla. Siitä olen maksanut kokonaista 11.90 markkaa siis nippa nappa vaille 2€.  Ei paha hinta  - nykyisin - hyvästä tarinasta, vai mitä?

Minäkin ole tietysti nähnyt elokuvan, josta on sitten poikinut tämä kirja. Tuntui lukiessani, että kädessäni on elokuvan plari, vai miksi sitä niissä piireissä nyt kutsutaankin. Siis käsikirjoitustyyliin kirjoitettu kirja. Harmi, ettei se mahdu ohjelmaportfolioihin millekään yleiselle kanavapaketille. Tässä kait voi pienoisen toiveen esittää. Sen verran hyvästä elokuvasta on kyse.

Tarinassa itsessään uin vahvasti Adan olemukseen. Olen hamassa menneisyydessäni soittanut pianoa - omaksi ilokseni, kun perheeseen oli sellainen hankittu. Tosin tuo piano jäi lapsuudenkotiini, mutta tuon soittopelin ääreen aina silloin tällöin päästessäni, tunnen jotain ainutkertaista harmoniaa, kun asetan kädet noiden valkoisten ja mustien koskettimien päälle. Olkoon sitten tarkoituksena vaikka soittaa Beethovenin Kuutamosonaatti. Siinä on jotain sellaista tatsia, kun tietää, että tuota sävellystä tehdessään säveltajä on ollut lähes kuuro tai kuuroutumassa, mutta sielussa ovat soineet sonaatin säveleet. Ne tuntuvat ihan siellä käsien alkuasennossa ja sävelkuviossa, joita sormet tapailevat. En sitä osaa paremmin selittää. Se vaan on niin. Se puhuttelee joka kerta, kun soitan ko. kappaletta.

Hyvässä tarinassa on aina jokin, johon silmä tarttuu. Tässä kirjassa se on mykkyys. En pidä sanasta mykkä. Koen sen jotenkin halventavana ja vanhanaikaisena. En tiedä sille äkkiseltään parempaa ilmaisua. Itse käyttäisin termiä puhumaton (niin kuin kirjan takakannen tekstissäkin on kirjoitettu) tai jotain sinne päin. Adan kohdalla tuo puhumattomuus oli traumaperäinen. 

Tässä kirjassa on latinkia ja draamankaarta runsaasti edustettuna. Kirjassa on: kolmiodraamaa, inhottavaa ja häiikäilemätöntä väkivaltaa, kuorrutettuna suureen rakkauden kuvaukseen, jonka sivusta seuraava tuntee kaipauksena koiran kielen lipaisuina näpeissään. Hieno oivallus mielleyhtymäksi tarinan äidiltä. Olkoon opus vielä kirjakaapin uumeinissa jatkossakin!

Ai niin, se Main postauksen Pianosta voit lukea täältä, jos et ole vielä sitä bongannut!

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Agnes Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa

Kannen suunnittelu:
Susanna Appel
Agnes Martin-Lugand

Huolet pois, elämä on helppoa

La vie est facile, ne t'inquiète pas

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Bazar kustannus Oy

 2019

316 sivua


Kirjastolaina

Taannoin kirjastovierailulla koriini tipahti Onnelisten kahvilan omistajasta kertova Huolet pois, elämä on helppoa. Sitä ei kuitenkaan Dianen elämä tuntunut olevan. Mutkaa ja kurvia on ollut ihan riittämiin yhdelle ihmiselle, ja siinä tohinassa tupakkaa kului aski tolkulla per päivä. Ajattelin jo kirjan loppupuolella laskea, monta tupakkaa kirjan kerronnassa on, mutta kääryleitä paloi ja paljon. Itse kun en polta, niin tämä Dianen pahe, kyllä verotti lukunautintoa ja kävi minun silmääni.

Mutta muuten tarina on kyllä soma. Melkeinpä sanon, että kirja oli nautinnollisempi kuin se aiempi  sisarversio. Diane oli päässyt yli omasta suuresta surustaan, ja elämä taas alkoi maistua elämältä. Kunnes Oliver astui kahvilaan, ja Dianen sukat tuntuivat pyörähtävän kerran jos toisekin. Itse olisin kovasti halunnut tietää enemmän, mikä mies tämä Oliver on, mutta toisin kävi. Dianen elämänkoukku Irlannin saarelle veti pitemmän korren.

Kiva kesäkirja sateisten lomapäivien varalle. 


tiistai 9. heinäkuuta 2019

Doris Lund: Eric - taistelu elämän puolesta

Eric Lundin kuva kirjan alkusivuilta!

Doris Lund

Eric

taistelu elämän puolesta

Eric
1974

Suomennos: Taisto Nieminen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1975 WSOY:n kustantamana

Suuri Suomalainen Kirjakerho
1975

280 sivua

Oma aarre kirjahyllyssä!


Tämä kirja - Doris-äidin kertomus poikansa Ericin taistelusta leukemian kourissa - on ollut minulla matkassani kauan. Se puhuttelee, joka kerta lukijaansa, kun sen vetää esiin hyllyn uumenista.

Kirjan ensilehtien mukaan Eric syntyi 1950 pikku kaupungissa lähellä New Yorkia. Hänen perheeseensä kuului Äiti Doris, isä Sidney sekä vanhempi sisar Meredith ja pikku veli Mark, joka oli pari vuotta nuorempi kuin Eric. Postauksen kuvasta, joka on kuvattu kirjan esittelylehdeltä, voi huomata Ericin olleen hauskannäköinen 17-vuotias nuorukainen - jalkapallotähti. Hän oli aloittamassa collegen. kun oireet akuutista leukemiasta todettiin. Lääkärit lupailivat Ericin elonajaksi tuolloin puolesta vuodesta kahteen vuoteen.

Eric ei halunnut alistua kohtaloonsa, vaan aloitti taistelun kuolemaa vastaan. Hän ilmottautui yliopistoon kotikaupungissaan. Hän harraasti urheilua monipuolisesti - intohimona tietysti jalkapallo. Kehoa koitteli kaiken aikaa  monipuolinen lääkekombinaatio. Hoitokulut olivat mittavat, mutta Eric oli onnekas. Hän sai Yhdysvaltojen hallituksen rahoitttamaan hoitokulunsa, sillä Eric osallistui uusien syöpälääkkeitten kokeiluun. Ericin sairaudessa käänteentekevin lääke oli vastakehitetty aspiraginaasi.

Tuo lääke pysäytti Ericin leukemian ja sai aikaan oloa helpottavan remission. Hän pystyi aloittamaan opinnot Connecticutin yliopistossa. Ura jalkapalloilijana oli nousukiidossa. Vielä tuolloin kukaan ei osannut arvata, että Eric oli akuutti verisyöpäpotilas

Ericin sairaus loppua kohden kiristi otettaan, ja remissiot olivat aina vain vaikeammin saavutettavissa. Hänen elämänsä viime kuukausien aikana hän sai kokea elämänsä rakkauden. Kaunis rakkaustarina sairaanhoitaja MaryLoun kanssa on hienosti taltioitu riviin ja sen väleihin.

Kirja on koskettava kertomus, jossa voi lähes aidontuntuisesti kokea sitä henkistä tuskaa ja huolta, mitä Ericin lähipiiri on kokenut sairauden aikana. Koskettavimmat kohdat kirjassa ovat ehdottomasti hetket, jolloin Ericin oma immuniteetti oli laskenut lähes olemattomiin. Hänet oli eristetty muista, mutta siitä huolimatta hän jaksoi huolehtia siitä, että vierailijat ja hoitohenkilökunta noudattivat laadittuja ohjeita sterillisestä pukeutumiskoodista.

Tällä kirjalla on vielä runsaasti jatkoaikaa omassa hyllyssäni!

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Sofie Sarenbrant: Osasto 73

Kannen suunnittelu:
Sanna-Reeta Meilahti
Sofie Sarenbrant

Osasto 73

Avdeling 73

2015

Suomennos:  Annamari Typpö

WSOY
2019

395 sivua

Kirjastolaina

"Kun kuljin sairaalan käytävillä neljä vuotta sitten, mieleeni kasaantui muistikuvia ilman, että olin siitä tietoinen. Vasta kun oli kulunut muutama vuosi, alkoivat ajatukseni pyöriä sairaalamiljöön ja dekkarijuonen ympärillä. Lopulta ymmärsin, että olin palannut osastolle 73." (mts 395) 
(Tuolla osastolla oli ollut Sarenbrantin oma isoäiti, jolla oli ollut aivoverenkiertohäiriö.)

Tämä kirja, minä ujutan sen kyllä paremmin jännäreiden kuin dekkareiden kategoriaan, on ollut yksi antoisimmista kirjoista, joita olen tänä kesänä lukenut. Hyviä ovat toki monet muutkin olleet, mutta tässä on mielestäni osunut moni osanen juonellisesti omalle paikalleen. Näin on.

Osasto 73 on vahvasti juonivetoinen tarina. Emma Sköld on ollut ratsastamassa ja tippunut satulasta. Tässä onnettomuudessa vauriot olivat olleet sitä luokkaa, että Emma vaipui koomaan viideksi kuukaudeksi. Herätessään nykyisyyteen Emma muisti, että hän oli vienyt Ines-vauvan hoitoon ja lähtenyt sitten tallille ratsastusretki mielessään. Tapahtumia muistellessaan Emma on vahvasti sitä mieltä, että kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Tuo ratsastusonnettomuus ei ollut siis pelkkä vahinko. Vai oliko sittenkin?

Ollessaan koomassa Emman ja Kristofferin Ines-vauvaa hoiti Kristofferin ex-tyttöystävä Hillevi. Tuo Hillevi on mielenkiintoinen henkilöhahmo. Oikestaan oma mielenkiintoni spotti kohdistui hetimiten tähän naiseen, olihan hän omalla tavallaan poikkeava yksilö. Hillevillä oli ollut entuudestaan yksi tytär, mutta hän oli kuollut. Hänellä oli utopinen haavekuva, että jonain päivänä hän ja Kristoffer vielä voisivat Ineksen kanssa muodostaa kolmistaan suloisen pienen perheen.

Emma on sairaalassa, joka on eräänlainen koko tarinan keskiö, mutta ympärillä tapahtuu monenlaista, niin että osat jopa hätkähdyttivät minua, ja toiset jättivät Emmaa säälivän tunteen. Pitikö näin todellakin tapahtua! Sarenbrant osaa oivallisesti kasvattaa juonen jännittävyyttä!

Juonenlisesti kirja on ovelasti rakennettu ja sitä tehostivat napakan lyhyet luvut. Pitkin matkaa Sofie pirtää lukiojoilleen kuvan tapahtumista ja juonikuviosta. Tuli tunne, että lukija tietää tapauksesta enemmän kuin Emman poliisikolleegat. Lukija ikään kuin seuraa ja odottaa, milloin jutun juoni paljastuu poliiseille. Mutta loppu onkin ihan sitten muuta, mitä en osannut edes odottaa. Ovelaa on myös se, että tässä kirjassa ei löydy ratkaisua motiiviin, vaan motiivi Emman onnettomuudelle löytyy mitä todennäköisesti Sarenbrantin seuraavan kirjan tarinasta - Kerjäläinen, johon kirjailija satunnaisesti viittaa kerronnan yhteydessä.

Kerrassaan nerokas kirja!

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen

Juuret Jylhäsalmella


Karisto

264 sivua

Kirjastolaina


Kirsi Pehkonen on luonut Jylhäsalmesta kirjasarjan, joka puraisi allekirjoittanutta heti ensimmäisessä osassa. Juuret Jylhäsalmella on kirjasarjan kolmas osa. Bloggareiden käsissä Pehkonen on saanut hyrisevän vastaanoton kirjallaan. Minä yhdyn tähän hyrinään vallan mielelläni.

Mielestäni Pehkonen on onnistunut hienosti vangitsemaan maalaismiljöön arjeneloa Lossarin kupeessa. Siinä on maalaisromantiikkaa aidoimmillaan, mutta ei  kuitenkaan liian imelään muotoon talletettuna. Erityisesti minua ilahduttaa kirjailijan tapa käsitellä juonta. Se kulke sulavasti kuin poutapilvi kesäisellä sinitaivaalla.

Kirjailija on rivien väliin ujuttanut osuvasti niitä ongelmia, joita maaseudun ihmiset arjessaan kohtaavat. On surullista huomata kyläteitä pyöräillessä tilojen kuolevan ja kuihtuvat, kun tuotanto ei enää kannata ja jatkajaa ei tunnu löytyvän. Se on sääli. Todella!

Mutta vieläpä on kesää jälellä runsaasti. Jos et ole vielä hankkinut Pehkosen kirjaa hyppysiisi ja lomasi kaipaa keveää luettavaa, niin tässäpä Sinulle hyvä vaihtoehto lomalukemistoon. Kiva kirja, jonka parissa viihdyin.

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Eveliina Talvitie: Kovakuoriainen


Eveliina Talvitie


Kovakuoriainen


Into kustannus
227 sivua


Ennakkokappale kustantajalta
Julkaisupäivä 15.6.2019



Tämä ei ole kirja, jonka avulla "aivot voi lyödä narikkaan" ja antautua vain tarinan pauloihin. Ei ollenkaan, vaan tähän tarinaa täytyy keskittyä, jos aiot lukea sen edes jotenkin loppuun.

Talvitie on saanut mahtumaan tähän kirjaan monta tasoa. Nämä tasot ja kerronta ovat nyt sellaisia, mikä pitää lukijan pakosti hereillä, eikä päästä helpolla Ei tosiaankaan. Kun kirjaa katsotaan kokonaisuutena sen silputtu olemus hämmentää ja häkellyttää. Häkellyttää niin, että ei oikein saa langanpäästä kiinni sitä, mistä alottaa purkamaan omaa lukukokemusta, saati sitten miten jäsentäisi sitä. Yritetään nyt kuitenkin!

Kirjan varhaisvaiheissa eletään 1970-lukua kerrostalolähiössä. Eeva ja Mira ovat saman kerrostalon asukkaita. Itsellänikin on tuon lähiökasvatin vikaa. Kerrostalon kortteleissa on avainlapsena leikitty kirkonrottaa ja kymmentätikkua kavereiden kanssa kyllä, joten vielä olen kovasti mukana ystävysten elämässä. Mutta muuten tunnelma ajankuvauksessa istuu oikein hyvin omiin muistoihin. Hyppynarunpäähän olen minäkin esiteini-ikäisenä laulanut niitä samoja laulunsanoja, mitä neidit kiikussa laulavat. Jäätelökesä, Ajetaan tandemilla ja tietysti unohtumaton Abba. Niitä on laulettu, on tosiaankin ja reilulla äänellä kymmenen pennin iso merkkari poskessa. Voi noita ihania kesäisiä muistoja.

Kirjan päähenkilöksi nousee Eeva, jonka kotiolot eivät ole olleet lapsuudessa kovinkaan ruusuiset. Eevan äiti Alice on kova ja kylmä ihminen... ja äidin syli ei ehkä aina ole ollut Eevalle avoin, silloin kun lapsi on äidin syliä kaivannut. Sitä vastoin Mirankaan kotiolot eivät ole sen kummoiset. Viina on tullut vieraaksi taloon ja Miran äiti Mape ryyppää säännöllisen epäsäännöllisesti. Ja se syli on ollut hänelläkin viinanhuuruinen.

Itse koin hankalaksi tässä kirjassa juuri sen, että osa henkilöistä on anonyymejä, kuten tämä "Mies". Tavallaan hän on mielenkiintoinen hapitus. Keräilijä, jonka tavoitteena on saada harvinaisuus kovakuoriaisten joukosta täydentämään omaa neulattua kokoelmaa. Tuo sama "galleria-ajatus" tuntuu pätevän myös naisten suhteen. Jotenkin koin, että tätä miestä katsotaan feministisen näkökulman värittämänä. Feminismi muutenkin paistaa isosti tässä kirjassa. Tietysti aate on ihan ok ja tasa-arvoisuus on hyve, mutta itse koin sen tässä suhteessa vieraaksi.

Muutenkin koin kirjan kovin vaikeaksi sisäistää. Se verotti lukemisintoa ja -iloa. Parempana hetkenä täytynee ottaa se vielä uudemman kerran esille, jos vaikka silloin pääsisin paremmin sisälle tasojen ja mielensyvyyksien väliin. Nyt se tuntui olevan enemmän kuin hankalaa. Odotin kyllä kirjan olevan toisenlainen.






keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Heine Bakkeid: Meren aaveet

Kansi: Erland Askhov
Heine Bakkeid


Meren aaveet

Jeg skal savne deg i morgen

2016

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Into kustannus
2019

Kustantajan arvostelukappale
Kiitos!

"Talvimyrskyt tekevät tuloaan, kun Thorkild Aske vapautuu vankilasta. Kärsittyään rangaistuksen taposta hän on kolleegoidensa silmissä alinta kastia: pahan puolelle päätynyt poliisi. (kirjan takakasi)

Tässäpä on hyvä tarjokas Luettujen kirjojen dekkareiden Hall of Fame -galleriaan. Huikean hieno opus minulle tuiki tuntemattomalta kirjailijalta. Se todella piti napakasti otteessaan. 

Thorkild Aske on hyllytetty poliisi, joka on työskennellyt sisäisessä tutkinnassa. Hän on mies parhaassa iässään, hyvissä hakkeissaan, mutta sotki asiansa niin, että rakastui naiseen ja ajoi kolarin, jossa tämä nainen kuoli. Siinäpä on sielun sopukkoihin jyllättävää kerrakseen. Koville se on ottanut, sillä mies kokee syvää syyllisyyttä, ja on kovasti itsetuhoinen. 

Vakeus on siis taaksejäänyt aika ja asia sovitettu yhteiskunnan näkökulmasta. Uutta elämää Aske yrittää rakentaa. Tähän saumaan entinen kollega pyytää Askea tutkimaan vaimonsa pojan Rasmuksen katoamista. Pojalla oli suunnitteilla rakentaa elämysmatkailukeskus Norjan pohjoisosiin majakkasaarelle. Poika on kateissa, ja paikallinen poliisi on sitä mieltä, että Rasmus on kuollut ja hukkunut. Aske ottaa asian selvittelyyn ja matkaa saarelle, mutta pian huomataan, että Aske on itse epäiltyjen listalla, nimittäin paikkakunnalla on kateissa paikallispoliisi ja nimismies.

Bakkeid kirjoittaa niin, että sivuja käännellessä tuli kylmä ja palelin. Keskellä kesäistä hellepäivää tunsin lukiessani niitä talvisia navakoita puhureita, joita kylmät pohjoiset ilmavirrat tuovat mukanaan. Hytisytti todella. Erityisesti tässä kirjassa ilahdutti runsas ja taitavasti kirjoitettu dialogi ja se psykologinen aspekti, jolla kirjailija vie lukijansa tutkimaan sitä, mitä kaikkea ihmismielessä voikaa liikkua. 

Hieno kirja. Suosittelen.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Jeffrey Archer: Miekkaa vahvempi

Jeffrey Archer

Miekkaa vahvempi

Mightier Than The Sword

Clifton-kronikka osa 5

Suomennos: Susanna Tuomi- Giddings

Sitruuna kustannus

463 sivua

Arvostelukappale kustantajalta
Kaunis kiitos taas jälleen!



Todellinen suurmies on se, 
jolle kynä on miekkaa vahvempi.

Edward Bulwer-Lytton
 1803 - 1873

Miekkaa vahvempi on Clifton-kroniikan viides osa, johon on Archer kuvannut Barrington ja Clifton sukujen vaiheita 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun.

Kirja alkaa samalla tavoin kuin edellinen osa - vanhan kertauksella. MV Buckingham on purjehtimassa neitsytmatkallaan Atlantin valtamerellä nokka kohden Pohjois-Amerikan rantoja, kunnes kesken kaiken reissua kuullaan räjähdyksen ääni - IRA:n pommi...

Muutenkaan tämä kirja ei poikkea edellisistä osista siinä suhteessa, että kirjan luvut ovat kirjoitettu aina luvun päähenkilön/-henkilöiden mukaan. Tälllä kertaa esille ovat päässeet: Harry ja Emma (kahdesti), Lady Virginia Fenwick (kahdesti), Giles Barrington ja edellisen veljenpoika Sebastian Clifton. Omalla tavallaa se rytmittää hyvin tarinaa, jolloin lukijalle on heti selvää luvun alussa kenen touhuja ollaan seuraamassa.

Archer on taas kehittänyt koukuttavan juonen. Voin vain ihalla sitä tapaa, jolla kirjailija loihtii sielunsa sopukoista mitä huimempia kohtaloita lukijan eteen. Tälläkään kertaa ei pysytä Brittiensaarella, vaan kylässä käydään kylmänsodan rautaesiriippujen takana Neuvostoliitossa ja Itä-Berliinissä. Rivien välistä voi hyvin aistia sitä kylmänsodan tunnelmaa ja jännitettä, jota on tuohon aikaan eletty.

Kirjassa on monen monituista teemaa. Omissa pyörteissään on Harry. Oikeastaan hän ja hänen reissunsa Neuvostoliittoon jäi tästä kirjasta minulle vahvimmin mieleen. Harry on brittien kirjailijoiden sananvapausjärjestön puheenjohtaja. Hänen sympatiansa on kohdistunut neuvostoliittolaisen kirjailijan Anatoli Babakovin vapauttamiseen poliittisesta vankeudesta. Babakov on kirjoittanut Stalinista elämänkerran, jossa on kirjoitettu Isä Aurinkoisesta niin, että se ei ole ollut "virallisen totuuden" mukaista. Siinä touhussa Harry saa omat mustelmansa.

Vaikka tuohon aikaan maailma oli vahvasti jakautunut kahden navan alle. Idän ja lännen rautaesiriippu oli selvä ja painava, niin kotisaarella Iso-Britanniassakin oli omat tuiskeensa. Irlannin ja Pohjois-Irlannin rauhaisaa arkea koiteltiin. Oikeastaan ihmettelin sitä, miksi näitä kiemuroita Archer ei ollut ujuttanut kirjaansa mukaan. Olisin niin odottanut, koska IRA:n pommi-isku oli se lähtökohta, josta tämä kirja sai alkutahtinsa.

Siitä huolimatta hieno kirja. Suosittelen kesälukemistoon, jos tästä kirjallisuuden generestä pidät.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Petri Karra: Musta valo

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Petri Karra

Musta valo


Tammi

400 sivua




Kirjastolaina



Edellinen kirja, jonka Petri Karralta luin, oli Kotiinpaluu - iloisten ihmisten huvila (Gummerus 2015). Riemulla, kieli poskessa luin sitä silloin. Nyt tyyli on vaihtunut jännäriin, mutta yhtäläisyyttä edelliseen on sen verran, että tässäkin kirjassa perhe on tiukasti jutun hubina.

Poika on soittanut ja isä vastannut puheluun. Sitä on alkanut tuho. Kirjallisuuden professori Henrik Vallilla ja hänen puolisollaan Annalla, joka on rikospoliisi, on aikuinen poika Niko. Niko ei ole isänsä suosiossa, eikä oikein äidinkään, sillä Niko on nisti, jolla on omat sotkunsa huumepiireissä. Petri Karran uusin kirja on koukuttava trilleri perheestä, jonka salaisuus kätkeytyy julkisen kulissiverhon poimuihin. Mihin mittoihin voi yltää vanhempien rakkaus lapseen? Sietääkö ja kestääkö se aivan kaiken, milloin olisi syytä sanoa jo ei? Näitä kysymyksiä Karra pohdiskelee pitkin tarinaa kerronnan lomassa. Vaikkapa tähän tapaan:

Henrik rikkoo kuusi kananmunaa paistinpannulle, tuijottaa ehjiä keltuaisia, katuu kaikkea, mitä on mennyt tekemään. Pojan olisi pitänyt antaa itse vastata valinnoistaan. Vaikka tuhoutua. Taas he tekevät samaa, mitä ovat tehneet koko elämänsä: tasoittavat pojan tietä, rientävät avuksi, eivät osaa lopettaa. Jos olisivat alusta asti vaatineet pojalta enemmän, painostaneet tätä tekemään oman osuutensa koulussa ja harrastuksissa, he eivät olisi tässä tilanteessa nyt. (mts. 206)
Kirja on vauhdikkaasti kirjoitettu, ja Karran kerronta on sujuvaa ja sulavaa. Jos jostain haluaisin kaivaa kritiikinkannuksen, niin kirjan keskivaihella olisin kaivannut tiivistämistä. Lompakko ja Pete olivat kauan kateissa, ja niiden etsitä oli, kuin olisi etsinyt neulaa kuuluisasta heinäsuovasta....

Musta valo on trilogian ensimmäinen osa. Jatkoa on kuulemma tulossa. Seuraavat osat Kylmä taivas ja Yö saarella kertovat Henrik Vallin moraalisesta vaelluksesta kyseenalaisin keinoin läpi tylsän arjen. Jäänpä odottamaan näitä kirjoja. Sitä ennen on tulossa tv-sarja ainakin tästä ensimmäisestä osasta.

Kun kelit ovat tällaiset niin kuin tänään, niin tähän keliin istuu mielestäni Karran Musta valo vallan hienosti. Kun haluat katveeseen porottavan auringon alta, niin istahda, ja ota Musta valo ja nauti. Uskon, että viihdyt kirjan pauloissa yhtä hyvin kuin minä!

perjantai 31. toukokuuta 2019

Sofie Sarenbrandt: Avoimet ovet

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Sofie Sarenbrant

Avoimet ovet

Visning pågår
2014

Suomennos Veijo Kiuru

Wsoy
2019

434 sivua

Arvostelukappale kustantajalta
Kiitos!

Tässäpä on oiva, ja makustelujenkin jälkeen mielenkiintoisen jälkimaun jättänyt dekkari. Alussa minulla oli vaikeuksia hahmottaa sitä, millaiset ovat kirjan henkilöiden väliset kytkökset. Sen kun sain vihdoin selville, alkoi kirjakin näyttää omia kasvojaan ihan uudella tavalla. Vaikka jutun juoni oli "laiskanpuoleisesti" kirjoitettu, ja tapahtumat tuntuivat verkkaisesti ilmaantuvan, on tarina silti varsin vetävä ja mielenkiintoinen. Minua ilahdutti tässä kirjassa lyhyet luvut. Ne rytmittivät hyvin muuten verkkaista kerrontaa.

Mutta sitten jo kansien sisälle. Tässä tarinassa on tuttua tutumpi tapaus, kun väkivalta on sotkenut perherauhan. Cornelia on saanut miehestään tarpeeksi, ja pelkääkin häntä. Hänellä ja miehellään Hansilla on tytär, joka on kuudenikäinen Astrid. Tilanne on kehittynyt perheessä siihen pisteeseen, että asunto on laitettu myyntiin ja tytär äitinsä kanssa on muuttamassa yhteisestä kodista pois. Asuntonäytön jälkeisenä aamuna Astrid näkee sen, mitä kukaan ei halua nähdä todeksi. Isä on tapettu.

Asiaa lähtee tutkimaan rikospoliisi Emma Sköld, joka huomaa piahkoin tutkinnan edetessä, että hänestä on tulossa äiti. Sarenbrant on loihtinut poliisihahmon, joka ei ole tyypillinen ruotsalaisdekkarreiden henkirikoksia tutkiva poliisi. Emma on 36-vuotias, ja hänellä on myös menneisyys, josta Sarenbrant on löytänyt henkilön nimeltä Hugo (hänelläkin ovat omat sormensa likaantuneet jutun yhteydessä). Muutenkin Emman perhe on näyttävästi esillä, ja heillä on kaikilla tavallaan myös omat juttunsa ja näkemyksensä tutkinassa mukana.

Tässä kirjassa minua kosketti erityisesti tuon Astrid-tyttösen asema. Jotenkin hän sai minussa tuntemuksia, joita ei haluaisi kenenkään kuusivuotiaan ikinä kokevan. Siinä on meille kaikille mietittävää miten kertoisi sen asian lapselle, kun oma äiti on poliisien käsissä kuulusteltavana ja osaksi epäiltynä isän kuolemasta. Muutenkin Astrid on kirjassa hahmo, joka jäi vahvasti minun mieleen kaikkine piirteineen ja hyvineen.

Hieno dekkari tältä kirjailijalta, ja odotan kovasti jo seuraavaa kirjaa eteeni. Sen on kustantaja luvannut jo täksi syksyksi nimeltään Kerjäläinen. Sitä ennen täytyy kirjaston listoja selata, jos vaikka jossain välissä saisi käsiinsä tuon Osasto 73. Sen verran kutkuttava kirjailijan olen nyt löytänyt! Hienoa!


sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa


Meri Kuusisto

Vuosi tavaratalossa


Otava

345 sivua

Kirjastolaina


Mari Kuusisto on kirjoittanut kompaktiin kokoon ympätyn romaanin Franzista tavaratalon uumenissa. Minut tämän kirjan pauloihin vei mielikuva Maija Tervon kirja Huimaavat korot, Atena 2010  (jos et ole sitä kirjaa lukenut niin suosittelen). Tässä kirjassa oltiin kenkäkaupassa valtameren toisella kolkalla Manhattanin pikkuisella saarella paremman väen piirissä. Se kirja on kirjoitettu ikään kuin etnografisen tutkimuksen siivittämänä, sillä Tervo itse oli mukana kenkäkaupan myyjänä.

Mutta tähän kirjaan... Tässä kirjassa on Franz, joka on autokoulunopettajana saanut potkut työstään. Syy on ollut lähempi tuttavuus ajamaan opetelevan autonkuljettajaraakileeseen. No, jollain täytyy päivät täyttää, liekö kirjailijalla ollut jo aktiivimallihajatelma tiedossa - mene ja tiedä. Tuo tapaus on saanut Franzin sieluun kolauksen, ja särki  samalla "hauraan" miehen itsetuntoa.

Uusi työpaikka löytyi tavaratalosta, johon Franz pestautuu harjottelijaksi. Nyky meiningin tapaan, harjottelu on pätkitetty kuukaudeksi kerrallaan vuoden ajaksi. Tästä kaikesta on Kuusisto rakentanut kirjan. Franz on milloin lastenosastolla, paketointiosastolla, leivänpaistossa, naistenosastolla...  Kohtalonoikkukin löytyy Kuusiston kirjasta. Tämä sama oppilas, jonka vuoksi Franz joutui lähtemään autokoulunopettajan pestistä, löytyy nyt samasta työpaikasta tavaratalon sisuksista. 

En oikein tiedä pidinkö kirjasta. Kirjan idea on hyvä, mutta jotain jäi minusta puuttumaan. Kirjassa kyllä kuvataan niitä samoja haasteita, mitä kukin meistä kohtaa työelämässä. On suorituspaineita, dynaamisuuden tavoittelua, uudistumiskykyä ehkä myös kateutta, jos toisen osaamispääoma on jotain sellaista, mitä itsellä ei ehkä ole. Henkilögalleria on kyllä hieno ja siitä olisi saanut ehkä irti vielä enemmän. Olisin halunnut lukea heistä enemmän särmää hiovia kommelluksia. Ehkä tämän vuoksi kirja ei saanut minussa suupieliä kääntymään ylöspäin, vaikka aihetta olisi ollut vaikka mihin.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Kannen suunnittelu: Perttu Lämsä
Louise Penny

Kuolema kiitospäivänä


Still Life
2005

Suomennos: Raimo Salminen

Bazar Kustannus

2019

367 sivua

Julkaistu aiemmin nimellä:
 Naivistin kuolema (WSOY 2008)

Kustantajan lähettämä ennakkokappale, Kiitos!
Julkaistaan 4.6.2019

Louise Penny on luonut pieneen kanadalaiseen Québecin kaupungin liepeille ihanaan Tree Pinesin kylään kuolemantapauksen, jota ovat tulleet tutkimaan Sûreté du Québecin henkirikosporukka Armand Gamachen johdolla. 

Tree Pines on kylä, jossa naapurit tuntevat toistensa asiat melkeinpä paremmin kuin kyläläinen itse omansa. Sen väki on heterogeeninen joukko ihmisiä, jotka ovat tunteneet toisensa vuosikymmenien ajan. Talojen ovet ovat aina avoinna jokaiselle kylänraittia kulkevalle - öisinkään niitä ei ole ollut tarvetta lukita. Kylän elo on rauhallista, ennen kuin kiitospäivän iltana lumous särkyy. Pidetty eläköitynyt opettaja Jane Neal löytyy metsästä kuolleena nuolen lävistämänä. "Eihän Janella ollut vihamiehiä, eihän?" tuumataan porukalla, kun saadaan tietää, että kyseessä on ken ties murha. Entä missä on Daisy, ilman koiraa ei Jane kyllä kulkisi metsässä - onhan metsästyskausi par'aikaa käynnissä. 

Louise Penny on tehnyt dekkarin, joka on mielestäni lunastanut hyvin paikkansa dekkariaatelistoon. Hän luo monta mahdollisuutta lukijan eteen, kuka on mahdollinen surmatyöntekijä, ja mitä löytyy kuoleman taustalta. Vaihtoehtoja on, ja niillä "herkutellaan". Oikeastaan Penny heittää lukijalle oman mahdollisuuden ratkaista kuolemantapaus, ennen kuin hän kertoo omansa -  ainakaan minä en voinut  sitä ennalta arvata.

Mielenkiintoinen dekkarisarjan avaus kirjailijalta, jonka teoksia en ole ennen lukenut.

lauantai 4. toukokuuta 2019

Winston Graham: Poldark - vihan vuorovedet

Winston Graham

Poldark - Vihan vuorovedet

The Angry Tide
1977

Suomennos: Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Gummerus
2019

659 sivua

Kirjastolaina



Vihan vuorovedet on Poldark-kirjasarjan seitsemäs osa, ja on samalla yksi parhaimmista. Se käsittää vuosien 1798 - 1799 Cronwallin elämää. Maailmalla kuohuu. Battle of the Nile l. Abukirin taistelu oli Ranskan vallankumoussotien meritaistelu, joka käydään kirjan taustalla, ja jonka jylinät kuuluivat aina Cronwallin kallioiselle rannikolle asti. Tässä taistelussa amiraali Nelsonin johtama englantilainen Välimeren laivasto tuhosi ranskalaisen laivasto-osaston, joka suojasi ranskalaisten maayhteyksiä kotimaahan.

Tämän kuin muidenkin Poldak-sarjan osien kohdalla juuri aikakausi on se, mikä minua kiehtoo. Tähän tulokseen taas tulin, kun luin tekstiä. Siinä välittyy jotenkin taitavasti rakennetun kerronnan henki, joka minuun puree - osuu ja uppoaa. Edellä kerrotut tapahtumat soljuvat tekstin lomaan saumattomasti, joiden ympärillä kirjailija punoo oivat juonenkäänteet.

Tämän kirjan juonenkäänteet ovat napakoita, ja ne johtavat hyvin uusiin tilanteisiin, joiden ennalta arvattavuus on kaikkea muuta kuin selvää. Kirjassa on monen monta kohtausta, jotka jäävät mieleen. Ehkä tämä kirja on traagisin osa tähän meneessä. Monta menetystä tulee lukijan eteen eri henkilön kohdalla. Ehkä kaikkein traagisin on Carolinen ja Dwight'n. Kirja myös päättyy yllättäen targediaan, joka koskettaa niin Warleggania kuin Rossia. Tässä ajattelin, että tällä naisella olisi ollut vielä paljonkin sanottavaa. Hänen kohtalostaan tuli jotenkin kaihoisa olo. Tuntuu kuin hän olisi poistunut tarinan estraadilta turhan aikaisin. Toisaalta kiusankappaleistakin päästiin, ja Morwenna voi aloittaa nyt oman elämänsä ihan uudestaan. Se millaiseksi uusi elämä luonnistuu, jää uusien osien kerronnan varaan. Toivottavasti uusia suommennoksia vielä tehdään!

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Therry Lentz: Hitlerin Kotkanpesä ja Berghof 1922 - 1944


Graafinen ulkoasu ja taitto: Yliveto Oy
Therry Lentz

Hitlerin Kotkanpesä ja Berghof 1922 - 1944



Le diable sur la montagne. Hitler auf Berghof 1922 - 1944
2017

Ranskan kielestä kääntänyt 
Pertti Jokinen 

Minerva kustannus 
2018

263 sivua + lähteet

Kirjastolaina


Ihminen unohtaa pahan hämmästyttävän nopeasti.
Se on luonnon suurin ihme.

Adolf Hitler


Ranskalainen kirjailija ja historioitsija  Therry Lentz on kirjoittanut mainion kirjan "natsighettosta", Hitlerin ja hänen lähipiirinsä lomanviettopaikasta. Kirja kertoo elävästi sen, millaista arkea on vuorenrinteellä vietetty Saksan kohtalonhetkinä. Kirjan lähdeaineisto on mielenkiintoinen kattaus. Siinä on dokumenttifilmejä, yleisteoksia ja muistelmia sekä autenttisia asiakirjoja. Tapahtumat on kirjattu asiallisin viittauksin tekstin yhteydessä. Tutkivasta kirjoitusasusta huolimatta tekstin kuvaus on hienosti rakennettu. 

Adolf Hitlerin ghetto on ollut kirjan mukaan vaikuttava kompleksi, jossa nykyisin vierailee tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä vuosittain. Ennen kolmannen valtakunnan tuloa paikka oli ollut saksalaisten suosioissa. Siellä on aina haluttu nauttia maisemista ja raikkaasta vuoristoilmasta. Kun Hitler nousi valtaan, muuttui myös arki Obersalzbergissa. Idyllin rikkoivat turvatoimet, jotka tulivat mukaan kuvioihin. Ympäröiviä taloja ostettiin natsihallinnon tarpeisiin lähes pilkkahintaan. Alueella liikkuivat vain natsijohtajat omine seurueineen.

Hitler itse viihtyi paikkakunnalla ja oleili usein sotavuosien aikana - niin kuin myös muut natsijohtajat. Omat pytinkinsä olivat hankkineet vuorenrinteeltä niin Himnler, Göring, Göbbels kuin Speer. Iltaa istuttiin Hitlerin isännöimissä kekkereissä Berghofissa. Ne kestivät pitkälti yli puolenyön, kun vieraat joutuivat kuuntelemaan isännän monologeja tuttujen ja toistuvien aiheiden ympärillä. Elokuviakin toki Berghofissa katseltiin. Näitä filmejä olivat mm. Disneyn Mikki Hiiri -animaatio ja Merian C. Cooperin King Kong.

Kun Hitler täytti viisikymmentä, Martin Bormann lahjoitti hänelle Kehlsteinhausin - Kotkanpesän. Talo valmistui etuajasssa. Se oli suhteettoman kallis, ja sen rakentaminen vei useamman rakentajan hengen. Taloon johtava tie louhittiin seitsemän kilometrin pituiseksi vuorenseinämään aina huipulle asti. Kuin kohtalon oikku, Hitler ei itse viihtynyt näin korkealla, sillä hän kärsi akrofobiasta, korkean paikan kammosta. 

Berghofin tienoo joutui II maailmansodan loppunäytöksissä pommitusten kohteeksi. Brittien ilmavoimat moukaroivat raivokkaasti Obersalzburgia. Moni rakennus tuhoutui, mutta Kotkanpesä säästyi tuholta.