torstai 29. kesäkuuta 2017

Agatha Christie: Herkule Poirot ja huvimajan arvoitus

Päällys HarperCollins Publicer Ltd 2014
Päällyksen kuva: Tom Adams 2014
Agatha Christie

 Hercule Poirot

ja

huvimajan arvoitus

Hercule Poirot Greenshore Folly
1954
 
Suomennos: Antti Autio ja Pekka Marjamäki

pienoisromaani
WSOY 2015
 
200 sivua
 
 
Kirjastolaina

 
Minä ja Agatha Christie olemme kiertäneet toisiamme kuin kissa kuuluisaa kuumaa puuroansa vuosien ajan, vaikka pidän jännäreistä. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että tiedän "katu-uskottavuuteni" kirjojen harrastajana kärsivän =), kun en ole tarttunut kirjailijan teoksiin aiemmin. Näin on.  Toki tiedä niiden olevan luettuja kautta aikain, mutta vaiheeseen niiden lukeminen on minulla jäänyt. Nehän ovat aina hyllyssä jännäririvistön yläosissa ja alkupäässä. Nyt tuo virhe korjataan/korjattiin kertaheitolla. Tällä kertaa syy siihen miksi päätin ottaa tämän pienoisromaanin käsiini johtuu siitä, että kirjastossa oli kesän ja menneen dekkariviikon kunniaksi nostettu muutamia hyviä jännäreitä esiin pölyttyneiden hyllyrivistöjen uumenista ja onhan Poirotin kansi huimaavan kaunis Mangnolian kukka sen keskiössä. Hieno, eikö totta?
 
Kansista puheenollen kirjan johdanto-osassa Tom Adams kertoo omasta suhteestaan Agathan tuotantoon ja kirjan kansien kuvittamiseen. "Christien tuotanto on  kansitaiteilijalle  todellinen runsaudensarvi", toteaa Tom Adams. Näinhän se on. Tässäkin huvimajan arvoituksessa on herkullisia paikkoja, henkilöitä ja tapahtumia, joista taiteilijat voivat ammentaa ja hämmentää omia sävyjä maalaustensa aiheiksi. Christiepä oli asettanut elinaikanaan oman toiveensa kirjojen kansien kuvitukseen. Adam toteaa asiasta kirjan johdannossa näin:
"Christie ei halunnut, että hänen teostensa kansissa esiintyisi juoneen liittyviä tapahtumia, tapahtumapaikkoja tai henkilöitä, ja aivan erityisesti hän painotti, ettei Hercule Poirotin tai neiti Marplen kuvaa saanut koskaan laittaa kanteen. HarperCollinsilla Christien toiveita yleensä noudatettiin, mutta amerikkalaiset kustantamot suorastaan vaativat, että kansikuvissa näkyisi enemmän kulloiseenkin tarinaan liittyviä elementtejä."
Muuten, asiasta kolmanteen, mitähän Agatha sanoisi tästä stigmasta, jonka näyttelijä David Suchet on saanut tämän belgialaisen yksityisetsivän esittäjänä? Onko hän lähelläkään sitä hahmoa, joksi kirjailija on etsiväksi ajatellut? En ainakaan minä voisi kuvitella toista henkilöä tähän mestarisalapoliisin roolihahmoon. Hänhän on kuin ilmiömäinen Hercule Poirot. Hänet minä saan aina mieleeni, kun tulee tästä fiktiivisestä herrasmiehestä puhe. Niin nytkin, kun luin tätä ilmeisen välipalaksi ja pöytälaatikkoon unohtunutta teosta. Toisaalta tämä stigma  taitaa olla niin vahva, että se on myös Daividille jonkinmoinen rasite, on  tai liikkuu hän missä päin maailmaa tahansa. Hänet kyllä tunnetaan ja tunnistetaan.
 
Mutta tämän kirjan kannet, niin kuin aiemmin totesin, ovat kyllä minun mieleeni, vaikka ne loukkaavatkin yllä siteeraamaani kirjailijan toivetta. Siinä on  kuvattuna ne elementit, joista rakentuu Agathan tarina huvimajan arvoitukseksi: olkikattoinen venevaja, lauttakello ja tykki. Takakanteen on Adams maalannut Lady Subbsin kasvot ja kirjailijan istumassa mielipaikassaan. Tätä kaikkea rajaa myrskyn kaatanut vanha tammi. Kuvassa on myös Greenway Housen kartano, joka oli kirjailijalle "pieni paratiisi" kesäpaikka. (Huomattakoon, että tarinaan pihajuhlien tapahtumapaikaksi Agatha on valinnut Greenshore Follyn kartanon.) Niin ja myös tuo Magnolian kukka, joka Adamsin mukaan oli kukka, johon kirjailija oli suuresti mieltynyt. Kiva yksityiskohta oli myös kirjan kansien sisäpuolella luvun alkuun kuvattu Greenwayn kartanon kaunis ulkoasu. Se toi tyylikkään vaikutelman aina niin hienostuneeseen lookiin pukeutuneen Poirotin tarinaan.

Ison alustuksen jälkeen itse lukukokemukseeni ja jälkimakuihin. Eipä turhaan ole Agatha Christietä kutsuttu dekkareiden äidiksi. Tässä oli mielestäni oiva pala, jolla aikanaan olisi kerätty monta puntaa kirjailijan oman lähikirkon kunnostusrahaston tueksi. Kartanon kesäjuhlien vetonaulaksi oli suunnitteilla murhamysteerin selvittelyä ja Poirotkin oli kutsuttu asiantuntijana paikalle luovuttamaan palkinnon parhaasta ratkaisusta. Mutta sitten löytyy ensimmäinen kuolemantapaus kartanon venevajasta ja samalla kartanon emäntä Lady Stubbskin on sattumoisin kadonnut.  Siinäpä on päänvaivaa niin Poirotille kuin konstaapeli Hoskinsille ja komisario Blandille. Ihailen tapaa, jolla Cristien saa muutamalla tarkalla "siveltimen vedolla" hahmot elämään ja toimimaan tahtomallaan tavalla. Huikea taito!

Mutta mitä paljastuukaan näiden kolmen kuolemantapauksen takaa... Vain Agatha osaa näin ovelasti kääntää juonen kokonaan uusiksi. Kokonaisuudessan kiva pieni murhamysteeri. Kirja on erinomainen kesäisen vapaa hetken seuraksi pihakeinuun tai laiturinnokkaan. Suosittelen Sinulle tätä jo ikääkin saanutta tarinaa, joka edelleen on tuoreenmakuinen.

Helmet-listaukseen tämä kirja taas löytää "kotinsa" kohdasta 10. Kauniit kirjan kannet.
 
 

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Pirjo Tuominen: Hiljaiset huvimajat

Pirjo Tuominen
 

Hiljaiset huvimajat

 
Tammi
2016
 
448 sivua
 
 
 
 
 
 
Kirjastolaina
 
 
Maria Manner on kokenut Pirjo Tuomisen romaanissa tragedian. Hänen vanhempansa hukkuivat yhteisellä purjehdusmatkalla Saimaalla Lappeenrannan edustalla. Kauppiaiden ainoana tyttärenä Maria joutuu vaikeiden valintojen eteen, onhan hän 1900-luvun alun lainsäädännön mukaan vielä reippaasti alaikäinen ja varakas nuori nainen. Ratkaisu löytyy Viipurin kautta Tampereelta, jonne Maria muuttaa sukulaiskartanoon.
 
Tätä sukulaispaikkaa, Portaan maakauppakartanoa, hallinnoi rautaisella otteellaan leskirouva Martta Porras. Martta on Marian äidin veljen leski. Vuosisadan toisella kymmenellä alkaa naapurimaassa Venäjällä tsaarin valta heilahdella. Nämä perhosen iskut tuntuvat ajan mittaan myös laineina maakauppakartanossa Näsijärven rannalla ja Tampereen kaupungin liike-elämässä.

Tässä on käsissäni taas kirja, josta en oikein tiedä pidänkö siintä vai en. Jane (Kirjan jos toisenkin -blogin) kirjoitti  22.3.2017 tästä kirjasta omassa blogissaan mm. näin:
"Historiallisten romaanien parasta antia on näkökulmien tarjoamisen lisäksi myös niiden opettavaisuus, ja tässäkin tapauksessa tuli paljon uutta tietoa."
Kyllä, kirjan tarina on hyvä ja kiinnostava.Siitä olen samaa mieltä Janen kanssa. Mielestäni tässä romaanissa pisti silmään kuitenkin se tyyli, jossa korostuneesti esiintyy tarve viitekehyksen tietämyksen kertomiseen lukijan sivistyneisyyden kustannuksella. Tämä ei mielestäni ollut tällä erää sopusoiinnussa tarinankerronnan kanssa. Alla oleva satunnainen sitaatti kirjasta olisi kuin katkelma historian oppikirjasta.
... , hän muisti helmikuun manifestin, jonka määräyksellä Suomen ja Venäjän hallinto ja laitokset yhtenäistettiin, Suomen perustuslakia loukattiin rajaamalla senaatin lainsäätäntöoikeutta, venäjän kieltä alettiin pakkosyöttää suomalaisille, rupla rinnastettiin Suomen markkaan ja venäläiset saivat täydelliset kansalaisoikeudet Suomessa. Kaikki Venäjän keisarit olivat vuodesta 1809 saakka kunnioittaneet Suomen lakeja ja laillisia oikeuksia, mutta vallassa oleva tsaari oli antanut myötä panslavistien vaatimuksille.
Tuominen on kaikesta huolimatta luonut tähän kirjaan mielenkiintoisen henkilögallerian. Esimerkiksi itseäni kovinkin ihastutti tarinan sähikäinen Tilda, Portaan kartanon tytär. Siinäpä on naista ihan kerrakseen. Talon tyttärenä tuohon aikaan Tilda tunsi hyvin oman arvonsa. Tuo kipinöinti Martan ja Tildan välien selvitelyissä toi kirjaan kivan kipsakan maustekärjen. Mielenkiintoinen parivaljakko! Onnistunut juttu kokonaisuutta ajatellen! Vai mitä mieltä olette:
 
"Haluat mitä haluat, mutta tämä saa riittää Portaan puolesta. Olet ottanut kaiken omasi ja enemmänkin. Pane piikasi töihin, kyllä niitä näkyy täällä juoksentelevan liiankin kanssa. Ja laittaudupa kerrankin, Tilda hyvä, itse töihin."
"Minä en ole sinun hyväsi!
"Ja jos tämä ei riitä, mennään lakitupaan katsomaan, mikä todellisuudessa kuuluu sinulle ja mikä ei. Sittenpä näet, paljonko tavaraa, hopeaa ja rahaa joudut palauttamaan minulle."
Punaiset läikät nousivat Tildan kasvoille ja kaulalle. Yrjölän palkolliset tuijottelivat torailevia naisia suut avoimena ja silmät pyöreinä. Tätä kelpasi katsella. Tilda oli lyhyessä ajassa näyttänyt karvansa, ja harva asettui hänen puolelleen Portaan emännän ja tyttären ottaessa tulisesti yhteen.
"Alkakaa purkaa", Martta komensi Yrjölän väkeä. "Ja pitäkää kiirettä. Kaikki mikä on vielä vartin päästä vankkureilla, palaa takaisin Portaaseen." 
Hiljaiset huvimajat on ensimmäinen kirja lappeenrantalaislähtöisen Pirjo Tuomisen tuotannosta, jonka nyt luin. Kirjailija jättää Marian elämän seuraamisen vaiheeseen, jossa ensimmäisen maailmansodan melskeet voivat heilauttaa sitä puoleen jos toiseenkin. Kahden vaiheilla olen itsekin, sillä jatko-osaa on kai lupa odottaa ja sellainen näkyy kirjastossa jo olevankin - Tulen väri punainen. Hyvän hetken tullen, voin taas uppoutua Maria Mannerin matkaan Tammerkosken kuhujen seuraamisessa.

Tämäkin kirja-arviopostaus on mukana Helmet-lukuhaasteessa. Tällä kertaa osuma löytyy kohdasta "47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit". Mitkä? Tietysti kysytte, mutta sepä jääkin teidän mietittäväksenne =).
 
 


torstai 22. kesäkuuta 2017

Reijo Mäki: Hod Dog - Vares

Kannen suunnittelu: Timo Numminen
Kuva: Ingimage

Reijo Mäki
 

Hot dog

Vares

 
Otava
 
464 sivua


'Aina ne putoaa yhdet Apteekissa'. 'Ainahan ne, onhan ne aina ennenkin pudonneet'.


Kirjastolaina

Reijo Mäki on suoltanut kirjoitusvärkistään Vares-kirjoja jo vuodesta 1986, jolloin ilmestyi Moukanpeli. Minulle henk. koht. Uudessa Apteekissa pesivä yksityisetsivä  siipiveikkoineen on varsin tuore tuttavuus. Toki kaveripiirissäni tästä hepusta on ollut juttua miitingeisämme, mutta itse en ole rohjennut ottaa häntä käsittelyyni. No, viime vuonna kirjaston palautuskärrystä lainasin ensimmäisen Vares-seikkailuni. Se oli Tulivuori. Sen kirjan parissa viihdyin ihan niinkin hyvin, että silloin ajattelin yksipuolista Vares-suhdettani jatkaa ainakin seuraavaan kirjaan asti. Nyt viime vierailullani lähikirjastossa kesän kunniaksi dekkarihyllystä löytyi tämä Hot dog, joka löysi tiensä punottuun kirja-/ostoskoriini sen suuremmin miettimättä ja takakantta tavaamatta.
 
Mitä nyt olen hevosmiesten tietotoimiston aalloilta lähetyksiä kuunnellut, voin yhtyä heidän kirjallisuuspiiriensä mielipiteisiin surutta. Ihan niihin svääreihin, joihin ylsi tuo tulivuoren ympäristöön viety Vares-seikkailu, ei tämä luomus mielestäni päässyt lähellekään. Näin on. Tämä Vares tuntui kovin puhki luetulta ennen kuin olin teoksen prologia edes kokonaan kahlannut. Teoksen saattaminen loppuun asti luetuksi kestikin yllättävän kauan. Sillä ei näet ollut kiire. Kun olin lupautunut lukemaan, niin oli luvattu ja luettua tuli!
 
Mäen kieli Vares-kirjoissa on ronskia, osittain jopa roisia. Se on mausteista ja  osin makoisaa - pienissä määrin nautittuina. Tässä Vareksessa on sivuja kunnioitettavat reilut neljä ja puolisataa, joihin on Mäki upottanut vitsintynkää poikineen, joiden rasvaprosentit ovat korkeahkoja. Osa niistä hymyilytti, kun taas toiseen sai jonkinlaista naamalihaksen venytystä yrittää ihan tosissaan. Useampaa Vares-kirjaa en tässä suhteessa pysty/jaksa lukea montaa peräkkäin. Ei makeaa mahan täydeltä, nähkääs. Sen sijaan tässä kirjassa oli paljon tyhjäkäyntiä ja väljyyttä, ennen kuin oikea "pykälä saatiin silmään" ja kunnon juttu pääsi alkuun.

Kirjan juttu olikin sitten ihan maukasta Mäen tuotantoa. Mies on kuollut väkivaltaisesti Pub Konehuoneessa. Tämä tapahtuma näyttää olevan suunniteltua laatua ja täyttää näin ollen murhan tunnusmerkit. Aikaa on kulunut ja vettä on Aura-joessa virrannut, vaan murha on edelleen selvittämättä. Turussa on kesäiset  DBTL-festarit käynnissä ja näissä kemuissa vanha ex-poliisikaveri Pränni on myös mukana. Karkeloissa Varesta viedään kuin pässiä narusta, ja muistikin pätkii juuri oikealla hetkellä, joten yksityiskohdat Prännin kanssa käydystä juttutuokiosta jää privaattietsivän mieleen heppoiselle tasolle. Mutta missäs se Pränni oikein nyt onkaan? Sitä huolta on Vareksen kanssa  jakamassa myös ex-poliisin sisko, jolta Vares saa etsintäänsä toimeksiannon. Entäpä onko Prännin katoamisella ja Konehuoneen kuolemantapauksella, jotain josta pitäisi olla huolissaan? Se on kysymys, jonka kirjailija on lukijalleen jättänyt itse selvitettäväksi.

Kesädekkariksi tämä Vares oli kyllä ihan ok, vaikka ei se minulta ihan niitä huippupojoja ja kättentaputuksia tällä kertaa kerännyt. Mutta uutta varesta voi hyvällä syyllä odottaa taas luettavaksi.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat


Päällys: Jussi Karjalainen


 
Håkan Nesser
 

Carmine Streetin sokeat

Suomennos: Aleksi Milonoff
 
Tammi
2016



 
 

 "Nelivuotias tyttö nimeltään Sarah Manson-Steinbeck leikkii nurmikolla kotinsa edustalla Saarenin Wallenerstraatilla. On iltapäivä, kello on vähän yli puoli neljä. Kevättä ilmassa, kaunis sää. Ulkona kadulla seisoo uudehko vihertävä auto. Varhaiskeski-ikäinen mies nousee autosta, kutsuu tytön luokseen ja alkaa jutella hänen kanssaan. Hetken kuluttua tyttö suostuu nousemaan autoon ja menemään miehen mukaan. Tytön isä näkee lähdon ikkunasta noin kahdenkymmenenviiden metrin päästä. Hän tajuaa melkein heti, että tyttö on todennäkköisesti kaapattu, ja soittaa poliisille. Seitsemäntoista kuukauden kuluttua Sarah Manson-Steinbeck on yhä kateissa, eikä poliisi, eikä kukaan muukaan tiedä mitään hänen kohtalostaan."
Kirjastolaina
 
Tämä kirja on kuin kesäillan kohtalokas tango liukkaalla tanssilavan lattialla värivalojen alla. Siinä oli sopivasti sitä kaikkea, joka notkautti minun polviani. Oi miksi en ole törmännyt tähän jännäristiin aikaisemmin. Se oli, miten sen oikein tiivistäisin.... Se oli. .. se oli vientiä niin että varpaissa tuntui.

Nautin suunnattomasti Nesserin taidokkaasta jutustelevasta kerronnasta. Voisin kuvitella  kuulevani tarinaa mukavassa kahvilassa tai kesäterassilla vahingossa, kun naapuripöytään tupsahtaa istumaan Erik Steinbeck,joka alkaa tuttavallisesti kertoa tarinaa ja Sarahin kohtaloa.  Hän kertoo sen  juuri Sinulle, joka olet tullut naapuripöytääni istumaan Erikin seuraan.

Kirjassa Erik Steinbeck on kirjailija, joka on menestystäkin päässyt kokemaan, ennen kuin tapaa taidemaalari Winnie Mansonin. Heidät yhdistää runo. Tuo runo on syntynyt molempien tekemänänä samanlaisena samaan aikaan toisistaan tietämättä. Kuin kohtalon oikku se johtaa nämä sokeat madot, Erikin ja Winnien, yhteiselle taipaleelle samaan madonreikään. Pian syntyy matkaan myös tytär Sarah.

Håkanin vienti on vahvaa ja vaivatonta. Tarina on jännäri heti ensi hetkestä lähtien. Sarahin tragedian jättämän arven takia Winnie ja Erik päättävät jättää vanhan mantereen taakseen ja muuttaa uusiin maisemiin New Yorkiin Carmine Streetilille. Mutta miksi Winnie aistii, että tytär on siiteenkin elossa ja vahingoitumaton? Sokeita pisteitä on ja paljon. Nämä Nesser on sijoittanut tarinaan monenlaisina ja moniulotteisina. Siinä on draamaa suurella ja laajalla kaarella.
 
Nesser luo lukijan eteen myös sokean lopun. En voinut kuvitellakaan, minkälaisen tangon tulinkaan suostuneeksi, kun asetuin Håkan Nesserin "tanssiin" vietäväksi... Vieläkin hengästyn, vaikka kirjan takakannen suljin jo aikaa sitten.  Olipa, olipa tanssi. Taidanpa muuten seruaavallakin dekkarikierroksen naistenhaulla pokata kirjailijalta uuden tangon !
 
Håkan Nesserin Carmine Streetin sokeat oli hyvä valinta Helmet-haasteeseen kohtaan 2. Kirjablogissa/-blogeissa kehuttu kirja.

Tässä on hyvä vaihtoehto dekkariviikon viikonlopun kirjaksi. Vielä hyvin ehdit pokata sen! Minäkin suosittelen sitä lämpöisesti!

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kaisa Haatainen: Ylipainolisämaksu

Kansi: Marja Mitrunen
Etukannen kuva: ©Anika Salsera
 
 



Kaisa Haatainen
 

Ylipainolisämaksu

Johnny Kniga
2016

158 sivua
 
 
 
 
 
 
 Kirjastolaina 
 
Oi, mitkä ihanat korkkarit ja vielä ranskalaisella korolla. Vau! (Vain niukasti kade.) Nilkatkin suht' asiallisessa formussa...., (olen edelleen hieman kade)....,  ja  vaatii muuten huikeaa tasapainoa, jos noiden korkkareiden avustuksella yrittää saada reissussa turvonneen matkalaukun yksin lentokuntoon! (Siitä olen jo vähän enemmän kuin kade, sillä tuota fyysistä tasapainoa allekirjoittanut voi vain haaveilla.) Reissuun siis kannattaa varustautua hyvin sisäänajettuin kengin. Näin välttyy jalkojen hiertymiltä ja tuskallisilta rakoilta sekä liikavarpailta. (Tästä en muuten ole sitten ollenkaan kade!)
 
Ja reissuunhan Tytti Karakoski on pyrähtänytkin moneen otteeseen aurinkorasvan, -lasien ja lierikkonsa, ...  niin ja inkontinessisuojien kera. Milloin kotimaata tutkailemaan, toisinaan taas ulkomaankierrokselle kokemaan ja näkemään uusia ja vähän jo ummehtuneitakin tunnelmia. Kylässä käydään niin perheen kesken ja likkaporukassa kuin vakavammankin suhteen kyseessä ollessa avoanopin kera. Hyvin syodään ja juodaan. Sehän on  itsestään selvää. Matkailun sivuoireista nyt viis.

Ja kokemuksiahan kirjassa on listattuna enemmän kuin runsaasti. On koluttu Winbledonit, Manhattanit ja ikuinen Roomakin tullut tutuksi sekä kurkistettu pyramidin sisuksiin Egyptissä asti. (Näistä kaikista voisi muuten olla  äkkiseltään hyvinkin kade -  mutta  kun en ole... )

Kaisa Haataisen Ylipainolisämaksu on hyvä "jälkiruoka" tukevamman tiiliskiviromaanin jälkimaun huuhtelijaksi. Vain pieninä herkkupaloina kiitos. Lukiessani auringossa julkisella terassilla Tytin matkoista, pääsi huuliltani kuuluvia naurun purskahteluja satunnaisesti. Näistä  huvittuneista katseista Teidän voisi olettaa olevan edes minulle hiukan kade. (Nimittäin saada nyt toisen ihmisen huulille jonkin sortin hymyntapainen edes hetkesi.) Mutta onneksi kirja ei kuitenkaan ollut sivumäärällä pilattu, sillä ei makeaa mahan täydeltä. Liika makeus saattaa koitua kohtalokkaaksi ja alkaakin maistua etovalta - äitelältä. Nyt oltiin jo veitsenterällä lopun lähestyttyä. Mutta ei nyt kuitenkaan ihan vielä!

Ihan kiva juttu kirjaksi asti!



lauantai 10. kesäkuuta 2017

Paolo Coelho: Vakooja

Alkuperäinen kansi: Studio Flammarion
Suomalainen kansi: Jukka Iivarinen/Vitale
Paolo Coelho
 

Vakooja

Portugalinkielinen alkuteos: A Espiã
2016
 
Suomennos Jaana Piippo (sivut 1-99)
Sanna Pernu (sivut 100 - 190)
 
Suomennoksessa käytetty 1938 raamatun käännöstä
 
Bazar Kustannus Oy
2016
 
190 sivua
 
 "Hänen ainoa rikoksensa oli, että hän oli vapaa ja itsenäinen nainen."
 
 
Kirjastolaina
 
Paolo Coelhon kirja Vakooja on tositapahtumiin pohjautuva romaani naisesta, Margaretha Zellestä, joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellään Mata Hari (indonesiaksi: aurinko). Mata Hari syntyi 7.8.1876 Leeuwardenissa Hollannissa. Hänen väitetään olleen kaksoisagentti, joka pelasi niin saksalaisten kuin ranskalaistenkin pussiin ensimmäisen maailmansodan aikana rintaman molemmin puolin. Mata Hari oli nainen, näyttelijä ja kurtisaani.
”Kyllä, minä olin prostituoitu, mikäli sellaisena pidetään ihmistä, joka antaa hellyyttä ja nautintoa, ja saa vastineeksi koruja ja palveluksia. Kyllä, minä olin valehtelija, mutta niin hillitön ja parantumaton, että usein unohdin, mitä olin sanonut ja jouduin miettimään pääni puhki miten saisin korjattua harkitsemattomat puheet.”

Paolo Coelho on kirjoittanut Mata Harin tarinaa pääosin minämuodossa. Kirja alku on shokeerava. Siinä kirjailija on tallettanut International News Servicen olleen uutisen, joka oli päivätty Pariisissa 15. lokakuuta 1917. Uutinen kertoo Mata Harin kuolemasta teloituskomppanian edessä.
 
Kirjaa lukiessani mietin, millainen nainen olisi Mata Hari, jos hän olisi syntynyt reilu sata vuotta myöhemmin? Olisiko hän varjeteetaiteilija Moulin Rougessa Pariisissa, kaupungissa johon hänen sydämensä tuntui sykkivän vai mahdollisesti freelancer Burleski-taiteilija tai kenties poliittinen toimija? Hän tuntui olevan kameliontti, ristiriitainen henkilö,  joka pystyi muuttumaan ja muuntautumaan aina uuden tilanteen ja tilaisuuden mukaan.
 
Coelhon kirja on napakka ja tiivis totuutta jäljittelevä teos. Se on romaani ei elämänkerta. Itselleni nimi Mata Hari on ollut tuttu nimi, mutta millainen nainen on ollut tämän nimen takana, ei enää niin tuttu ollutkaan. Coelho on raapaissut Mata Harin pintaa sen verran kutkuttavasti, että mahdollisuuksien tullen voin löytää itseni tutkimassa/lukemassa lisää tietoa tästä historian naisesta.
 
"En tiedä muistetaanko minut joskus tulevaisuudessa, jos niin käy, en halua että minua koskaan pidetään uhrina vaan ihmisenä, joka astui rohkeasti eteenpäin ja maksoi siitä vaaditun hinnan pelotta."

Tämäkin kirja löytää tiensä Helmet-listalle. Siellä se on kohdasssa "37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta".
 

 
 

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Maria Antas: Hiukset - viehkeät, vaikeat, villit ja vapaat

Ulkoasu: Jenni Saari
Maria Antas
 

Hiukset

Viehkeät, vaikeat, villit ja vapaat

Håret, Fint, Fult Fräckt och Fusk
2016
 
Suomennos Laura Jänisniemi
 
Teos & Företaget
2016

205 sivua

 
En vain ymmärrä, miten pärjään niiden kanssa. 
 
Kirjastolaina
 
Maria Antas esittää tärkeät kysymyksensä kirjansa takakannessa: "miksi kauniiksi ja seksikkäiksi mielletyillä naisilla on pikät hiukset?" ja "miksi sinä värjäät hiuksiasi?" Hänen esseekokoelmansa on hiuksien vetyperoksidikäsittely, jossa on leikkauksen muotoilussa mukana kirjailijan oma etnografinen havainnoti föönattu yleisesti koettuihin kulttuurisidonnaisiin kokemuksiin. Tuloksena on tosi mielenkiintoinen kampaus!
 
Maria Antas on seisonut taas kylppärissään ja tuijottanut edessään olevaa peiliä. Mitä näille nyt voisi tehdä? ...  Onko Marian kokema tilanne Sinulle tuttu? Minulle ei. Minulla on lyhyet hiukset, jotka suoristuvat ja asettuvat formuunsa, kun näytän niille sormieni viisipiikkistä. Värjäyskäsittelyn ne voivat mahdollisesti kokea pari kertaa vuodessa, mutta muuten en kyllä jaksa niihin käyttää sen enempää vaivaa. Pese ja pidä, se on minun tyylini ollut jo kauan.
 
Antaksen käsittelyssa hiukset saavat syvähoidon. Näissä hoidoissa on mukana kosmetiikkateollisuus, kampaustyylien muotivirtaukset ja kulttuurisidonnaiset ulottuvuudet. Hiuksissa pyörii hiuslenkkien ja pantojen sekä huivien ympärillä miljoonabisnes. Politiikka ja uskontokin ovat saaneet pitävän sotkun pään karvoituksessa.
 
Maria Antas on antautunut hiuksien moniin mahdollisuuksiin. Hän on tutkinut jakausten paikkoja niin historian lehdiltä kuin lähimenneisyyden viihdeteollisuuden "heppujen" päistä. Ja nämä löydöt ovat mielenkiintoisia. Antas käy läpi historian lehtiä suortuva kerrallaan. Käsittelyssä on niin Maria Antoinette kuin Napoleonin armeijakin. Perukkeja käyttivät muuten molemmat. Mitä löytyikään niiden alta ja päältä ... Marian oma havainnointi alkaa 1960-luvun Suomesta. Hänen muistissaan ovat televisioisarjan Charlien enkelit (1976 - 1981) kuin Beatlesin pojatkin. Mukaan kammattaviksi ovat  päässeet mm. Sex Pistols ja permanentit sekä Hans Schwarzkopf...  Minunkin onneksi " Hiukset ovat vain hiuksia.".
 
Helmet-haasteeseen tulee tässä kirja-arviossa täydennys kohtaan 13. Kirja nimittäin kertoo omalla tavallaan minusta.
 
 
 
 
 


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Joanne Harris: Persikoiden aikaan




Kannen kuva: Darin Stoyanov/Arcangel Images
Kannen suunnittelu: Claire  Ward/TW
Joanne Harris

Persikoiden aikaan

Peaches for Monsieur le Curé
2012
 
Suomennos: Satu Leveelahti
 
Otava
2013
 
409 sivua

Jos kissan pitää sisällä, se ei muuta halua kuin päästä taas ulos. Jos sen antaa olla ulkona, se naukuu sisään. Ihmiset ovat jokseenkin samanlaisia.

 
Kirjastolaina


Persikoiden aikaan on jatko-osa iki-ihanaan Pieni suklaapuoti ja Karamellikengät -teoksiin. Pieni suklaapuodissahan Vianne Rocher asettuu tyttärensä Anoukin kanssa pieneen ranskalaiseen Lasquenetin kylään. Kylään hän perusti viettelevän suklaapuotinsa kirkon aukiolle suoraan sitä vastapäätä. Eloisa nainen ja ihana suklaa siinä oli yhdistelmä, joka vei monen purkamaan omia tuntojaan kaakaon ääreen suklaataivaaseen helpommin kuin rippituoliin kirkon helmoihin. Sanomistahan siitä tuli. Sehän on ihan selvä juttu.
 
Muutamia vuosia myöhemmin Vianne on yhdessä tyttäriensä Anoukin ja Rosetten kanssa tullut takaisin Lasquenetin kylään saatuaan kirjeen kuolleelta ystävältään. Mutta kylä Tannesin varrella ei olekaan enää sama, jonka Vianne jätti jälkeensä. Siellä puhaltavat vastaan ihan uudet tuulet.
 
Harris on kirjoittanut teoksensa päiväkirjamuotoon, jossa on uskonnolliset tunnukset mukana. Päiväkirja on ristiinvalotettu paikkakunnan tapahtumista ja ihmisten tekemisistä. Näiden muistojen takana ovat sivuunnostettu pappi ja Vianne Rocher.
 
Joanne Harris ei ehkä kirjoittaessaan tiennyt, miten ajankohtainen tällä hetkellä on kirjan teema. Suvaitsevaisuus, sitä koetellaan Tannesin varrella puolin ja toisin, kun katolilaisten tapojen pasmat sekoittaa islamilainen kulttuuri rukouskutsuineen ja hunnutettuihine naisineen. Kuka taipuu ja kenen tahtoon? Ennakkoluulot ja skeemat. Niissä on jännitettä kerrakseen tähän kirjaan.

Tämä oli vaikea kirja allekirjoittaneelle. Sen lukeminen otti voimille. Loppua kohden tarina sai aina julmempia piirteitä. Mietin lukukertojen välillä sitä, haluanko tietää, millaiseen lopputulemaan nämä kaksi erilaista yhteisöä päätynevät. Kun sivut kirjassa vähenivät, nousi tarinasta helpottunut lopputulema. Yhteisössä on siitenkin voimaa, johon yksilö voi hädänkin hetkellä turvautua. Hyvä niin.

 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...