tiistai 25. joulukuuta 2018

Katja Kärki: Jumalan huone

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Katja Kärki


Jumalan huone

Bazar Kustannus

2018

Ennakkokappale
Ilmestyy 29.1.2019

Kaunis kiitos yllätyksestä!



Ennen Joulua olin aamulla lähtenyt töihin, minulle ilmoitettiin, että kotiini on tullut kirjalähetys postin tuomana.  Koko päivän mietin tykönäni, mitä on paketissa, jonka Kirjavälitys on lähettänyt. Enhän ole pyytänyt arvostelukappaletta - muistaakseni. Iltasella sitten avasin pahvisia paketin kansia, ja siellä oli Jumalan huone -opus. Kirja, joka on Katja Kärjen esikoinen.

Käännellessäni pehmeäkantista kirjaa, minua epäilytti kirjan nimi Jumalan huone. En ole suomalaista kummempi luterilainen: joskus olen kakarana mummoni kanssa joulukirkossa käynyt ennen kukonlaulua, sukulaisten lapsien häät ja lapsien kasteet todennut - kummikin olen. Mutta siinäpä se taitaa minun kohdallani olla. 

Takakantta käänellessäni alkoi tarina muhia.Siinä jätettiin hyvästejä yhteisölle ja perheelle, johon mitta oli tullut täyteen. Oli yritetty ihmistainta saada mahdutettua muottiin, mutta tämä ei ollutkaan juurtunut, vaan juuret kasvoivatkin ihan muualle. Tarinan idea on lestadiolaisessa yhteisössä Pohjois-Karjalan alkavissa vaaramaisemissa. Taitaa muuten olla aika uniikkiaihe kaunokirjallisuudessa -  Joensuun seutukunta ja lestadiolaisuus.

Katja Kärki kuvaa kirjassaan kolmen Martikaisen suvun jäsenen elämää. Nuorin heistä on Elisa, hänen tätinsä Maria ja tämän täti Aili. Tästä voidaan jo päätellä, että aikaperspektiivi on melkoinen: viime sodanajoista viime vuosikymmenelle asti. Kuvauksissa kieli on värikästä ja kuvailevaa osin jopa kuplivan reipasta, jossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat - suorempaa kuin suora itse.

Totta puhuakseni, odotin kirjalta ihan toisenlaista tarinaa. Tarinaa, jossa tosissaan käydään keskusteluja ja irtiottoja yhteisön kanssa - reippaita näkemyseroja. Tämä jäi hauraana marginaaliin. Kirjassa kerrotaan paljon Elisan nuoruuden kapinoinnista: punaista siilitukkaa ja reipasta bile-elämää myöten. Mutta kirjassa on myös kohtaloita, jotka antoivat hyvää perspektiiviä ja pohjaa tarinankululle. Ehkä herkullisimmat kohdat ovat juuri varhaisempien aikakausien arjen kuvauksissa, kun televisio ei ollut niin yleinen kapistus perheiden tuvissa kuin mitä se tänään on. 

Kirja on ahtaan yhteisöelämän reipasta tuuletusta, Minulle se oli mielenkiintoinen päätös hyvälle kirjavuodelle. Toivottavasti te saatte siitä yhtä hyvän aloituksen uudelle lukuvuodelle!


maanantai 24. joulukuuta 2018

Ismo Loivamaa: Kuka on kukin lastenkirjoissa


Ismo Loivamaa

Kuka on kukin lastenkirjoissa


Avain

2018

389 sivua + lähteet ja sisällysluettelo



Kun joulu on lasten ja lastenmielisten yksi odotetuimmista juhlista, ajattelin minäkin kirjottaa teille muutaman rivin tämän juhlan kunniaksi ennen pukin tuloa tupiimme. 

Viime kirjastokäynnillä näin uutuushyllykössä tämän Kuka on kukin lastenkirjoissa -kirjan. (On muuten tosi ihana kansikuva, vai mitä?) Muistuipa silloin mieleeni, että olen aikasemmin tähän blogiin kirjoittanut postauksen Sitaattien saloista - Tuula Uusi-Hallila ja Anne Halttunen ovat muuten tämän mainion kirjan tekijät. Nyt sama idea löytyy lastenkirjojen parista. On tutkittu pitkällä perspektiivillä lastenkirjoja ja tehty kattava kattaus, mitä on näiden kirjojen takana.

Itselleni tästä opuksesta löytyi monen monta tuttua satukirjojen sankaria ja sankaritarta, mutta vuosien vierähtäessä kirjan sivuille oli tullut myös heitä, joiden tempauksista en ole ollut tietoinen. Kirjassa löytyvät niin aristokatit, maijapoppaset kuin minulle niin rakas karhuherra Paddington.

Tähän karhuherraan tutustuin Yleisradion lastenohjelman Pikku Kakkosen ansiosta. Tuo Paddington piirretty versio vei minut tämän Brownin perheen adoptoiman karhun jäljille. Tiesittekös, että Paddington on perulainen maahanmuuttaja, joka yksin kyyhötti Lontoossa Paddingtonin rautatieasemalla kaulassaan lappu, jossa luki: "Pitäkää huolta tästä karhusta, kiitos".  Hänen Lucy-tätinsä jouduttua karhujen vanhainkotiin, Paddington joutui muuttamaan maasta. Täti oli valmistellut asiaa niin, että oli opettanut pienelle sukulaiselleen englantia. Brownin perhe löysi tämän kyyhöttävän tapauksen Paddingtonista ja alkoivat kutsua tätä karhuherraa löytöpaikan mukaan.

Paddingtonin leveälieristä hattua ja duffelikankaista takkia yllään kantanut karhu asusti Puutarhakadulla. Siellä vaikutti myös herra Gruber, joka piti Paddingtonin tavoin kaakaosta. Nämä ystävykset keskustelivat usein makeista pullista ja karhuherran mieliherkusta marmeladipaahtoleivästä.

Niin kuin hyvät jutut yleensä saavat alkunsa sattumasta, niin taru Paddington karhuherrasta on niin ikään sattuman tulosta. Paddingtonin luojan Michael Bond oli saanut ideansa kirjaan tästä hyväntahtoisesta karhusta eräänä jouluaattona tavaratalossa, kun leluosaston yksinäisellä hyllyllä istui nallekarhu - Paddington. Tuon nallen sai muuten joululahjaksi Michaelin vaimo.

Suomessa Paddingtonin tempauksiin tutustuttiin ensimmäisen kerran 1975.  Mm Tammi on julkaissut paddingtoninsa 2000-luvulla alkuperäisellä Peggy Fortmunin kuvituksella. Viimeinen Paddington-kirja ilmestyi muutamaa kuukautta ennen Michael Bondin kuolemaa viime vuonna.

Mutta Paddington on myös tänään ajankohtainen. Esimerkiksi Dagens Nyheterin kulttuuriosaston vetäjä Björn Wiman on omistanut, kirjan tekstin mukaan, yhden kronikkapalstansa Paddingtonin poliittiselle ajankohtaisuudelle - johon voin hyvin taas yhtyä. "Hyvä lastenkirjallisuus kertoo aina jotain ajan pohjavirrasta". Tekstin mukaan (mts 251) "Englanti ei enää ole niin vastaanottavainen ja hyväntahtoinen maa kuin Paddington luuli."

Hyvää Joulua teille kaikille!

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Cecilia Samartin Señor Pelegrino

Cecilia Samartin

Señor Pelegrino

Tarnished Beauty
2008

Suomennos Tiina Sjelvgren

Bazar Kustannus
2010

Kirjastolaina


Samartinilta luin kirjan viimeeksi Mofongon, pienen pojan tarinan. Se teki minussa omat temppunsa aistilisuudessaan. Lähes samoin kävi Señor Peregrinon kanssa. Aina kun otin kirjan käsiini, edes pieneksi toviksi, olin mukana Jemliletin ja Peregrino-herran keskusteluissa kärpäsenä katossa.

Summa summarum - heinosti loihdittu, ihana tarina.

Tätä kirjaa kirjottaessaan ei ehkä kirjailija tiennytkään, miten ajankohtainen hänen tarinansa on tänään. Meksikolaiset haluavat yli rajan Yhdysvaltojen puolelle - kuka milläkin motiivilla. Voisi kuvitella, että Jemilet on yksi heistä, joista kuullaan ja katsellaan iltauutisissa harvase ehtoo.

Samartinin Jemilet on meksikolainen nuori nainen, jonka selässä on syntymämerkki. Kokoa merkillä on koko selänpituudeelta ja väriltään verenpunainen - röpöläinen. Se inhottaa lukutaidotonta naista ja halu on saada se pois keinolla millä hyvällä. Jemilet on kotoisin köyhältä seudulta, joten on lähes toivotonta saada apua kotopuolessa. On pakko päästä paremman mahdollisuuden ääreen. Alkaa salamatka Yhdysvaltoihin.

Mielestäni koko tarina alkaa tästä Rio Granden ylityksestä. Jemilet hakeutuu Carmen-tätinsä luo ja alkaa hankkia rahaa selässä olevan vaivan poistoon ja muuhun elämiseensä. Pesti löytyykin läheisestä mielisairaalasta väärennetyn henkilöllisyyden turvin. Tässä sairaalassa Jemilet saa hoidokikseen vain yhden potilaan - Señor Peregrinon. Mielenkiintoinen mies, joka auttaa Jemiletiä, ja alkaa kertoa tarinaansa omasta elämästään ja pyhinvaellusmatkastaan Santiago de Compostelaan.

Niin kuin Rakkaudesta kirjoihin [lue bloggaus tästä] bloggari toteaa Peregrinon tarinasta, voin siihen hyvin yhtyä. Hän kirjoittaa kirjasta näin:

Teos on kuin hellä halaus,
 todellista hyvän mielen luettavaa.

lauantai 24. marraskuuta 2018

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

Kannen kuvitus ja suunnittelu: Estudioidee
Suomenkielinen kansi: Helin Sepa


John Boyne


Tarkoin vartioitu talo

The House of Special Purpose
2009

Suomennos: Laura Beck

Bazar kustannus
2011




Kirjastolaina


Tähän Boynen tuotantoon olen jäänyt koukkuun lähes välittömästi, kun luin ensimmäisen hänen kirjoittamansa kirjan. Tuo oli Poika vuoren huipulla. Tuo kirja ihastutti ja lähes niiltä jaloilta kävin lainaamassa lähikirjastostani Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan. Nämä kirjat olivat tie sille ajatukselle, että haluan ehdottomasti lukea tämän miehen tuotantoa lisää. Viime vierailu kirjastooni oli lähes toisinto edelliseen kertaan, sillä uutuushyllyssä ei ollut edelleenkään sellaista, mitä olisin halunnut tavata. Harmi. Sitten muistini onkaloista tuli ajatus Boynesta, joko olisi aika taas ottaa hänet esille. Marssin kirjastoluokan 84.2 alkumetreille ja löysin hänet. Luin selkämyksiä - Tarkoin vartioitu talo. Se tarttui käteeni ja ihastelin kantta. Minua ovat aina viehättäneet hevoset ja puukujat. En tavannut lainkaan kirjan taustaa, vaan tartuin siihen ja ajattelin, että sen täytyy olla hyvä, kun aikasemmatkin hänen kirjoittamansa kirjat ovat purreet minuun niin hyvin. Samaan syssyyn totean, että ehdottoman hyvä oli tämäkin kirja. Se täytyy todeta.

Tätä kirjaa on bloggareiden toimesta hyvin esitelty ja luettu runsaasti, joten en kerro sen juonta sen enempää. Kirjan keskiössä on Venäjän viimeisen tsaarin perhe. Boyne tuo nämä henkilöt hyvin lähelle lukijaa. Minä, joka luen vahvasti visualisoiden tarinaa, sain tästä paljon irti. Olen myös kerran käynyt Pietarissa, joka oli itselleni kulttuurishokki, kun näin sen kaiken loiston, jossa nämä todelliset henkilöt ovat asuneet ja elelleet. Samalla näin sen kolikon toisen puolen. Sen josta kirjan päähenkilö Georgi on kulttuurisesti kotoisin. Kuilu oli iso ja sitä oli ja on vaikeaa ymmärtää. Boyne kirjoittaa tarinansa vahvasti tunnettua historiaa myötäillen. Siinä kirjailija on kuitenkin ottanut omaa vapauttaan kertoa tarinaansa. Jotenkin yritin välttää historiantutkimuksen tuomaa uutta tietoa Romanovien kohtalosta, joka julkaistiin kirjan kirjoittamisen aikaan. Vaikeaa oli mieltää kirjan lopputulemaa siksi, miksi Boyne sen kirjoitti.

Tarkoin vartioitu talo tarinallisesti ottaa lukijansa pitävään otteeseensa, eikä jätä ennen kuin viimeinen rivi on luettu loppuun. Boynen kerronta on mielenkiintoisesti rakennettu. Ajanjaksot menevät ristiin ja tapahtumia on kerrottu ennen kuin kausaalisuhde on tapahtunut, mutta se toimi erityisen hyvin tässä kirjassa. Hyvä lukuromaanivalinta!

torstai 15. marraskuuta 2018

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo

Sukupuu



WSOY

2014

201 sivua + Heidi Hukkasen sukupuun piirros

Kirjastolaina
Miten ihmisen voisi suojella toiselta ihmiseltä. Jokaisen meistä pitäisi olla rauhoitettu. (mts. 194)

Viime kirjastoreissu tuppasi olla minulla tyhjän kassin -reissu. Menin tutusti hetimiten uutuushyllykön luokse pääportaat kiivettyäni - niin kuin tapanani on ollut. No, tällä erää tuo hyllyteline oli täynnä sellaista, joka ei minua napannut. Matkani jatkui kuitenkin luokkaan 84.2, jossa ovat ns. suomenkielinen kertomakirjallisuus. Siis sinne ja kärryjen luokse. Siellä odotti minua Kati Tervon vuonna 2014 julkaistu Sukupuu. Olin aikaisemmin häneltä lukenut Rapsuta minua ja muita kirjoituksia ja ihastunut Tervon tekstiin, joten tämä Sukupuu tipahti oitis lainattavien kassiin. Se kannatti.

Jos olet aikaisemmin lukenut tätä avointa lukupäiväkirjaani, niin olet kai huomannut sen, että minua kiinnostaa sukututkimus. Joten sekin on tietysti yksi syy, miksi tämä kirja nappasi. Sukujen tarinat ovat aina uniikkeja kertomuksia, vaikka niissä olisikin samanlaisia piirteitä ja kohtaloita muiden kanssa. Hukkasten ja Schumachereiden sukutarina on kiehtovasti rakennettu, josta kumpusi Tervon käsissä kiehtova kombinaatio, - sukupuu, jonka huipulla yhdellä lehdellä on Heidi Hukkanen.

Kuin Grimmin satujen klassikossa esiintyy Punahilkka, pieni tyttö, joka tapasi suden isoäidin luona. Saman tunteen on kai Heidikin kokenut, kun on tytöntyllerönä käynyt isoäitiään tapaamassa. Mummu on muuttunut sudeksi (mts. 20.) Heidi vierastaa ja pelkää Adele-mummua. Mummu on erilainen.

Tervo kirjoittaa Sukupuunsa naisten tarinaksi. Oman äänensä tarinaan ovat antaneet seitsemän naista. Siinä kuullaan isomummuja, dresdeniläistä Berthaa ja tamperelaista Liisaa. Heidin pelkäämä mummu Adele, joka tuli Johanneksen rakkauden takia yli meren Suomeen. Mummun sisarrukset Verna, joka karkasi Yhdysvaltoihin, ja hauras pikkusisko Flora, jolla oli Natsi-Saksan unohdetun uhrin karmea kohtalo edessään. Unohtamatta tomeraa Hanna-tätiä. Heidin aikaisempien esivanhempien tarinoissa miehet eivät ole pääosissa, vaan vaikuttavat taustalla marginaalissa. Ilman heitä, ei tämä olisi niin vaikuttava, mitä on.

Rapsuta minua ja muita kirjoituksia -kirjassa ihastutti Tervon napakka kieli ja lyhyet luvut. Tämäkään kirja ei tee siinä poikkeusta. Turhat lorut pois -tyyliin. Se sopi hyvin sukupuun kuvaukseen. Pienesstä suvusta mudostui suuri tarina.

Vaikka tämän kirjan ilmestymisestä on jo neljättä syksyä, niin minulle tämä kirja on yksi syksyn helmistä. Tämän vuoden Helmet-listauksessa se on kohdassa 1. Kirjassa muutetaan.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä

Jukka-Pekka Palviainen

Ääniä rappukäytävässä

Karisto

2018

182 sivua


Jukka-Pekka Palviainen on kirjoittanut ikiriemukkaan kirjan meille kerrostalokyttäyksen tunnelmista nauttiville, jotka surisevina kärpäsinä tarkkailevat hyörintää tuulikaapin ikkunalasia vasten. Nautin kirjasta suunnattomasti, ja hiljaa hyrisin sitä kärpäsen surinaa suurempien naurujen välissä. Palviainen on osannut tarttua yhteen suomalaisen asumismuodon kipeimpään akileenkantapäähän, ja kertoa asumisoloista ironisesti, että näinhän se asia muuten on, ettekö muka huomaa?

Palviaisen kirjassa fil.lis. Paul Kataja on työtön. Hän on henkeen ja vereen hallituksen puheenjohtaja asunto-osakeyhtiössä, jossa asuu kaiken karvaista väkeä: homopariskunta, alkoholistiperhe ja Veronica... Talon elämää kirjailija kertoon Paulin silmälasien läpi.

Valvontakamerat, tietysti niitä tarvitaan ja ehdottomasti Paul niitä tarvitsee, jotta järjestyssääntöjen noudattaminen ja niiden valvonta olisi tehokasta ja tasapuolista - varsinkin yöaikaan. Muutenkin Paul viettää öitä tietokoneen suosiollisella avustuksella. Lola on hänen seuranaan maksullisena nettivieraana aina kun siltä tuntuu. Oman tilansa ottaa myös syöpäsairas äiti.

Aktiivisuusedellytys on tuttu myös Paul Katajalle ja akateemisen työttömän arkea täyttävät työllisyyskurssit ja oman elämän aktivointi. Näillä kursseilla on myös tuttuja - tuo epäsosiaalinen naapuri-Korttanainen. Palviainen kirjoittaa uskottavasti työllisyyskurssien tenhosta. Se on juuri sitä, jos et ole päässyt/joutunut tekemisiin niiden kanssa. Mutta värikästä on myös Paulin asukkaiden elämäkin taloyhtiössä, jossa oman siivun saa myös alakertaan asumaan asettuva Veronica omine omituisuuksineen ja tapoineen.

Palviainen on kirjoittanut huippuhumoristisen sarkasmilla kuorrutetun kirjasen, joka osaa todella nauraa meille kaikille, jotka ovat olleet tai par'aikaa ovat asukkaina taloyhtiössä ja vieläpä kerrostalossa.

Tämä kirja on Helmet-kirja. Tämän vuoden listalla sen olen sijoittanut kohtaan 4. Kirjan nimessa on jonkin paikka - Ääniä rappukäytävässä.


torstai 8. marraskuuta 2018

Jeremy Archer: Maksun aika

Jeffrey Archer


Maksun aika

Be Careful What You Wish For
2014

Clifton kronikka osa 4

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Sitruuna Kustannus Oy

Kustantajan arvostelukappale
Kiitos teille!


Edellisen, kolmannen, osan tavoin Archer paljastaa kirjan prologissa edellisen osan lopputuleman, niin tässäkin kirjassa. Isän synnithän loppuu tapahtumaan, jossa Harryn ja Emma Cliftonin poika, Sebastian, joutuu auto-onnettomuuteen Bruno Martinezin kanssa. Ilmaan jäi se, miten hullusti tässä oikein kävi. No, Sebastian siinä säästyi, ja Brunolle kävi huonommin. Muuten tämä kirja loppui ihan vastaavanlaiseen tilanteeseen: laivalla on tapahtunut attentaatti, mutta miten kävi, sitä täytyy odottaa seuraavan kirjaan asti. 

Maksun aika on hyppy brittiläiseen elämänmenoon vuosien 1957 - 1964 ajanjaksolle. Kirja kerronta jäsentyy tutusti päähenkilöiden nimien alle. Archer on järjestänyt henkilögallerian jäsenille toinen toistaan juonikkaampien tapahtumien keskelle. Tällä kertaa teemoina ovat naisen "lasikatot", kun hallituksen puheenjohtajaa valitaan. Kalatahnapurnukat, joihin Jessica tutustuu omalla tavallaan ja kaiken kukkuraksi ihana Lady Virginia Fenwick, joka ampuu oman nuolensa Jessican tulevaisuuden eteen. Pian edessä on seitsemänkymmentä luku ja brittien saarivaltiossa kuohuu. Irlannista kuullaan uutisia, IRA:n, Irlannin tasavaltalaisarmeijan, iskuista, joita tapahtui niin Pohjois-Irlannissa ja muualla brittiläisen liike-elämän kohteissa. Onko jo Barringtonit näiden tapahtumien keskellä? Sitä ei Archer ihan selvästi kerro. Kenties?

Kirjan keskiössä on kuitenkin Barringtonin varustamon suur-koitos Buckingham-alus, ja sen rakennusprojekti. Lontoon pörssissä on kuhinaa ja Barringtonin osakkeillakin keinotellaan. Archer herkuttelee todella tällä teemalla, ja kehittelee siitä muhevan keitoksen. Brittiläisen yhteiskunnan toiminta - noin muutenkin - on Archerin kirjoissa näyttävästi esillä. Onhan hänellä ns. oma lehmä ojassa - elinikäinen päärin arvo ja tuoli ylähuoneessa.

Minä nautin tästä kirjasta. Se oli makoisa kuin mausteinen joulunalusglögi piparkakun kaverina. Suosittelen sitä sinulle, vaikka tulevan isänpäivän käärepaperiin kiedottavaksi rusetin alle! Vielä ehdit!

Hyvää isänpäivää teille isit!

tiistai 30. lokakuuta 2018

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä käy koulua

Gösta Knutsson

Pekka Töpöhäntä käy koulua


Piirrokset: Lisbeth Holmberg
Suomennos: Terttu Liukko

Perustuu Knutssonin kirjaan
Pekka Töpöhäntä koulussa, 1970

Gummerus

1971

Tässä on minun ensimmäinen ihan ikioma kirjani. Lähellä oli tällä viikolla, ettei se olisi joutunut paperinkeräyslaatikkoon. Olin jo keräyspisteen edessä heittämässä sitä pois, kunnes sain koirankorville syödystä kulmasta kiinni, ja annoin sille vielä jatkoaikaa. Eihän sitä voi heittää pois. Eihän?

Sitä on hartaudella tavattu. Se näkyy kirjan sivuilta. Samalla on kokeiltu omien sanojen kirjoitusta kuvien lomaan. Nostalginen hetki, kun pitkästä aikaa otin kirjan käteeni. Hymy pyrki huulilleni.

Pekka Töpöhäntä on muuten mainio satukirja. Siinä on kaikki hyvän sadun elementit: on hyvis ja pahis sekä paha saa aina palkkansa.


Pekka on uppsalainen maaltakotoisin oleva kotikissa, mutta kaverit ovat kuitenkin kujankasvattamia tassuttajia. Pekka Töpöhäntä koulussa on kertomus, jossa Monni on saanut idean kissakoulusta. Hän kutsuu kaikki koolle kuulemaan loistoideaansa. Kursailuja kuullaan, mutta Monnin päätös pitää, ja opettajaksi saadaan Monnin Konrad-serkku, ja soppahan siitä syntyi. Oman nahkansa Monni yrittää pelastaa ja isompana yrittää nolata Pekan. Monni määrää nyt hänet opettajaksi...

Mainio satu juuri lukemisen alkumetrille, jolloin kirjaimien uusi ulottuvuus alkaa kantaa hedelmää.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Lucinda Riley: Enkelipuu

Lucinda Riley
Kannen kuva Shutterstock ja Alamy

Enkelipuu

The Angel Tree
2015

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Bazar Kustannus Oy

597 sivua
 + kiitokset ja saatesanat
2018

Kustantajan esittelykappale!
Kiitos!

Enkelipuu on Lucinda Rileyn uusvanha kirja, jonka hän on kirjoittanut uudelleen. Ensimmäisen versionsa tarinastaan hän julkaisi vuonna 1995 nimellä Not Quite an Angel (silloisella kirjailijanimellään Lucinda Edmonds). Koirankorville ehtineen niteen sisältöä kirjailija muokkasi uudelleen niin dialogin kuin päähenkilöidenkin osalta. Lopputulema on mielenkiintoinen, joka vie mennessään.

Riley jakaa kertomuksen neljään osaan nykyaikaan - vuodentaitteeseen 1985, joka kulkee muiden lomassa - ja kolmen muun päähenkilön (Gretan oman, Cheskan ja tämän tyttären Avan) elämänkaaren seuraamiseen.

On kulunut vuosikymmen toisensa jälkeen, kun Greta oli lähtenyt Marchmontin kartanosta, joka sijaitsee Walesin kukkuloiden katveessa. On joulun alusaika, ja hän on saanut kutsun kartanoon joulunviettoon. Tuttu kartano, mutta Greta ei muista, millainen oli kartanon elämä, kun hän asui siellä. Vaellessaan kartanon mailla Greta löytää pienen lapsen haudan. Siitä alkaa langanpää, josta muotuu tämän jutun juuri.

Kirjalija kertoo laveasti Gretan tyttären elämästä, joka on railakasta menoa poikkeavan yksilön tavoin. On vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joista tuta saavat myös tyttären, Cheskan, lähipiiri. Nyt jäin kahden vaiheille. Mielenkiintoinen henkilö omine painolasteineen on tämä Cheska, mutta minä olisin mielelläni lukenut enemmän Gretasta, hänestä itsestään. Nyt kaikki peilautui tavallaan Cheskan tekemisten kautta, joita porukalla joulupöydässä muisteltiin toistamiseen.

Kirja on hyvä valinta hämyisten iltahetkien lukulampun alle, jos lukuromaaneista muuten pidät. Liki kilon niteen suosittelen lukemaan kuitenkin sähköisessä muodossa. Itse luin sen nidottuna flunssaisena, joten painoa oli ihan tarpeeksi, kun voimat olivat muutenkin pois.

Lucinda Rileyn kirja löytää oman paikkansa myös Helmet-listalta. Siellä sen olen kohdistanut paikalle nro 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana - Enkelipuu.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Winston Graham: Poldark Neljä joutsenta


Winston Graham

Poldark

Neljä joutsenta

The Four Swans
1976
Suomennos: Lauri Sallamo &
 Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus
2018

665 sivua
Kirjastolaina 
Winston Grahamin Poldark-sagan kuudes kirja tuli eteeni ihan sattumalta tavatessani kirjaston uutuushyllyä. Taas kerran. Olin jotenkin jo unohtanut koko kirjasarjan, ja siinä se nyt on uusin Poldark. Jippii (Koukussa kun olen.) Se lähti oitis kirjakoriin, siltä istumalta, ja lainaan. Hymy huulillani, kori keikkuen käsivarrellani, marssin kotiani kohti kirkkaassa syysauringon paisteessa. Ajattelin tuolloin, taas on hyvää tarinaa tarjolla kassi pullollaan yllin kyllin.

Tälläkin kertaa kirja on kovasti minun mieleeni. Siinä en huomannut kirjailijalla sitä aloittamisen vaikeutta, jota oli havaittavissa edellisessa osassa  - Mustassa kuussa. Tämän hän oli myös itse silloin todennut. Nyt tarina lähti vyörymään heti ensi lehdiltä omalla painollaan. Tämä on ehdottomasti naisten kirja. Neljä joutsenta: Delmeza, Caroline, Elizabeth ja Morwenna. Heidän ympärilleen Graham on loihtinut hienon opuksen Cronwallin niemimaan sijoittuvassa tarinassa.

Monesti olen näissä postauksissa Poldark-kirjojen kohdalla ihastellut henkilöhahmoja ja sen nyt taas teen.  Näissä hahmoissa on sitä jotain. Mielestäni kirjailija on onnistuneesti luonut lähes kaikista hahmoista karrikatyyrejä, joissa luonteenpiirteet on viety äärimmilleen, ja niillä todella herkutellaan. Vaikka tämä Neljä joutsenta on naisten kirja, on tässä kirjassa myös mieshahmo, tämä iljettävä niljakas pastori Osborne Whitworth. Miten voikaan mies olla niin vastenmielinen. Näin uskallan kyllä sanoa. Herkullisen iljettävä. Hänellä vastassa on Morwenna (Elisabeth Warlegganin serkku) -  miehen oma vaimo. Morwenna on herkkä nainen, lähes pyyteettisen kiltin tytön -syndrooman omaava "haavoittunut joutsen". Kuitenkin tarinan edetessä tiukan paikan tullen hänestä löytyy tiukka, periaatteellinen tahtonainen, kun kova asettuu kovaa vastaan - taipuu, muttei taitu.

Muuten kirja kulkee sitä tuttua Poldark-latua. Namparassa eletään Rossin perheessä melkein sopuisasti, vaikka Rossin pelastama luutnantti Hugh Armitage aiheuttaakin Delmezassa polvien notkahduksen. Jos nyt oikein kaivamalla kaivetaan, se, mikä minua häiritsi tässä opuksessa, niin se on Delmezan veljien uskonnollisuus. Toki asiaa voi peilata osaksi heidän luonteittensa piirteinä, mutta nyt se hyppäsi riviltä silmiini. Näin kävi.

Poldark - Neljä joutsenta löytyy myös omalta Helmet-listaltani. Siellä se on kohdassa 26. Kirja kertoo paikasta.jossa et ole käynyt - Cronwall.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Tapani Heinonen
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto Oy

Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla


Minerva Kustannus
2018
368 sivua
Kirjastolaina
Sota on pahantekoa molemmin puolin. Niin taisi tokaista Hietanen Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Vaikka sota on julmaa, on sen julmin muoto mielestäni juuri sisällissota, jossa kansalaiset nousevat toinen toistaan vastaan. Tällöin jokin on mennyt todella pieleen, jos ja kun näin käy, että väkivalloin ratkaistaan se, kumpi on parempi vaihtoehto.

Tästä pieleenmenosta kertoo Tapani Heinosen kirja.Väärille jengoille menee Selma Törölänkin oma elämä kirjan sivuilla. Menee nyt ja rakastuu päätäpahkaa kartanon herraan, ja tulee tietysti raskaaksi. Voi mikä häpeä. Lähtö tuli kartanosta. Selma on onneksi tahtonainen, ja kasvattaa Ilmarin ylioppilaaksi, mutta aatteenveri vetää nuoren miehen punaisten puolelle.

Heinonen kirjoittaa tarinaansa karmean kohdan, nimittäin Längelmäellä kevättalvella 1918 poika ja isä katsovat toisiaan silmiin - toinen valkoisten ja toinen punaisten puolella. Omassakin suvuissa on ollut samanlaisia tilanteita. Samassa perheessä on ollut sekä ns. "lahtareiden" kuin aatteenveren kannattajia ja samalla tavoin ovat katsoneet toinen toisiaan -tutut ihmiset ja lapsuuden ystävät. Toisiin katsotaan myös kirjan lopussa, jossa satakieli laulaa Lahdessa Fellmanin vankileirillä.

Monien nykykirjojen tavoin Heinonen kirjoittaa kirjaansa ripauksen nykyelämänmenoa. Pariisissa koetaan terrori-isku. Heikki Puharilan perheessä jännitetään tyttären ja tämän miesystävän pärjäämistä Seinen rannalla. Heikin ajatukset pyörivät kirjan kirjoittamisprosessin ympärillä, mutta ote on vaarassa kadota, kunnes omasta suvusta löytyy punainen lanka.

Hieno kirja, joka kosketti. 


sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Arto Marjakangas: Teerenelämää


Arto Marjakangas


Teerenelämää

Metsäkanalinnut vuodenkierrossa

Metsäkustannus Oy
2018
183 sivua

Kirjastolaina

Minulle yksi varmempia keväänmerkkejä on teerikukkojen mahtailut suomiljöössä. Joka kevät, kun sen tavoittaa, se on sykähdyttävä näkymä. Saman on kokenut aikoinaan myös biologi Arto Marjakangas. Nuorena metsästäjänä isänsä kanssa lintumetsällä koettu teeriparven kiepistä nousu oli ollut niin sykähdyttävä näky, että se poiki muutamia vuosikymmeniä eteenpäin väitöstutkimuksen puolustukseen. Tässä väitöksessä oli tutkittu teeren talviekologiaa.


Kuva kirjansivulta 110.
Kirjasta huomaa, että tekijä on viettänyt teerien kanssa monen monta hetkeä. Kirja on tiivis paketti teerestä ja vähän muistakin metsäkanalinnuista. Se pohjautuu teeren perustutkimukseen, jossa on käytetty hyödyksi kirjantekijän väitösaineistoa ja useampivuotisen tutkimushankkeen antia populaatiobiologiasta.

Marjakangas kertoo ja perustelee tutkimushankkeitaan syvällisesti, mutta osaa sitä keventää oivasti pienillä tietolaatikoilla. Tekstiä värittävät myös hienot kuvat ja piirrokset, jotka kertovat omaa tarinaansa teeren monenkirjavasta vuodenkierrosta.

Hieno opus luettavaksi sinulle, jos tunnet vetoa metsään ja sen asukkeihin.


tiistai 21. elokuuta 2018

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia


Agnès Martin-Lugand

Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Les gens heureux lisent et boivent du café

Suomennos: Kirsi Tanner
Bazar Kustannus
2018
218 sivua
Kustantajan lähettämä arviointikappale
Kaunis kiitos taas siitä!

Minä rakastan hyvää kahvia ja hyvän kahvin kaveriksi kelpaa aina hyvä kirja poikineen. Siihen saumaan oli kuin tilaus tälle kirjalle. Kirjakaapin kummituksen tavoin minäkin odotin kirjalta toisenlaista tarinaa, nimittäin kahvittelua Seinen rantabulevardilla maustettuna kesäisellä Musette-harmonikan alavireisellä soinnilla.

Vaan alavireyttä ja mollin sävyjä kirjan alussa on yllin kyllin, sillä kirjan päähenkilö Diane on kohdannut järkyttävän tapahtuman. Samassa rytinässä on mennyt sekä puoliso että tytär. Siinä on yhteen sydämeen murhetta kerrakseen, ja koville se oli Dianellakin ottanut. Onneksi oli olemassa Felix, joka kirjan alussa oli itselleni lähes kummajainen, ennen kuin hänen habituksensa kirkastui yhtiökuppaniksi kirjakahvilassa, jota Diane kannatteli omilla harteillaan.

Jos edellisessä kirjassa Westön Rikinkeltainen taivas kummastelin kertoja-minän saamattomuutta ihmissuhteissaan, niin tässä kirjassa Diane laittaa toimeksi ja muuttaa Pariisista pieneen irlantilaiseen kylään vuokramökkiin. Vuokraisännnät ovat ihan mukiin menevää väkeä, mutta tämä jörö valokuvaaja Edward, joka asustaa naapurimökkiä, on jotain, joka on.... No, onhan hän ja vielä siihen systeemiin on liitettynä koira nimeltä "Postimies Pate" ... Jotenkin arvasin, miten tässä käy, mutta loppu osasi myös yllättää lukijansa.

Makoisa chick lit -kirjanen kesän hellepäivien muisteloihin. Mahtuu muuten mainiosti otsakkeen: kevyttä kesälukemista alle.

torstai 16. elokuuta 2018

Kjel Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö

Rikinkeltainen taivas

Den Svavelgula himlen
 
Suomentanut Laura Beck
 
Otava 2017
459 sivua
 
 
Kirjastolaina
 
 
 
 
 
Tämän kirjan lukemista söi, ei niinkään kirja itsessään, vaan yksinkertaisesti kesän lämpö. Olin poikki päivän päättyessä, jolloin usein hiljennän vauhtiani ja istun alas antaen tilaa hyvälle kirjalle. Menneinä heinäkuun päivinä helle tosiaankin söi lukuintoani, ja tämän kirjan kohtaloksi tuli juuri ne ihanat helteet. Vaan kun ilmat jäähtyivät trooppisista lukemista meidän leveysasteelle paremmin sopivalle tasolle, sain samalla vauhtia tähän kirjaan. Itse asiassa ihan kelpo tarina, näin ensi kosketuksena Westön tuotantoon.
 
Tämä Rikinkeltainen taivas on ollut bloggareden käsittelyssä jo runsain mitoin, ennen kuin itse sain sen käsiini. Joten enpä tässä sen tapahtumia kirjoita sen suuremmin auki, vaan tilaa annan lähinnä lukutunnelmille.
 
Kirjan luin pitkällä aikaperspektiivillä, kuten ensimmäisessä kappaleessa jo kerroin. Kirja kieli on maukasta ja makoisaa.  Tapahtumamiljööt piirtyivät helposti omaan mielikuvitukseeni ja ne istuivat hyvin omiin ajanjaksoihinsa. Mielenkiintoinen paikka muuten tuo Ramsvik! Westö on onnistunut hyvin sen kuvauksessa.
 
Tässä kirjassa odotin, että kertojaminä olisi paljastanut omat kasvonsa lukijalle, mutta harmikseni näin ei käynyt. Oikeastaan petyin tähän "minään". Tuntui, että hän jäi ihmisenäkasvussaan jotenkin vaiheeseen. En tiedä. Jotenkin, jotenkin hän jäi miettimään ja murehtimaan mennyttä muisteloissaan. Eikä päässyt oman elämänsä ihmissuhteissaan ikään kuin yli ja kirjoittamaan uutta tarinaa tabula rasan täytteeksi.

Muissa henkilöissä tuo Rabellin suku sinällään on hieno kombinaatio. Herkullinen kokonaisuus. Mieleeni jäi erityisesti tuo Alex, johon omassa blogissaan 27.11.2017 (Kannesta kanteen) Kaisakin oli tarttunut. Samoin kuin Kaisa, minä mietin myös lukiessani tuota vallan ja sen vaikutusta ihmiseen. Kyynistääkö valta ihmisen ja sulkee samalla silmät ympäristöltä, kun itsellä menee hyvin?

Kirja oli hieno lukukokemus ja toimi mainiona "avausmatkana" Westön tutantoon.
 


lauantai 14. heinäkuuta 2018

Parvekkeen loistoa!

Parveke on pian kukkaloistossa. Muutama yllätys on vielä nupullaan, joten vielä on, mitä odottaa. Tässäpä teille muutama maistiainen. Hellepäivän iloksi.

Blue satinin vanheneva kukka

Verepisara blue satin

Viletta burgundy -pelargonia

Kukkivissa housuissa on nuppu dr. Ingrid -pelargoniasta. Täytyy malttaa vielä hetki, kunnes aukeaa.

Ystävältä nimipäivälahjaksi saatu maljaköynös

Blue satin


sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Libby Page: Pinnalla pysymisen taito

Libby Page

Pinnalla pysymisen taito
The Lido

Suomennos: Natasha Vilokkinen
Otava
2018

330 sivua
 + jälkisanat ja kiitokset

Kirjastolaina

Kesäromaanina eteen tuli Libby Pagen esikoinen Pinnalla pysymisen taito. Kirjan takakansi lupaa, että kädessäni on hyvän mielen romaani ja kevein mielin sen luinkin.
Tässä tarinassa on päähenkilöinä kaksi naista. 86-vuotias Rosemary ja 26-vuotias Kate.

Kate on juuri Lontooseen muuttanut, ja on alottamassa uudessa työpaikassaan toimintajana paikallisessa sanomalehtitoimituksessa. Kate on nuori sinkkunainen ja uraorjentautunut. Hän haluaa näyttää maailmalle, että juuri hän on alallaan huippuammattilainen. Sitävastoin Rosemary on paljon menettänyt ikäihminen. Hänen rakkaan kirjastonsa ovet ovat sulkeutuneet, kirjastotoiminnan lakkauttamisen vuoksi. Päivittäinen vihanneskauppavierailu on sekin mennyttä, sillä tästä pisteestä loistavat nyt uudet valot - trendibaarin. Ja mitä pahinta, hänen rakas George - hänkin on poismennyt.

Kate hyppää altaaseen uutena tulokkaana ja tutustuu vähitellen aamu-uintien aikana tähän pirteään ikäihmiseen. Tarinankulkua kirjailija kertoo niin nykyajassa kuin Rosemaryn muisteloissa  Kunnes alkaa tapahtua. Heille molemmille rakas maauimala - Brockwell - aiotaan nyt sulkea, koska uimalan paikalle on tulossa kuntosali lähiasuntojen asukkaille. Tämän kaiken suunnitelun takana on Paradise Living -niminen yritys. Alkaa tahtojen taisto. Kumpi voittaa - Kate ja Rosemary ystävineen vai Paradise Living?

Kiva kesäkirja, vaikka sinne kotikulman maauimalan reunamille auringon paisteeseen!

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Kati Tervo: Rapsuta minua ja muita kirjoituksia


Kati Tervo

Rapsuta minua ja muita kirjoituksia

Otava

2018
272 sivua




Kirjastolaina

Kati Tervon uusin kirja on riemukas teos siitä, miten tästä naisesta - minusta - tuli minä. Tervon kirjassa maistuu eletty eilinen tuoreena pienien lyhyiden lukujen sisään talletettuina. Nuo tallenteet ovat tilannekuvia parisuhteen koukeroista ja lapsiperheen arjesta ennen kuin myöhemmän iän hormonimyrsky on tosiasia. Hyvässä muistissa on  kuitenkin vielä lapsuuden ihana joulunodotus. Siis, pieneen kirjaan on Tervo saanut mahtumaan osuvasti huumorilla höystettynä sen, mitä on tulla keski-ikäiseksi suomalaiseksi naiseksi.Siinä on tuttuja sävyjä meille monelle kanssakulkijalle. Ihan varmasti voit löytää vaikka itsesi näiden tunnelmapätkien sisuksista ja samaistua niihin - minä ainakin tein isosti niin.

Itseäni ihastuttivat erityisesti napakat lyhyet luvut. Niissä oli kiteytetty juuri sen verran asiaa, että sen voi hyvin lukaista siihen väliin mietittäväksi, kun olet laittanut kahvin tippumaan keittimeen, ja odottelet saavasi kirjan seuraksi kupin kuumaa kahvia. Tervon kirja ja hyvä kahvi - kelpo kesänautinto kummatkin.

Totta tosiaankin, tämä kirja löysi omaan lukupinooni täytteeksi todellakin satumanvaraisesti. Enpä ole ennen ottanut tuntumaa tämän naisen teoksiin. Mutta tässä kirjassa näyte oli kyllä sellainen, että tulevaisuudessa "muita kirjotuksia" on tulossa lukulistalle. Täten Helmet-listalla rapsutus-kirja on kohdassa 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti. Niin tein ja se oli hyvän mielen onnekas löytö.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi


Kirsi Pehkonen

Jylhäsalmella salamoi


Karisto

2018

197 sivua

Kirjastolaina

 
Jylhäsalmella on kesä kuumimmillaan, kun Anna Ukkonen tulee itä-suomalaiseen kylään kesävieraaksi. Kemppainen on vuokrannut Annalle vanhan Haapa-ahon talon pihaidylleineen pesäkoloksi miesystävänsä Tomin kanssa. Mutkia tulee matkaan melkein heti, ennen kuin muuttokamppeet ja muut pakaasit on edes saatu sisälle taloon. Tomi ei tulekaan Englannista Jylhäsalmelle!

Pehkosen kirjasarja on iki-ihanaa maalaisromantiikkaa pullollaan...  Kirjasarjan keskus on Jylhäsalmi pieni itäsuomalainen kylä, jonka elämää Pehkonen kuvaa niin idylliseksi kuin olla voi! Edellisessä osassa oltiin Riinan matkassa, nyt tähän maalaiselämän kiemuroihin on tullut tutustumaan Anna, vuokrausvälittäjä kaupungin vilinästä.

Pehkosen tarina on kevyt, helppolukuinen ja viihdyttävä kesäluettava. Se tuli tällä erää luettua aidossa maalaismaisemassa aitanrappusilla parin hellepäivän aikana. Se upposi tähän saumaan vallan mainiosti. Oiva kesälukemistoa hellepäivien ratoksi.

Tällä kirjalla saadaan taas täytettä Helmet-haasteeseen. Siellä se on kohdassa 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg

 Punainen osoitekirja

Den röda adressboken
Suomennos:Tuula Kojo
Otava
2018
317 sivua
Kirjastolaina
Sofia Lundbergin kirjaidea on nerokas. Doris Alm, reilusti yli yhdeksänkymppinen, ruotsalainen nainen on tyttösenä saanut isältään osoitekirjan, jonka saatesanat kirjailija on kirjannut näin:
'Kerää siihen kaikki ystäväsi, isä sanoi hymyillen, 'kaikki, jotka tapaat elämäsi varrella. Kaikissa jännittävissä paikoissa joissa käyt. Niin ettet unohda heitä.'
Minullakin on ollut kaunis kovakantinen pieni kirja, johon esiteini-ikäisenä monet ystävistäni ovat kirjoittaneet omia ajatuksiaan kaveruudestamme ja omia runojaan jne. Siihen kirjoitti mm. eräs sijaisopettaja omat merkintänsä. Tuohon sivuun tuli piirros kasvoista liehuvine hiuksineen, jonka päälle hän on kirjoittanut Kaarina Helakisan lastenrunon Lounatuulen laulu - muistattehan:
Lounatuuli tuo pienen laulun. Kenelle tuuli kertoo sen? Niille joilla on nauravat korvat ja joilla silmät on lapsien ...
Tuo muisto tuosta ihanasta opettajasta ja hänen sitaattivärssystään sai minut  tarttumaan tähän Lundbergin kirjaan! 
Kun Doris vuonna 1928 sai kymmenkesäisenä osoitekirjan, se on siitä lähtien kulkenut elämänmatkaa yhdessä hänen kanssaan. Nyt iäkkäänä vanhuksena hän selailee menneitä vuosia ja päättää kirjoittaa ne sisarentyttärelleen, ainoalle sukulaiselleen Jennylle. Jenny elää Yhdysvalloissa - Doris Ruotsissa Tukholmassa. Heidän välillään on tietotekniset hienoudet ja Skype, joiden välityksellä kuulumisia vaihdetaan. Siitä millainen on isotädin todellinen elämä, joka on tallentunut osoitekirjaan, sitä ei voinut Jenny ennalta arvata.

Doriksen elämänpolku on ollut värikäs täynnä sattumuksia, joka myös minuun osui ja upposi. Kirjan on myös lukenut Pia, Kirjamerestä ongittua ja samoilla linjoilla olen hänen kanssaan. Hänen mielestään:
Viehättävyys ei jäänyt pelkästään esittelytekstiin, vaan tarina itsessäänkin on lämmin ja paikoin koskettavakin.
Samoin kuin Pia, minäkin arvasin kirjan lopun jo hyvissä ajoin. Kirjan loppusivut ovat niin nätit, että se sulki kauniisti Doriksen pitkän elämäntaipaleen. Mukava lämmin kirja kuin kesäinen tuulen henkäys.

Tämä Lundbergin Punainen osoitekirja on myös Helmet-listalla. Siellä se on kohdassa 42. Kirjan nimessä on adjektiivi - punainen.

  

maanantai 14. toukokuuta 2018

Jean-Christophe Brisard & Lana Parshina: Hitlerin kuolema ja neuvostoarkistojen salaisuudet



Jean-Christophe Brisard & Lana Parshina

Hitlerin kuolema ja neuvostoarkistojen salaisuudet

 
La Mort d'Hitler
Dans les dossiers secrets du  KGB
2018
 
Suomennos: Ville Keynäs
Otava
2018

338 sivua

Kirjastolaina


Saksan kolmannen valtakunnan romahdus, jonka alkusysäys oli Hitlerin itsemurha, on poikinut vuosien varrella monen monta tietokirjaa. Tämä Brisard & Parshinan uutukainen on mielenkiintoinen opus jo siinä mielessä, että nyt ollaan penkomassa neuvostoarkistoja, jonne on ollut lähes mahdotonta päästä kansioita ja laatikostoja aukomaan. Tätä ovat kuitenkin yrittäneet ranskalainen toimittaja yhdessä venäläis-amerikkalaisen reportaasielokuvien tekijän kanssa. Lopputulemana on tosi mielenkiintoinen kirja. Se on raportti tutkimuksesta, joka on aineistolähtöinen. Tutkimus on käsitelty narratiivisin keinoin, jossa neuvostoarkistojen löydöksiä on peilattu yleisesti tunnustettuun historian kirjoitukseen.

Aineiston koonnissa tekijät kertovat ongelmaksi sen, että  Venäjän tiedustelupalvelun (FSB:n) arkistolähteiden tarkkoja viitetietoja ei voinut suoraan kirjata, koska siihen ei annettu lupaa. Tämä herätti tekstiä lukiessani aina pieniä kysymysmerkkejä ilmaan aineiston luotettavuuden kohdalla. Tämän ongelmanratkaisuun kirjoittajat ovat kuitenkin luoneet oman systeeminsä. Muut kirjalliset lähteet on kirjattu sivujen alamarginaaleihin. Varsinaista lähdeluetteloa ei kirjassa kuitenkaan ole, jonka koin pieneksi puutteeksi.

Pitkien käytävien ja paksujen sekä byrokratisten ovien takana Venäjän arkistoissa säilytetään aineistoja, joita harvoin tutkijat ovat päässeet näkemään. Heti alkuun kirjoittajat huomasivat, että Venäjällä neuvostoarkistot on hajotettu Hitlerin osalta lukuisiin eri virastoihin - ehkä näin on tehty tarkoituksella. Luovia keinoja kirjoittajat käyttivät tutkimusta tehdessään ja lopulta edessä oli aineisto, jonka kokoamiseen meni aikaa kaksi vuotta. Tämän prosessin kuvaamiseen kirjassa on uhrattu monia sivuja.

Tutkimuksen kannalta mielenkiintoinen arkistolöytö on Venäjän federaation valtionarkistossa (GRAF) säilytettävänä oleva pääkallon palanen, joka on kirjattu olevan osa Hitlerin kalloa. Tässä osassa on näkyvissä luodinreikä ja jäänteitä palamisesta ja hautauksesta. Toinen aineistolöytö on Venäjän tiedustelupalvelu FSB:n arkistossa olevien dokumenttien lisäksi hammaskaluston kappaleita, jotka niin ikään olisi Hitlerin suuontelosta. Niistä voi havaita, että ruumis on joutunut rajuun palotilaan, joka on ollut lyhytaikainen.

Näistä aineistölöydöksistä syntyy tutkimuksen tutkimuskysymys: Kuuluvatko pääkallon osanen ja hampaat "virityksineen" Adolf Hitlerille?

Kirjan takakannessa mainostetaan teosta sanoilla "mukaansatempaava, vakoiluromaanin kaltainen tutkimustyö". Sitä se todella on ja tosi mielenkiintoisesti kerrottu. Jos sinua kiinnostaa II maailmansodan taustojen ja tulosten selvittely, niin tartupa tähän teokseen. Minulle se toi sen tiedon, että jompi kumpi asetetuista tutkimuskysymyksen puolista on totta, mutta kumpi?

Jean-Christophe Brisardin & Lana Parshinan tutkimustyöntulos antaa minulla aiheen asettaa se Helmet-listalle. Tällä erää se täyttyy kohdassa 49. vuonna 2018 julkaistu kirja. Sekä ranskankielinen alkuperäteos että tämä nyt käsittelyssäni oleva suomennos ovat molemmat tämän vuoden julkaisuja. 

perjantai 11. toukokuuta 2018

Rosa Liksom: Everstinna

Kannen suunnittelu: Perttu Lämsä

Rosa Liksom

 

Everstinna


Like
2017

195 sivua
+ Romaanissa esiintyvien nimien jne. selitykset sekä Everstinnan sanakirja
 
Kirjastolaina

 
Mie en oo aikasemmi lukenu tän kirjailija teoksii, mut kerta se o ensimmäinekii. Mie nappasin tän viime kirjastoreissult matkahein sen kummemmi miettimättä. Ens alkuu muutama rivin mie kuitekii luvin iha varmuuve vuoks ja tykästyin. Niiko tääkii lukupäiväkirjamerkintä on murteel kirjotettu, ni samoin on Rosakii teht oma kirjasa Everstinnast ja hyvi on tehtkii. Mie tykkäsin het täst. Se sai miun suun hyvänmakuseks. Murteet on miun mielest yks kiele rikkaus, vaik ne väli onkii puristukses yleiskiele kans. Sen takkii niit ei sais unohtaa. Hyvä Roosa!
 
Ens alkuu tuo murre vähä kiusas miuta - varsikii ne hoot, joit ol sotkeutunu sinne sanojen sisäl. Mikä on tyypilist meä-kielel.  Mut siihe tottu pia. Mie aloin lukkee tätä tekstii vähä samal lail ko oisin lukent iha normaalii kirjakiele kirjotust. Mut tyyliltää tää ol sellanen miust, et mikkää muu ko murre ei ois toiminu täs kirjas näi hyvi. Everstinna on yhen naise monolog. Se on ko tilityst eletyst elämäst. Se siin tuoksu komiast ja rikkaast. Se tulloo iha ihol ast. Mie näin ko sieluin silmi, ko Everstinna kerto elämäst miul pienes kamaris, jonka pöyä ääree hää ol kattanu hyvät kahvit.
 
Pääsääntösest täs kirjas kuletaa toise maailmansovan aikoi pohjoses Suomes. Siin tulloo hyvi essii ne pelot ja kauhut, mitä yleisest o kuult tuollo maailma menost ja sit tietys Everstinnan oman elämä tyrskyist. Se on olt ko kohtalo ivaa - ku toisel kumarrat, ni samal toisel pyllistät, kumpi on sit paremp. Tiiä hänt. Ain o saant kuitekii pelätä.
 
Liksomi kertoo Everstinna elämäst värikkääst. Täl naisel on olt usseemp elämä - kaike kaikkiaa neljä: ens ol lapsuus, sit tulloo ne kauhiat vuuet eversti kans. Tuomas toi omat kuvionsa mukkaa kolmannes elämäs ja viimise hää kertoo sit tän kaiken meil muille.

Persoonan tää Everstinna on miust mielenkiintone. Mie viihyin tän rouvan seurast mainiost. Miul muistu ain välil mieleen, ko mie kerra jututin yhtä vanhaa rouvvaa ja miul ol mukana selllasii vanhoi valokuvii, jotka ol miun mumika albumist. Hääkii tuns miun mumikan. Ne miu tuomat kuvat irrotti mukavast tän vanhan rouvan kielekannat ja mei juttutuokio povel monel viisii -vähä samal taval ko everstinna kerto omast elämäst mitää kaunistelemast, vaik täl miun rouval ol sievät tavat.

Tää opus on saant laajast kiitosta lukijakunnalt ja mikä ettei. Se on sen kehun kyl ansainnu. Miekii voi sitä suositel siule, jos et  oo viel kerinny tähä perehtyy. Se Everstinnan tarina on senverra lyhyt, et se männöö yhen sateise päivä ilona kahvikuppose kans. Mut tosi mielenkiintone rouva on tok kyssees!
 
Pien huomio viel lopuks! Sivul 114 Everstinna kertoo Mannerheimi syntymäpäiväkekkereist, joho saatii tuollo Saksast yllätysvieras Tuo vieras tul lentokonneel Imatralle Immolan lentokentäl, vaik Everstinna kertoo näi asiast:
 
Mie sanoisin, että soitten kohokohta oli kesälä 1942. Silloin olit Marsalkan seittemaänkymmentäviisvuotissyntymäpäivät. Everstille tuli kuttu kahele, ja se tiesi että mie olin se toinen. Monta viikkoa etukätheet kuskithiin, että juhliin osallistuu salaperänen kunniavieras. Lensimä taas Roaniemeltä saksalaisten kyytilä suohraan Ilmolaan. Mie kattelin konheen akkunast kuinka meän alapuolella osa valtavista teitten varssiin laotuista tukkipinoista palo ilmi liekeissä, osa savusi mustina.

Tääkii  Liiksomin kirja saa paikkansa allekirjoittanee Helmet-laistal. Sielä sen mahet löytää kohast 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana. Tuoha o tietyst Everstinna!

tiistai 8. toukokuuta 2018

Annamari Marttinen: Korsetti

Kansi: Markko Taina
Annamari Marttinen

Korsetti

Tammi
2018
339 sivua
Kirjastolaina
Poika nimeltä Päivi soi jukeboksissa omassa  nuoruudessani niihin samoihin aikoihin, kun Pauli puki Marttisen teoksessa ensimmäisen kerran naisen vaatteet ylleen ja näki peilin kuvatuksena itsensä "naisena". Minäkö tuossa todella olen ?
Annamari Marttinen on tullut tapetille uudella kirjallaan näyttävästi ja rohkeasti - mielenkiintoisella aiheella. Kevättalvella itse selasin kustantajien katalogeja ja etsin täytettä lukupinooni. Riemastuin, kun näin, että Marttiselta on tullut ulos uutta tuotantoa. Katsoin kustantajan esittelytekstiä ja huokasin: tohdinko ottaa lukulampun alle tämän teoksen. Aihetta kun en ole ihan omaksi kokenut. Silloin se jäi siihen. Nyt muutamia viikkoja takaperin kävin lähikirjastossa ja eksyin taas uutuus-telineen eteen. Korsetti on siinä! 
Korsetti jatkaa Marttisen tuotannossa puhuttelevien kirjojen sarjaa. Törmäys on pysäyttävä teos - kokonaan ihan oma lukunsa. Korsetti on omanlaisensa - sekin puhuttelee tavallaan. Tiesin vanhastaan, että Annamarilla on mainio kyky sulautua sisälle päähenkilönsä sieluun ja sen sopukoihin kertoakseen sen, miltä hänestä todella tuntuu. Uteliaana luin Paulin ja Suskin tarinaa. Enkä pettynyt.

Korsetti on vahvasti kasvutarina. Se kertoo lappeenrantalaisen Paulin henkilökasvua ihmisenä, jonka alteregona on Suskin persoona. Pauli on heteromies mutta kuitenkin tiitti. Pian Euroviisuissa Saara Aalto laulaa Monstereista - hirviöistä -  kuin Paulin kokemasta korsetista. Pauli on tehnyt oman päätöksensä. Hän kertoo siitä lähipiirilleen. Tapahtuu sitten mitä tapahtuu.

Annamari Marttisen kirja Korsetti on vahva ja latautunut teos. Yksinkertaisesti se on hyvä. Suosittelen sitä sinulle! Kirja  löytyy myös Helmet-listaltani. Siinä se on kohdassa 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla

Ksnnrn suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Kuva: Shutterstock

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen

Sakset tyynyn alla

Bazar kustannus
2018

302 sivua
 
 
 
Kirjastolaina
 
 
 

Nuotio & Soininen -parivaljakon idea yhdistää maalaustaide ja rikoskirjallisuus on omaperäinen ja nerokas. Tätä samaa ideaa tekijät käyttivät myös ensimmäisessä Salome Virta -dekkarissaan. Tällöin kirjan polttopisteessä oli Edefeltin Nainen parvekkeella -taulu. Tässä kirjassa teos on minulle tuntemattomampi Frederick Elwellin ”Girl with a Cigarrette vuodelta 1942.

Dokumenttiohjaaja Salome Virta kuulee yhden illan tuttavaltaan rikoksista, jotka on raa'anlaiset:
Salome katsoo lehtileikkeen [Gazet van Antwerpen - lehti] toista kuvaa. Se esittää nuorta kaljua miestä, jolla on umpimielinen katse. Kolmannessa kuvassa on tavallinen kerrostalo, ilmeisesti tämän nuoren miehen kotitalo, josta hänet on löydetty kuolleena. Salome palaa lukemaan Jaanin kirjoittamaa viestiä: Saksimurhaaja on iskenyt jälleen, puolen vuoden tauon jälkeen. Nyt uhri on alle kolmikymppinen mies, jolla ei mitään yhteistä syksyllä murhatun yhdeksänkymppisen miehen kanssa. Uhri löytyi olohuoneensa lattialta, ja hänen rintaansa oli edellisen uhrin tapaan isketty saksilla Girl with a Cigarette -nimisen maalauksen kuva. (mts. 48)

Sakset tyynyn alla -teoksen rakenne on identtinen edellisen dekkarin kanssa. Tyyliltäänhän tätä  en jostain syystä oikeen osannut dekkariksi mieltää, vaikka murhat olivat tarinan taustalla. Jotenkin se oli...  Muuten kirja rakentui kolmeksi rinnakkaisiksi tarinoiksi, joissa oltiin niin nykyajassa kuin viime maailmansodan melskeissä. Ehkä tästä 1940-luvlla tapahtuneista juonikuvioista olisin jaksanut lukea tarkemminkin.

Kirjan päähenkilö Salome Virta on kyllä minulle ärsytyskynnystä nostattava tapaus. Hänestä en sano enempää. Muita henkilöitä kirjaan on toki mahtunut. Edellisestä kirjasta sivuille on tullut myös Edefelt-taulun omistaja Arvo Joenmaa poikansa Tuomaksen kanssa. Heillä on omat tikkunsa sopassa. Ihastuksiakin kirjaan on toki mahtunut. Salomella Jaan ja Arvolla Welda. Tapaammekohan heidätkin tulevaisuudessa sarjan seuraavassa osassa?

Jäin kirjan jälkeen kahden vaiheille, nimittäin siinä, palaanko Salomen arvoitusten ratkontaan tulevaisuudessa? Jatkoakin on kuulemma jo valmisteilla. Mutta nappaako se, jää arvoitukseksi itsellenikin.
 
 

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Nina George: Pieni bristo Bretagnessa

Kannen suunnittelu: Ceara Elliot LBBG
Kannen kuva: Schutterstock
Kannen kuvitus: Mary Kate McDevitt
Nina George
 

Pieni bristo Bretagnessa

Die Mondspielerin
2010
 
Suomennos: Veera Kaski
 
Bazar Kustannus
 
2018
 
307 sivua
+ Bretagne A:sta Ö:hön
 
Kirjastolaina
 
Nina Georgen kirjassa Pieni bristo Bretagnessa on karmiva alku. 60-vuotiaalla Mariannella on aikomus tappaa itsensä. Tehdä itsemurha ja vieläpä romanttisessa Pariisissa.
 
Hän asetteli kengät vierelleen penkille tarkasti rinnatusten. Tuli sitten toisiin aatoksiin ja laski ne maahan. Ei hän halunnut, että penkki likaantuisi, joku kaunis nainen saisi tahran hameeseensa ja joutuisi häpeämään.
Hän yritti riisua vihkisormusta. Se ei lähtenyt. Hän työnsi sormen suuhun, ja viimein sormus irtosi. Alta paljastui vaaleaa ihoa. (mts. 8).

... Ei ollut muuta riisuttavaa. Hänellä ei ollut koruja. Ei hattua. Ei mitään. Kaihtuneen käsilaukkunsa, jossa oli Pariisin matkaopas, pari suola- ja sokeripussia, hiussolki, henkilöpaperit ja kukkaro, hän pani kenkien ja sormuksen viereen.
Marianne lähti kipuamaan kaiteelle. Ensin hän pääsi vatsalleen, veti toista jalkaa perässä ja oli vähällä luiskahtaa takaisin alas. Sydän jyskytti, syke kiisi kiivaana, karkea hiekkakivi hiersi polven verille. (mts.11)

Marianne hyppää Pont Neufin sillalta Seinen pyörteisiin! Mutta miksi? Hän oli ollut avioliitossa 41 vuotta Lothar Messmannin kanssa. Tuo liitto, joka oli nyt - no olihan liitto. Marianne ei tuntenut itseään  siinä sellaiseksi kuin olisi halunnut - rakastetuksi.

Mieheni ei ole koskettanut sieluani eikä hurmannut ruumistani. Miksi minä suostuin sellaiseen miksi? (mts. 29)
Se oli vienyt Mairiannen epätoivoiseen tilaan.
 
Marianne löydetään Seinestä. Hän on hengissä. Hänet viedään paikalliseen sairaalaan. Tässä sairaalassa hän näkee kaakelilaatan, jossa on käsinmaalattu merellinen maisema. Tuo maisema on bretagnelaisesta kylästä nimeltään Kerdruck. Se veti Mariannea puoleensa kuin karhua mehiläspesän hunaja.

Marianne löytää kuin löytääkin Kerdruckin ja siellä olevan briston Ar Mor. Siinä samalla hän löytää itsensä tutustuttuaan Kerdruckin ihmisiin ja kokee sen vahvasti omakseen. Mutta sitten tv:ssä luetaan uutinen:
"Kadonnut on nimeltään Marianne Messmann. Kuusikymmenvuotias saksalainen on henkisesti sekavassa tilassa ja tarvitsee lääkärin hoitoa. Aviomies näki Messmannin viimeeksi pariisilaisessa sairaalassa, josta hän kahden itsemurhayrityksen jälkeen on ilmeis4esti kadonnut."  (mts. 198) 
Tämän kirjan on lukenut myös Kirjarouvan elämää  19.huhtikuuta, ja olenpa hänen kanssaan yhtä mieltä monesta asiasta. Kirjarouvan mielestä "henkilöhahmoja oli liikaa". Samaa mieltä. Samaa mieltä olen myös tuosta suomennoksesta. Häntä on kiukuttanut "liiat suomentamattomat lausahdukset". Nämä tarttuivat myös minun korvaani. Ranskaan ei minun kieleni kannat taivu - vielä, joten ranskalainen kulttuuri ihan henkilönimineen oli minulle haastavaa tässä kirjassa. Tämä on mielenkiintoinen aspekti, sillä kyseessähän on alunperin saksaksi kirjoitetusta romaanista. Olisi mielenkiintoista nähdä alkuperäinen teksti ja tutkia sitä, miten ranskaksi kirjoitetut lausahdukset ovat istuneet siihen kokonaisuuteen. Se voisi selittää paljon....

Vaikka tähän kirjaan ei suosikkipisteitä kovin montaa riittäny, niin Helmet-listalle se kuitenkin saadaan. Kirja löytyy vuoden 2018 listalla kohdasta 4. Kirjassa on jokin paikka... Pieni bristo Bretagnessa!