tiistai 28. huhtikuuta 2020

Colleen Mc Cullough: Okalinnut


Colleen Mc Cullough:

Okalinnut

The Thorn Birds

1977

Suomennos: Eva Siikarla

452 sivua

Femi, Suuri naistenkerho
Suuri Suomalainen kirjakerho

Ilmestynyt ensimmäisen kerran WSOY:n kustantamana 1978

Oman kirjahyllyn antia


On olemassa ledenda linnusta, joka laulaa vain kerran elämässään, suloisemmin kuin mikään muu olento maan päällä.

Tämä korona-aika on ollut meille kirjaston vakiokuluttajille aikaa, jolloin oma kirjahylly on pakko koluta edes jollain tavoin läpi, jos haluaa viettää aikaa kirjojen parissa. Tällä kertaa hyppysiin päätyi Okalinnut. Tuo kirja on kulkenut matkassani todella kauan - vuosi toisensa jälkeen kestäen monet muutot. Sen luin ensimmäisen kerran esiteini-ikäisenä. Silloin se järisytti omaa keskenkasvuista minäkuvaani isosti. Se on ollut yksi kirjahyllyni suurista helmistä. 

Clearyn perhe kokee mullistavan mahdollisuuden, kun Paddyn (perheen isän) sisar Mary Carson kutsuu vähävaraisen veljensä perheineen luokseen Australiaan. Mary on leski ja hän omistaa miehensä jälkeen yhden seudun suurimmista lammastiloista - Droghedan. Suuri tila tarvitsee nyt hoitajan. Perhe muuttaa Droghedaan ja asettuu tilanhoitajan taloon ison talon läheisyyteen. Clearyn perhe on suuri - kuusi veljestä ja Meggie vanhempineen. Kotiutuminen onnistuu hienosti, onhan perhe osittain katolilainen ja seudulla vaikuttaa pidetty pappi, isä Ralph de Bricassart.

Tätä kirjaa ovat tavanneet monet bloggaajat. Syystäkin. Mm. Hurja Hassu Lukija on ollut kirjan pauloissa jo vuonna 2014, ja hänen huomionsa on osunut samoihin asioihin, mihin minäkin kiinnitin omani. Henkilöhahmoissa Jassun mieleen oli Feen vanhin lapsi Frank, joka on hänen aiemmasta suhteesta. Miehestä, jota hän todella rakasti, mutta ei voinut/saanut elää elämäänsä yhdessä hänen kanssaan. Frankin hahmo on iso dilemma Clearyn perheelle. Toisaalta hän itse tunsi itsensä puolisisaruksiinsa nähden ulkopuoliseksi, mutta perheen naispuolisille jäsenille hän oli korvaamaton. Fee sai vanhimmasta lapsestaan apukädet perheen ruokahuollon pyörittämiseen, ja pikku Meggie sai häneltä sen sylin, jonka jokainen lapsi tarvitsee kasvaakseen!

Meggien kasvot. olivat turvoksissa ja kyyneleet valuivat pitkin poskia, hän tuijotti Frankia niin suurin ja murheellisin silmin että pojan kurkkua kuristi. Frank veti likaisen rievun taskustaan, pyyhki sisaren kasvot kömpelösti ja puristi tämän nenän sitten sen laskosten väliin. 
- Niistä.
Meggie totteli ja nikotteli äänekkäästi kyynelten alkaessa kuivaa.
- Fra-Fra-Frank, ne otti Agneksen minulta, hän niiskutti. Sen hi-hi-hiukset putosi alas ja kaikki peenet he-he-helmet katosi! Ne putosi ru-ru-ruohoon ehkä minä löydä niitä.
Kyyneleet alkoivat taas valua ja ne tipahtelivat Frankin kädelle, hän tuijotti märkää ihoaan hetken ja nuolasi sitten pisarat pois.
- No, meidän täytyy löytää ne. Mutta et sinä voi löytää mitään niin kauan kuin itket, ja mitä tuo lastenkieli merkitsee? En ole puoleen vuoteen kuullut sinun sanovan 'kaakki ja peeni' Niistä nyt nenäsi uudelleen ja ota sitten Agnes-raukka maasta. Se polttaa itsensä jollet pane sille vaatteita päälle. 

Toisalta minuakin mietitytti tämä isä Ralph, joka kävi omaa sisäistä kamppailuaan vakaumuksen ja miehisen olemuksensa kanssa. Jassua pohditutti katolilaisten pappien selibaatit, jotka erottavat heidät normimiehistä. Tuo on asia, joka kävi minunkin mielessäni. Tuo saavuttamaton rakkauden kokemus tuntuu olevan tässä kirjassa yksi vahva teema, joka koskettaa  muuten läpi koko henkilökaartin.

Tämäkin kirja kuuluu siihen sarjaan, jonka käsittely on haastavaa paljastamatta sen juonta sen enempää. Tuo juoni on vahvasti sidottu henkilöhahmoihin ja heidän välisiin suhteisiin ja jänniteisiin. Nämä ja luonnonkuvaus äänimaailmoineen on ehkä kirjan parasta antia. Niissä kirjailija on enemmän kuin onnistunut.

Tämä minun kirjani on ilmeisesti lyhennelmä tai jokin sen tapainen, sillä WSOY:n kustantamana tarinassa on reilut 650 sivua. Tuntuikin kirjaa lukiessani, että sen tunnelma ja kerronta ei ollut ihan sitä, miltä alku olisi antanut odottaa. Nyt kirjan loppu oli töksähtävä.

Tälle kirjalle annan vahvan lukusuosituksen. Se on oiva luettava kesämökkien rappusille saunanlämmityksen lomaan tai ihan kotisohvalle, kun haluat tehdä nojatuolimatkan Australian flora & faunan lumoavaan maailmaan. 

Vahva ja väkevä teos!

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Jeremy Archer:Minkä taakseen jättää

Jeremy Archer

Minkä taakseen jättää

Clifton-kronikka osa 6

Cometh the Hour

2016

Sitruuna Kustannus
2020

480 sivua

Arvostelukappale
Kiitos kustantajalle!


Olen suurella innolla seurannut Archerin Clifton-kronikan etenemistä osa toisensa jälkeen. Archerin uusimman kirjan moodi noudattelee rakenteeltaan edellisiä osia - tämä kirja alkaa siihen mihin toinen jäi - kunnianloukkausoikeudenkäyntiin Emman Cliftonin ja Virginia Fenwickin välillä. Siihen saadaan lopulta ratkaisu aikaiseksi, mutta tuo oikeudenkäynti jäi jotenkin taas irrallisena roikkumaan. Sitä oli vaikeaa yhdistää mitenkään tämän kirjan osaksi. Muutenkin kirjan rakenne on identtinen edellisten kanssa. Luvut on nimetty aina sen mukaan, kenen vinkkelistä juttua tarkastellaan. Tällä kertaa huomion keskipisteenä ovat Harry ja Emma Clifton (kahdesti), Giles Barrington (kahdesti), Lady Virginia Fenwick, Sebastian Clifton ja Hakim Bishara. Pidän tästä Archerin tavasta rytmittää kertomusta.

Kun katsotaan Archerin Clifton-kronikkaa kokonaisuuteena - näiden jo julkaistujen osien näkökulmasta - olen pitänut eniten juuri ensimmäisestä osasta. Siinä henkilöhahmot olivat sellaisia, jotka minuun osui ja upposi. Varsinkin tämä Harryn "kummisetä" Jack Tarrant oli henkilö, jonka "oloista" olisin kaivannut mukaan tarinaan jollain tavoin vielä pidemmälle ajalle. Muutenkin ensimmäisen kirjan jälkimaku oli monikerroksellinen - se todella viehätti. Onhan näiden kahden miehen Harryn ja Gilesin taustat niin kovin erilaiset. Nyt poikien keski-ikäistyttyä tuo "erilaisuus" on tasoittunut ja molemmat ovat menestyneet omalla sektorillaan, vaikka kohtalon oikku on osoittanut oman näkymättönän käden liikkeensä kummankin elämään. Vähän samanlainen "tatsi" kuin kirjassa Kain ja Abel (Sitruuna kustannus, 2016)

Jeremy Archer on taitava yhteiskunnallinen kirjailija. Hän tuntee selvästi brittiläisen kansankerrostumat kuin omat taskunsa. Tarkkanäköisesti hän kirjoittaa yläluokkaan kuuluvien aatelisten ja keskiluokkaisen työväenluokan elämäntavasta. Tähän kirjaan on tullut mukaan naapurimaan kuninkaaliset Ruotsista ja Rautarouva omalta maalta. Kovasti odotin, että brittiläistä yhteiskuntaa ravistellut IRA:n terroritoiminta olisi jotenkin näkynyt Barringtonin laivanvarustamon arjessa.  Niillä kun oli oma  vahva vaikutuksensa 1970-luvun alun elinkeinoelämään ja politiikkaan ihan joka kohdassa - myös Lontoon Cityn liepeillä. Saa sitten nähdä, millainen on lopputulema tälle mielenkiintoiselle sukutarinalle!

Uuttakin on jo tulossa Archerilta. Harryn menestyskirjat William Warwickistä ovat nähneet päivänvalon. 'Tämä ei ole etsivä tarina, tämä on tarina etsivästä' (Pan Macmillan) Warwick on uransa alussa Scotland Yardissa ja selvittelee kirjassa Nothing Ventured (Pan Macmillan, 2019) Rembrandtin maalauksen varkautta. Toivoa sopii, että tämä kirjasarja tullaan suomentamaan! Tästä uudesta Archerin kirjasta  voit lukea tästä.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Winston Graham: Poldark - tanssiinkutsu

Winston Graham

Poldark - tanssiinkutsu


The Miller's Dance

1982

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Hela Vermo

Gummerus
2020

557 sivua


Arvostelukappale 
Kiitos kustantajalle


Winston Grahamin Poldark-kirjasarja on ehtinyt jo yhdeksänteen osaan. Tällä kertaa kirja keskittyy vuoden 1812 tapahtumiin niin maailmalla kuin Brittien saaren Cronwallin kalliollisella rannikolla.

Tuona vuonna maailma todella kuohuu. Naapurimaan hallitsija Napoleon käy omaa sotaansa Euroopassa, ja päätyy hyökkäämään Venäjän keisarikuntaan onnettomin seurauksin. Kotikonnuillakin on ongelmia: kuninkaan terveys ei ole paras mahdollinen, ja tyrkyllä on jo prinssihallitsija vallankahvaan. Myös sota Yhdysvaltoja vastaan huolestuttaa Namparan isäntää, onhan hän oman vaalipiirinsä edustaja kuningaskunnan parlamentissa.

Tämä poldark jäi mieleeni kirjana, jota on vaikeaa pilkkoa palasiksi. Kaikki tapahtumat kietoutuvat yhteen tiiviiksi kimpuksi. Siksi siitä on vaikeaa kirjoittaa lukutunnelmia. Muukalainen mereltä oli selvästi esittelyjakso tälle kirjalle.

Poldark-kirjasarjan yhdeksännen osan otsake, Tanssiinkutsu on osuva nimi kirjalle, tietysti jos sen haluaa laveassa mielessä käsittää. Tässä kirjassa on paljon tekniikkaa ja kaivostelollisuuden kuvausta. Kaivostoimintaa ollaan selvästi tehostamassa höyryvoiman avulla Namparassa. Vanha kaivos Wheale Leisure otetaan uudelleen käyttöön nykyaikaisemman Wheal Gracen ehtymisen myötä. Tulevat kirjat kertovat sen, miten vanhan kaivoksen käy, sillä sieltä löytyy sellaista, joka kiinnostaa museoväkeä.

Tässä kirjassa on monenlaista tanssiaskelta sisällytetty henkilöhahmoihin. En halua kertoa juonta, sillä tällä kertaa juoni ja henkilöhahmot ovat vahvasti toisiinsa kietoutuneet. Niitä on vaikea erotella toisistaan, ettei paljasta tahtilajia ja millainen on todellinen "millerin tanssi".

Ehdottomasti kirjan mielenkiintoisimmat henkiöt ovat tällä erää tämä muukalainen, Stephen Carrington. Piristävä tapaus. Hän on mies, joka on pysytynyt häiritsemään Nampran tuttuja tanssiaskeleita. Toisaalta Georg Warleggan on aina kiinnostava rytminvaihtaja ja riitasointujen aiheuttaja. Viekö hän tanssia tulevissa osissa vai joutuuko Warleggan kerrankin omassa tanssissaan tanssitettavan rooliin? Sitä todella odotan. Entäpä Delmezan ja Rossin nuorin tytär tämä Bella, joka on jo esiteini-ikäinen, reipasotteinen tyttö. Millaiseksi nuoreksi naiseksi tämä hahmo on kasvamassa ...

Tanssiinkutsu oli tahdeiltaan hidasliikeinen teos ja pitkähkö tanssi. Se on omalta osaltaan todella kiehtova combo. Lukija jää odottavalle kannalle, mitähän vielä on tulossa!

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Torey Hayden: Satutettu lapsi


Torey Hayden

Satutettu lapsi

Lost Child

Suomennos: Seppo Raudaskoski
Otava
2020

E-kirja (Kirjavälitys)

Arvostelukappale
Kiitos kustantajalle


"Tositarina tytöstä, joka ei kyennyt pyytämään apua."
(kirjan nimiösivu)


Torey Hayden on yhdysvaltalainen erityisopettaja ja kirjailija, joka nykyään asuu Skotlannin nummialueella. Hänen "kynästään" on lähtenyt monia koskettavia kertomuksia lapsista, joiden elämän alkutaival ei ole aina ollut paras mahdollinen. Minua on eniten koskettanut Haydenin kirjoista Aavetyttö (1991), se taisi olla muuten ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin. Pienen Jadie-tytön tarina, joka painiskeli traumaperäisen puhumattomuuden kanssa. Jos et ole sitä lukenut, niin ehdottomasti suosittelen sitä lukulamppusi alle.

Tällä kertaa Hayden kertoo tapauksesta nimeltä Jessie Williams, joka on 9-vuotias esiteini. Monien vaiheiden kautta Jessie joutui Glan Morfanin ryhmäkotiin. Haydenin kirjoitusmoodi on osallistuvaa havainnointia. Lukija voi kuvitella, että on itse mukana tilanteessa, jossa Torey terapeuttina kohtaa Jessien tiistaisin terapiaistunnoissa. Kirja on kuin aukikirjoitetua terapiapäiväkirjaa, jossa on mukana dialogi.

Näitä istuntoja oli useita vuoden aikana. Alkuun ne olivat ankaraa valtataistelua, sillä Jessiellä oli tarve hallita tilanteita ja keskusteluja oman mielensä mukaan. Tähän sisältyi myös patologinen valehtelu, jonka avulla tyttö yritti suojella herkkää minuttaan uusien hylkäämiskokemusten varalta. Aavetytön tavoin,  myös Jessien kohdalla, tärkeän osan saavat nuket, joita Torey käyttää piilotettujen käytösviestien esiin saamisessa. Terapiaistunnoissa Jessie myös halusi piirtää. Usein piirros esitti kiurua paperin laitaosissa. Näiden leikkien ja piirroskuvien myötä virinneissä keskusteluissa, Torey kehitteli ajatusta, että tällä kertaa kysessä on lapsi, jolla on takanaan seksuaalista hyväksikäyttöä - satutettu lapsi. 

Itseäni näissä Haydenin kirjoissa kiinnostaa kerrottavan tapauksen lisäksi se, miten hän kokee yhteiskunnan tarjoaman sosiaali- ja terveydenhuollon tason ja tarjooman sekä ajattelutavan kansalaisten hyvinvoinnissa. Samalla hän vertaa psykologian tieteen kehitystä ja näkemyseroja eri aikakausilla - kuinka tiedeyhteisö näkee tapaukset eri valossa (niin uudella mantereella kuin vanhassa saarivaltiossa), on sitten vallalla milloin behavioristinen tai freudilainen näkemys.

Suosittelen!