Maria Àngels Angladan: Auschwitzin viulu

Kannen kuva: Stockphoto

Maria Àngels Angladan

Auschwitzin viulu

El violí d'Auschwitz
1994

 

 

Suomennos: Satu Ekman

 

Bazar Kustannus

2018

 

142 sivua

Kirjastolaina

  

 

Minua ovat aina kiinnostaneet vanhat esineet. En tosin tiedä miksi, mutta joka tapauksessa näin on.  Näissä esineissä ei niinkään se esine sinällään ole kiinnostava, vaan kaikki se mitä se esine pitää sisällään - sen historia, tarina. Tämä alkuperältään katalonialaisen kirjallisuuden helmen tarina viulusta on pala elettyä elämää. Se jätti minuun samalaisen jäljen kuin ensimmäisen kerran kuulin vieressäni aidon Antonio Stradivarin rakentaman viulun sulosoinnin - lähtemättömän.

 

Tämä pieni teos vei minut erääseen toisen maailmansodan julmimpia näyttämöitä -  keskelle Dreiflűsselagerin, "kolmen joen  leiriä". Tällä leirillä oli ollut "evakuoituna" Daniel-niminen juutalainen viulunrakentaja, taidepuuseppä. Hänen käsiensä taidonnäyte soi myöhemmin Mozartin  kunniaksi järjestettyssä konsertti-illassa. Eräs arvostettu muusikko jäi ja uppoutui kuuntelemaan sooloviulistia ja hänen instrumenttiaan, joka vangitsi kuulijansa soinnillaan. Mikä on tämä soitin, joka voi soida täten?

 

Tämä arvostettu muusikko tapasi myöhemmin viulistin, Reginan, ja hänen soittimensa. Tästä tapaamisesta muusikko kertoo näin:

Kokeilin sitä, kielet taipuivat pyyntöihini kuin säyseä savi valajan käsissä. Se oli pieni ihme.

- Et taida hevin luopua tästä? 

- En mistään hinnasta! Hän vastasi. - En vaikka henki menisi. Muuta minulla ei ole suvustani jäljellä. Setäni Daniel rakensi tämän viulun Stradivariuksen mallin mukaan. En antaisi pois, vaikka mitä saisin. (mts.24)

Muusikon päättäessä oman kiertueensa, hänellä oli kotiinviemisinä Reginan tarina sedästä, adoptioisästä ja hänen viulustaan, jonka  Maria Àngels Angladan on taidokkaasti pelkistäen pukenut kirjalliseen muotoon.

 

Itse ihastuin kirjailijan kirjoitustyyliin. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kerronta harkittua ja napakkaa. Kirjan kahdeksan lukua alkavat sitaateilla, jotka ovat Reimund Schnabelin teoksesta Machte ohne Moral – Eine Dokumentation über SS, 1957.(suomennos Oili Suominen) Ne loivat kirjaan oman aidontuntuisen tunnelman, jotka tehostivat omaa lukukokemustani. Itse asiassa luin vielä ensimmäisen luvun, "joulukuussa 1991", uudelleen koko kirjan lukemisen jälkeen. Se sulki kauniisti julman, todentuntuisen tarinan.

Tämäkin teos menee Helmet-listaukseen. Siellä sen olen sijoittanut kohtaan:

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.